tiistai 7. lokakuuta 2008

Syksy jatkuu, mutta miten lienee voimien laita

Viimeisiä vedetään - syksy alkaa pian olla ohi, mutta niin taitavat pian olla myös minun voimani.

Mutta kertaus on opintojen äiti, joten käyn läpi tämän syksyn suurimmat puutarhaurakoinnit:

Ensimmäisenä syntyi ns. Monzan rata talon eteen, aidan ulkopuolelle, tien viereen. Se tässä.

Ja sama maisema katsottuna hotellilta, läheltä ulko-ovea. Huomatkaa myös marjapöheiköt kuvan oikeassa reunassa. Niitä ei enää ole.

Monza oli vasta alkuverryttelyä. Sen opin nopeasti, että sora on pirun painavaa.

Sitten alkoi ankara toiminta ns. Psykedelia-penkin kanssa, josta piti alkujaan tulla Harmoninen Japanilaispenkki, mutta muodostui joksikin ihan muuksi.

Oikeasti itse pidän siitä, nyt päivä päivältä enemmän ja enemmän.

Ja sykäyksenä tähän istutusalueeseen toimi käynti latvialaisella Baltezers-taimitarhalla, josta syyskuussa kirjoitin jutun. Baltezersilta tuli matkaan kasvi poikineen, tarkemmin sanottuna 41 kappaletta, ja niistä alettiin siis rakentaa harmonista japanilaistyyppistä kukkapenkkiä, josta tulikin Happo-Hipin Painajainen.

Tästä se alkoi



Purnukat keikkuvat vielä mullan päällä. Välimatkoja suurimpien puiden välissä mitataan. Ne lyövät rytmin koko istutukselle. Takarivissä yli 7 m päässä toisistaan kolme Hoveii-tuijaa. Eturivissä myös suuriksi kasvavia keltaisia Rheingold-tuijia. Ja väliin sitten matalampaa tavaraa.

Ja homma jatkuu sorakatteella, mutkia ja kurvia löytyy, eli penkin reunamat ovat kaikkea muuta kuin selkeät, saati harmoniset. Mutta kiemurainenhan se on myös kirsikkapuun oksa, ja eikös se ole japanilaista harmoniaa parhaimmillaan?


Seuraa alueen dekoratiivinen osuus, jossa apunani on Tartosta löytämäni alennustuote: tiilenvärinen Kekkilän koivukate. Joka tuottaa efektin: Hippi Ottanut Aavistuksen Hieman Liikaa Spiidiä.

Vielä pari lähikuvaa Happo-Hipin Hilpeästä Iltapäivästä


Hippi luulee näkevänsä kuvassa keltaisen suihkulähteen.

Ja toisessa suunnassa purppuraisen lähteen. (Kyse on siis vaikeasta ja arasta japaninvaahterasta eli Acer palmatum 'Bloodgood'ista). Hippiä pyörryttää.

Tähän asti olen blogissa tunnollisesti raportoinut kustakin istutuksesta. Mutta nyt on vuorossa uudet tuotokset. Eli siirrymme eiliseen ponnistukseen.

Eilen aamulla luulin olevani kuollut. Herätessäni jokaista lihasta särki. Kuinka raihnainen voi ihminen olla! Löysin itsestäni lihaksia esimerkiksi kylkiluiden välistä, joita en tiennyt olevan olemassakaan. Vihasin puutarhanhoitoa.


Muutama kahvikuppi sai mielen kuitenkin aavistuksen virkeämmäksi ja päätin istuttaa, vaikka vastentahtoisesti pari weigelaa (Nana) ns. keskiaidan vieruspenkkiin. Kuinka raskasta on parin istutuskuopan kaivaminen. Sen taidan jaksaa.


Sanoista tekoihin. Kasvit maahan pantuani päätin siirtää istutusalueelle myös rentoakankaalta, kun sitä oli niin mukavasti levinnyt aidan toisella puolella. Ei sekään iso homma.


Samalla alkoi mieli ikävästi painiskella sen tosiasian kanssa, että jos joku alue ansaitsee kunnon katteen, se on tämä. On nimittäin pahinta vuohenputkiviidakkoa, mitä pihasta löytyy. Ja vadelmaakin pukkaa tässä kohtaa maasta riesaksi asti. Jos en nyt sitä tee, kadun sitä keväällä. Ja mitä mieltä on ensin istuttaa hyviä kunnon kasveja alueelle, jossa ne eivät pärjää ilman apuani.

Yllä alue, jolla ei vielä nimeä. Kasvit ovat Baltezersin tuliaisia.

Vedin henkeä, totesin, että kerran sitä vaan eletään, ja eiköhän se tämäkin vielä luonnistu. Aloin kattamisen. Jälleen kerran, sanomalehtiä, soraa. Kimmo tuli onneksi apuun, minusta ei ollut soraämpärien kantajaksi edellispäivän jälkeen. Ja näin homma eteni.


Taas sanomalehtiä pohjalle ja päälle soraa.

Alueella ei ole vielä sielua, eikä kunnon ilmettä, eikä sen myötä nimeäkään. Kekkilän tiilenvärisen katteen jätän kuitenkin rauhaan. Ihminen kestää vain tietyn määrän psykedeliaa ja vertigoa.


Seuraavassa kuvassa näkyy myös se, miksi minun on ylipäätänsä mahdollista istuttaa pihalleni mitään - taikasana on tänä kesänä rakennettu aita ja portti, jotka pitävät Erään irti istutuksistani. Tähän astihan Eräs on kaivanut samaa vauhtia, ja välillä nopeamminkin, ylös kaiken mitä maahan olen saattanut. RIP rhodot. RIP tuijat. RIP koko perennapenkki.


Nyt aita ja portti jakavat tontin sievästi kahteen alueeseen: toinen on Lattelle, toinen on minulle.




Kattaminen jatkuu ja lopulta syntyy jotenkuten valmista, eli kasvit ovat nyt turvassa pahimmilta rikkaruohoilta.


Tähän siis päättyi eilinen homma. Yksi alue tuli valmiiksi, tai edes jotenkuten valmiiksi.

Sänkyyn kuukahdin jälkeen yhdeksän, sinnikkäästi päättäen, että ainakaan puutarhaunia en aio nähdä! Mikä tahansa muu kelpaa! Kauhua, ei tee tiukkaa. Englantilaisia pukudraamoja, sopii. Vaikka Monster Truck -ajoja maustettuna Matti Vanhasella ja Johanna Tukiaisella. Mutta ei yhtään kasvia!!!!

3 kommenttia:

OnuKoo kirjoitti...

Jah-haa,

Tämä näyttää yläpihan kulmalta siinä kohtaa kun tullaan takaterassilta keittiön sisäänkäynnin kohdalle?
Kenen tuijat kasvaa aidan toisella puolella?
Hahmottelen kuvaa ajotieltä rinnettä ylös ja siinä on nyt siis Monza ekana, sitten tulee psykepark ja taustalla tämä tuijaryhmä?
Miten olet ajatellut polut ja istuskelupaikat? Vesiaiheesta kysyn myöhemmin :)
Vaikka hieno tästä puistosta kyllä tulee ilman vesiaihettakin.

Onukoo kirjoitti...

... voi muuten olla, että Eräs ei ole ollenkaan perennatyyppi vaan tykkää enemmän yksivuotisista:)

Tiina Linkama kirjoitti...

Meidän ovat myös aidantakuiset tuijat. Ne istutin jo kolme vuotta sitten, aikana ennen Lattea.

Koska Latte tuhoaa ja kusee kaiken minkä eteensä saa teetimme tänä kesänä tontin läpi uuden vihreän hienon aidan ja siihen portin.

Näin koirat pysyvät yläpihalla, ja minulla on mahdollisuus istutta jotain alapihalle.

Polut on katsottu, ja oikeasti, on sellainenkin suunnitelma, joka vaatii rahaa, jota juuri nyt ei ole.

Siihen Psykedelia-penkin taakse, kanukoiden eteen olisi haaveissa laittaa huvimaja/grillikota.

Mutta sen pystytykseen menee varmaan vielä pitkään ja hartaasti aikaa, ellei ensi talvi osottaudu uskomattoman menestykkääksi asiakkaiden puolesta.