Kirjallisuusjuttu.
Kun Sofi Oksasen uusin teos ilmestyi - Kun kyyhkyset katosivat - olin ihan hirveissä täpinöissä saadakseni sen käsiini mahdollisimman nopeasti. Ystävättäreni Jaana lähetti minulle kirjan uunituoreena. Kiitos siitä.
Aloin kiivaana kirjaa lukemaan. Ja jäi kesken. Aloitin uudelleen. Ja jäi kesken. Syytin itseäni. Oli mielessä niin paljon muutakin, en osannut keskittyä.
Nyt sen luin. Ja tässä arvosteluni. Kirjoitettu nopeasti ja lonkalta. Ensiajatusten mukaan.
Puhdistus on mielestäni yksi parhaimmista suomalaisista kirjoista joita olen koskaan lukenut - se on monitasoinen, kielellisesti huikeaa sanataidetta, sen juoni vie mennessään ja se avaa ihmisen tajuntaa yksilöllisen eläytymisen kautta tilanteisiin jotka koskettavat.
Kun kyyhkyset katosivat on toista maata. Kuin eri kirjoittajan kynästä tai tietokoneesta. Kieli on teennäistä ja kömpelöä, metaforat ja arkaaiset kielikuvat vieläkin teennäisempiä. Tarina etenee kökösti. AIkahyppelyt (1940-1960 -lukujen väillä) eivät lisää jännitettä tarinaan, vaan sotkevat. Ja minne katosi koko 1950-luku, jolloin Stalinin aika oli pahimmillaan?!! Myöskin päähenkilöiden henkinen kehitys hyppää koko 1950-luvun ja saa lukijan vain arvuuttelemaan, mitä on tapahtunut.
Juoni on mutkikas, mutta mutkikkuus ei lisää lukijan ymmärrystä monisäikeisestä tarinasta edes lopussa. Jää vain tunnelma, että häh? Monimutkaiset dekkaritkin tuovat yleensä romaanin lopussa jonkinmoisen ahaa-elämyksen. Se jää tästä puuttumaan.
Puhdistuksen tapaan kirjassa sekoitetaan raakaa todellisuutta ja ihmisten sisäistä maailmaa, joka osaltaan vaikuttaa yksilöiden valintoihin. Miten yksilölliset valinnat syntyvät? Mikä on ihmisen eteenpäin ajava voima. Politiikka? Hätä? Omanedunpyyde? Ahneus? Vai rakkaus? Kaikkia tarjoillaan runsaasti. Vastauksia ei anneta.
Tämän romaanin erona on Puhdistukseen se, että kun Puhdistuksen rakkauskohtaukset toivat ymmärrystä ihmisiin ja heidän tekoihinsa, niin nyt rakkaus tuntuu vain päälle liimatuilta Hertta-sarjan sivujuonelta. Useimmiten aika surrealistiselta.
Eniten kirjassa ehkä kutenkin ärsytti se, miten kirjailija heittelee termejä, lyhenteitä, tuotenimiä ja poliittisia termejä niitä sen enempää lukijalle avaamatta. Jotenkin korskeaa. Kuin jokaisen lukijan pitäisi olla tietoinen niin Neuvostoliiton kuin natsi-Saksan eri viranomaisista, niiden nimien lyhenteistä ja hierarkioista.
Jotenkin tämän sekamelska kertoo siitä että Oksanen on yhtäältä todella paneutunut aiheeseensa, tehnyt tarkkaa tutkimusta kirjoittamastaan ajasta, mutta toisaalta jotenkin unohtanut, kenelle kirjoittaa. Ja - ennen muuta - mistä.
Kun Sofi Oksasen uusin teos ilmestyi - Kun kyyhkyset katosivat - olin ihan hirveissä täpinöissä saadakseni sen käsiini mahdollisimman nopeasti. Ystävättäreni Jaana lähetti minulle kirjan uunituoreena. Kiitos siitä.
Aloin kiivaana kirjaa lukemaan. Ja jäi kesken. Aloitin uudelleen. Ja jäi kesken. Syytin itseäni. Oli mielessä niin paljon muutakin, en osannut keskittyä.
Nyt sen luin. Ja tässä arvosteluni. Kirjoitettu nopeasti ja lonkalta. Ensiajatusten mukaan.
Puhdistus on mielestäni yksi parhaimmista suomalaisista kirjoista joita olen koskaan lukenut - se on monitasoinen, kielellisesti huikeaa sanataidetta, sen juoni vie mennessään ja se avaa ihmisen tajuntaa yksilöllisen eläytymisen kautta tilanteisiin jotka koskettavat.
Kun kyyhkyset katosivat on toista maata. Kuin eri kirjoittajan kynästä tai tietokoneesta. Kieli on teennäistä ja kömpelöä, metaforat ja arkaaiset kielikuvat vieläkin teennäisempiä. Tarina etenee kökösti. AIkahyppelyt (1940-1960 -lukujen väillä) eivät lisää jännitettä tarinaan, vaan sotkevat. Ja minne katosi koko 1950-luku, jolloin Stalinin aika oli pahimmillaan?!! Myöskin päähenkilöiden henkinen kehitys hyppää koko 1950-luvun ja saa lukijan vain arvuuttelemaan, mitä on tapahtunut.
Juoni on mutkikas, mutta mutkikkuus ei lisää lukijan ymmärrystä monisäikeisestä tarinasta edes lopussa. Jää vain tunnelma, että häh? Monimutkaiset dekkaritkin tuovat yleensä romaanin lopussa jonkinmoisen ahaa-elämyksen. Se jää tästä puuttumaan.
Puhdistuksen tapaan kirjassa sekoitetaan raakaa todellisuutta ja ihmisten sisäistä maailmaa, joka osaltaan vaikuttaa yksilöiden valintoihin. Miten yksilölliset valinnat syntyvät? Mikä on ihmisen eteenpäin ajava voima. Politiikka? Hätä? Omanedunpyyde? Ahneus? Vai rakkaus? Kaikkia tarjoillaan runsaasti. Vastauksia ei anneta.
Tämän romaanin erona on Puhdistukseen se, että kun Puhdistuksen rakkauskohtaukset toivat ymmärrystä ihmisiin ja heidän tekoihinsa, niin nyt rakkaus tuntuu vain päälle liimatuilta Hertta-sarjan sivujuonelta. Useimmiten aika surrealistiselta.
Eniten kirjassa ehkä kutenkin ärsytti se, miten kirjailija heittelee termejä, lyhenteitä, tuotenimiä ja poliittisia termejä niitä sen enempää lukijalle avaamatta. Jotenkin korskeaa. Kuin jokaisen lukijan pitäisi olla tietoinen niin Neuvostoliiton kuin natsi-Saksan eri viranomaisista, niiden nimien lyhenteistä ja hierarkioista.
Jotenkin tämän sekamelska kertoo siitä että Oksanen on yhtäältä todella paneutunut aiheeseensa, tehnyt tarkkaa tutkimusta kirjoittamastaan ajasta, mutta toisaalta jotenkin unohtanut, kenelle kirjoittaa. Ja - ennen muuta - mistä.
