tiistai 16. helmikuuta 2010

Tapasin deegun

Kerroin, että eilen teimme kaksiosaisen retken, toinen oli Ninan vanhauskovaiskylään ja Peipsin rannalle. Sieltä jatkui matka sitten Elistvereen, missä on suurehko eläinpuisto. Ninasta kirjoitin eilen ja nyt on vuoro sitten Elistveren.

Taustaa:

Viikko sitten kävin Tallinnan eläintarhassa, josta kirjoitinkin tänne juttua otsikolla: Selvä pyy, outo lintu ja muita eksoottisia eläimiä.

Kuten tunnettua, Tallinnan eläintarha oli minulle todellinen extreme-kokemus, jossa pääosia näyttelivät Julmettu Jääkarhu ja Paha Apina, jotka molemmat tekivät kaikkensa pelotellaakseen minulta löröt housuun. Olin kovasti otettu kaikesta näkemästäni ja kotona siitä myös jaksoin juurta jaksaen kertoa Kimmolle. Moneen kertaan.

Kersten-ystävättäreni, joka on palannut lyhykäisesti Suomesta Otepäälle, kertoi puolestaan Elistveren eläinpuistosta, jossa eläimiä on vähemmän kuin Tallinnassa, mutta jossa kaikilla eläimillä on suuret häkit ja hyvät elinolosuhteet. No niin hyvät, kuin vankeudessa olevalla eläimellä voi olla.

Niinpä päätimme eilen Kimmon kanssa jatkaa tutkimusmatkaamme eläinten ihmeelliseen maailmaan ja lähdimme Elistveren eläinpuistoon, joka sijaitsee Jõgevan maakunnassa, noin reilun tunnin matkan päässä Otepäältä.


Puisto on alunperin perustettu haavoittuneiden ja äidittömiksi jääneiden eläinten hoitoa varten. Näiden eläinten jälkeläisistä on sitten hiljalleen muodostunut tarhan lajikokoelma, joka koostuu pääosin Virolle tyypillisistä eläinlajeista. Nyttemmin asujamistoon on liittynyt myös muista eläintarhoista siirtyneitä eläinyksilöitä.

Portilla meidät vastaanotti ystävällinen naisihminen, joka kertoi, mistä mikäkin laji oli löydetävissä. "Supikoirat ovat nyt talvihorroksessa" hän kertoi, ja jatkoi: "Mutta karhuneitokaisellamme on tänä vuonna ollut vaikeuksia päästä talviuneen. Se kyllä lepäilee, mutta ei saa unen päästä kiinni."

Lähdimme katsomaan tätä ruskeaa neitokaista, ja totta tosiaan, hän oli hyvin väsyneen näköinen. Silmät lurpahtelivat, pää hetkeksi nousi, ja sitten taas vajosi pahnoille. Uni ei vaan tule, sen väsynyt katse kertoi. Ja miten minä samaistuinkaan siihen. Vaikka itse olen koko elämäni nukkunut hyvin, ovat valvotut yöt viime vuosina käyneet nekin tutuiksi. Kun nukuttaisi niin vietävästi, mutta uni ei vaan tule!




Emme halunneet häiritä nallen uniyrityksiä sen enempää ja lähdimme eteenpäin. Seuraavaksi oli vuorossa villisiat. Niillä ei ollut univaikeuksia. Päin vastoin, nuoret potsit kirmasivat iloisina pitkin suuria pilttuitaan. Yksi halusi kiivetä puuhun:



Vanhemmat siat ottivat elämän rauhallisemmin. Ne tonkivat maata, seurailivat nuorten possujen vilistystä, eikä niitä tuntunut häiritsevän edes uteliaat naakat:



Seuraavaksi oli ihmetyksen aiheena visentti eli Euroopan piisoni. Se on iso eläin se! Mutta yllättävän seurallinen. Kanssamme samaan aikaan visenttiä ihmettelemään tullut nuori mies sai rapsutella visenttia kuonosta. Visentti näytti suorastaan pitävän siitä:



Jyrsijöille oli oma pieni talo, jossa asusteli chinchilla, marsuja, rottia ja hiiriä. Ja otsikossa mainittu deegu.

Kyllä, deegu tai deeku ei olekaan vain helsinkäinen slangisana pultsarille. On olemassa myös pieniä ja vikkeliä deeguja, jotka eivät örise, eivätkä haise pahalle, eivätkä häiritse huudoillaan nelosen ratikassa matkustavia kunnon kansalaisia:





Jyrsijöiden luota lähdimme isojen kissojen suurelle suurelle häkille. Täällä asustivat ilvekset, joita oli vähintään viisi yksilöä.

Portinvartijatäti oli muistuttanut, että kun etsitte ilveksiä häkistä, katsokaa myös puihin, joita oli häkissä runsaasti. Ja puusta bongasimmekin ensimmäisen ilveksen:




Toinen kyyli meitä uteliaan epäluuloisena ison puunoksan takaa:


Hauskoja tupsukorvia nämä isot mirrit, jotka ovat sivumennen sanottuina Viron yleisin petoeläin.

Ilvesten luota jatkamme jälleen eteenpäin, nyt on vuorossa kovasti utelias hirvi, joka nopeasti haluaa ottaa meihin kontaktia. On se hullunkurisen näköinen tyyppi!






Poroja ja peuroja löytyy Elistverestä myös. Peurat ovat meille tuttuja eläimiä, ne viipyilevät Villa Ottilian etupihalla, aitojen takana mielellään syöden vaivalla istuttamiani nuoria puita.

Mutta tällaisia peuroja en kylläkään ole Otepäällä tavannut. Kimmo totesi: niillähän kasvaa kaktukset päästä!



Nyt on jo lähes koko tarha katsottu läpi. Mutta yksi punaturkki on vielä näkemättä, Kettu Repolainen, tuo satujen ovela veikko, joka huijaa vaikka juuston variksen suusta.

Elistveren ketut ovat mielestäni liian pienessä häkissä. Kaikilla muilla eläimillä oli runsaasti ja riittävästi tilaa, mutta ketuilla oli suhteellisen ahtaat elinolosuhteet, mikä näkyikin niiden käytöksessä. Toinen ketuista istui ja luurasi meitä liikumatta ja epäluuloisena häkin takimmaisesta nurkasta. Toinen taas oli valmis jolkottamaan luoksemme, hermostunutta rinkiä tehden.

Vaan kaunis on kettu! Miten ihana sen turkki on. "Sillä on stay-up -sukat" hihkaisi Kimmo ketun nähtyään. Ja niinhän sillä olikin:



Ja miten kaunis katse sillä on, sellainen täydellinen Kettu Repolaisen katse. Luulen, että jos tämä yksilö päästettäisiin takaisin luontoon, se ensi töikseen kävisikin jallittamassa variksia. 






Tällainen oli siis käyntimme Elistveren eläinpuistossa. Mielenkiintoinen ja mukava. Ja mukavammaksi käynnistä teki juuri se, mistä Kersten oli maininnut: kettuja lukuunottamatta kaikilla eläimillä oli riittävän suuret ja isot pilttuut. Myös unettomalla karhulla, vaikka se oli unikolokseen valinnut yhdelle nurkalle rakennetun ja kuusilla suojatun pienen laavun.

9 kommenttia:

Kimmo Linkama kirjoitti...

Elistvere oli kiva paikka. Omia suosikkejani olivat Uneton Elistveressa -karhu ja fiksut degut.

Karhurouva herätti myötätuntoa. Nukuttaisi niin mahdottomasti, mutta uni ei tule. Katsokaa vaikka tuota suurempaa kuvaa: ihan on huuli mutrussa. Harmittaa.

Degu (vanha suomenkielinen nimi torvimyyrä - ties mistä syystä) oli ensituttavuus, en ollut koskaan aiemmin kuullutkaan moisesta elukasta. Vikkeliä ja aktiivisia olivat.

Yksi näistä epeleistä asusti kahden marsun kanssa samassa häkissä. Siinä missä marsut tyytyivät järsimään porkkanaa, degu oli selvästi tehnyt pakosuunnitelman.

Se tutki tarkkaan häkin sivulevyn luukun saumoja, aivan kuin olisi pohtinut, miten pientä rakoa voisi käyttää hyväksi. Se oli myös huomannut häkin sivulevyyn poratun aukon. Reikä pahus kuitenkin oli liian korkealla. Hmm, mitäs jos seisoisin tuossa ruokakupin reunalla ja kurottaisin oikein kovasti? Haa, nyt yletänkin! Jyrsinpä tuon reiän isommaksi ja haihdun täältä.

Tuumasta toimeen. Ankaraa rouskutusta. Katsoin ulkopuolelta, miten homma etenee. Pienet hampaat ja vaaleanpunainen kieli näkyivät reiästä, mikä oli aika huvittavan näköistä.

Huvikseni etsin netistä lisätietoa degusta. Se onkin havaittu yllättävän älykkääksi jyrsijäksi. Japanilaisissa käyttäytymiskokeissa niiden on havaittu mm. osaavan käyttää työkalua liian kaukana olevan siemenen pyydystämiseksi ja pinoavan tavaroita suuruusjärjestykseen.

Lemmikkeinäkin niitä pidetään. Kiintyvät kuulemma hoitajiinsa ja opettavat näitä tekemään haluamallaan tavalla näykkimällä lempeästi.

Englanninkielisessä Wikipediassa on lisää tietoa deguista. Suomenkielinenkin artikkeli on olemassa, mutta tietoa on siinä hyvin vähän.

Sylvia kirjoitti...

Ai että deegu Villa Ottiliaan lemmikiksi sitten?? :-)
No eikö siellä niitä humalaisia muuten riitä? :-)))))

Kiva artikkeli! Ja tuon unisen karhun kylla laitatte sitten tauluksi seinälle!! Ihan mahtava!!

Nauratti ne stay-up-sukat ketun jalassa, mutta ihan semmoiseltahan ne näytti, a la ilotyttö!

Tiina Linkama kirjoitti...

Juu, ei turhaan sanota seksikkäistä naiseljistä, että siinäpä on todellinen foxy lady.

Kersten kirjoitti...

Jos oikein muistan niin Nallella on ollut univaikeuksia jo moneen vuoteen. Kai pari vuotta sitten oli tosi lämmin talvi, myös silloin se ei saanut nukuttua ollenkaan.

Harmi ettette nähneet supikoiria. Ne ovat (ilvesten lisäksi) mun suosikkeja!

Anonyymi kirjoitti...

Aivan mahtavia kuvia! Varsinkin ne hirvikuvat. Sai väkisinkin hymyilemään.
Ja uninen karhu jonnekin huoneen seinälle, tosiaan!

Marjut

Rummun äiti kirjoitti...

Voi,näyttäisimpä Karhurouvalta unettomien öitteni jälkeen! On aivan ihana kuva,kuten kaikki muutkin.
Hieno saada tietää uusi matkakohde näin lähellä Tarttoa.

Siili kirjoitti...

Meillä on noita älykkäitä, sosiaalisia ja ennen kaikkea erittäin uteliaita torvia myyriä lemmikkeinä - tätä nykyä 5 kpl. Suosittelen lämpimästi esim. gerbiilien tai marsujen tilalle, koska näistä on oikeasti seuraa. Sitäpaitsi talvella niitä voi käyttää lämmittävänä hartiapuuhkana, ne viihtyvät erinomaisesti olkapäillä maailmaa seurailemassa. Ruokavalio niillä on erittän ankara (tekisi hyvää eräille muillekin, mutta en jaksa alkaa) koska sokeritauti väijyy nurkan takana. Ei siis mitään, missä on sokeria keinotekoista tai luonnonsokeria. Erikoisherkkuna silloin tällöin kaikkein vähäsokerisinta näkkileipää mitä markkinoilta löytyy. Tai kuivunutta ruisleipää. Hauska katsoa, kun näkkileivän palan voi nostaa ilmaan ja degu roikkuu siinä hampaillaan mukana. Että ette kyllä vie tätä minulta...
Juttelu niiltä sujuu imitoimalla: satakieli, huilunsoitto ja kyyhkynkujerrus onnistuvat kaikki. Lisämausteena joskus kimeä varoitushuuto. Nukkuvat kasassa, mitä korkeampi läjä sen parempi.
Mukavia otuksia!

Siili kirjoitti...

Voi, noi deegut on kivoja, meillä on niitä 5 kpl lemmikkeinä. Suosittelen lämpimästi esim. marsujen tai gerbiilien tilalle - ovat paljon seurallisempia. Ja uteliaita kuin pikkulapset. Torvet myyrät ovat myös älykkäitä ja niillä oikeasti on pakosuunnitelma aina mielessä: häkin oven kun avaa, yksi uhrautuu vetämään huomion itseensä sillä aikaa kun muut yrittävät paeta, kukin omasta ovennurkastaan. Ota sitten neljä yhtaikaa kiinni...eli häkin avaamiseen tarvitaan 2 vikkelää ihmistä. Suosittelen lapsia.
Degujen suurin herkku on näkkileipä taikka kuivunut ruisleipä. Markkinoiden vähäsokerisinta mallia, koska degut ovat erittäin alttiita diabetekselle, niille ei saa antaa mitään, missä on keinotekoista tai luonnonsokeria. Näkkileipää siis vain erikoisherkkupalana. Raaka valkosipuli uppoaa myös, mutta sen jälkeen häkin lähestyminen on vähintäinkin arveluttavaa, sen verran tiukat huurut sieltä tulevat. Degut ovat puheissaan melkoisia imitaattoreita, mm. satakielen laulu, huilunsoitto ja kyyhkyn kujerrus onnistuvat. Ne oppivat myös tuntemaan nimensä ja meidän vanha herramme tarjoaa myös kainaloaan rapsutettavaksi häkinreikien läpi.
Näistä saamme talvella myös lämmittävän puuhkan - ne viihtyvät mainiosti olkapäillä maailmaa tarkkailemassa. Hurmaavia otuksia!

Siili kirjoitti...

No niin, tulipa kommentteja kerrakseen. Sitä kun ei blogeja juuri harrasta, paitsi tätä Tiinan, niin ei osaa niissä käyttäytyä. Luulin, etteivät kaikki yritykset mene perille, mutta toisin kävi. Nyt on degukehuja kerrakseen. Kehuista puheen ollen: joku kehui Tiinan blogia oikeinkirjoituksen tiimoilta hyvälukuiseksi, ja olen aivan samaa mieltä. Välillä oikein raivostuttaa lukea tekstiä, jossa kirjoittajilla ei ole mitään havaintoa yhdys sanoista, pilkun paikasta, kysymys merkin kohdasta tai lause rakenteesta. Mitä ne kouluissa äikäntunnilla opettaa?
No, ei kai saisi nipottaa, maailmassa on isompiakin ongelmia.