Toinen yö hotelli Verdissä on nyt takana - ja sanottava on että se oli selkeästi hiljaisempi kuin ensimmäinen. Uloskirjautuminen on kello 10.00 - kuten kaikissa hotelleissa, joissa yövyimme. Ja sitä vastaan ei paljon kannata pullikoida. Nopeasti on siivoajat kolistelemassa ovien takana tai omistaja väkinäinen hymy huulillaan kalistelemassa avainnippuaan ikään kuin lähtöä kirittämässä.
Olemme edellispäivänä tehneet suunnitelmat tälle päivälle: matkaamme ensin kaupungin ulkopuolelle Monrealeen, mistä pitäisi löytyä yksi maailman ihmeenä pidetty kirkko, Monrealen kultainen katedraali. Seuraava kohteemme on Trapanin merenrantakaupunki saaren länsirannalla ja koska Monreale on jo ikään kuin matkan varrella päätimme jatkaa matkaa Monrealesta Trapaniin paikallisbussilla, Palermoon enää palaamatta. Trapanista olimme jo edellisiltana varanneen netin kautta seuraavan hotellin.
Monrealeen mennään paikallisbusseilla, kahdella jos tarkkoja ollaan. Ensimmäinen bussi lähtee rautatieaseman kupeesta ja vaihto on Palermon Piazza Independenzalla. Asiaa olimme selvittäneet jo edellisenänä päivänä useammallakin lippuluukulla, mutta silti bussiyhteydet eivät olleet mitenkään kristallinkirkkaita mielessämme. Johtuen siitä, että englanninkielistä palvelua tuntui olevan lähes mahdotonta saada asemilta. Muutenkin sisilialaisten kehno englannin taito yllätti meidät aina uudelleen ja uudelleen. Joskus paikallinen torikauppias saattoi hallita kieltä suhteellisenkin hyvin, mutta yhtä usein saattoi turismi-infoissa ja muissa julkisissa palvelupisteissä löytää täysin ummikon asiakaspalvelijan.
Rautatieaseman kaaria
Bussi- ja juna-asemien asiakaspalvelussa tapaa huippuunsa hiottua välinpitämättömyyttä matkaajan huoliin tai kiireisiin
Patsas rautatieaseman edessä
Niinpä sitten tungeksimme muun massan mukana ahtaalla bussilaiturilla ja kuikuilemme sopivaa bussia. Emme ole huolinemme yksin; laiturilla on runsaasti karttoja hikisissä tassuissaan puristavia turisteja, jotka näyttävät yhtä epätietoisilta kuin me. Oikea bussi kuitenkin saapuu ja vääntäydymme reppuinemme ahtaaseen bussiin ja aloitamme ikuisuudelta tuntuvan matkan kohti Monrealea.
Palermon liikenne ei vedä, ei ainakaan tänä maanantaiaamupäivänä; bussi kulkee muutaman metrin ja pysähtyy, nytkähtääkseen eteenpäin taas muutamaisen metrin matkan. Hiki valuu ja reput painavat tai lattialle pinottuina vääntävät polvia epämiellyttävästi linkkuun.
Palermon liikenne on kaiken kaikkiaan kaaoottista ja heti ensmmäisenä päivänä hylkäsimme alkuperäisen suunnitelmamme vuokrata auto viikoksi omaan käyttöömme. Maanteistä tai moottoriteistä emme osaa tässä vaiheessa sanoa mitään, mutta kukaan ei ole halukas sompaamaan autoa Palermossa, missä joka autossa on lommoja ja missä autojen välissä vilistää skoottereita villiintyneiden kirppujen lailla.
Bussimatka on tuskainen ja hikinen, eritoten isojen reppujen kanssa. Lopulta kuitenkin päädymme Monrealeen, joka on pieni mutta idyllinen kylä kaupungin ulkopuolella korkealla mäellä joka katsoo Palermoon. Pieni kylä, huomaamme. Eikä sieltä ole julkisia jatkoyhteyksiä minnekään. Mutta päätämme pohtia sitä myöhemmin. On aika tutustua katedraaliin. Joka on suljettuna siestan ajan. Päädymme pieneen kahvilaan aikaamme kuluttamaan.
Pienen Monrealen katukuvaa: kirkkoja, turistikahviloita, turisteja
Suihkulähde Monrealen katedraalin läheisyydessä
Kun katedraali siestan jälkeen aukeaa, on kaikki vaivamme palkittu moninkertaisesti. Sillä tämä normanniakainen katedraali on hieno, se on kertakaikkisen upea, se on häkellyttävän kaunis. Hienoin kirkko jossa olen kuuna päivänä vieraillut. Kultaa ja mosaiikkia, maasta kattoon. Alttarilla surumielinen Jeesus joka kupolissa levittää käsiään ikäänkuin ottakseen koko maailman syliinsä.
Kirkko on täynnä yksityiskohtia, joita voisi ihailla koko päivän. Voin vain kuvitella millaisen vaikutuksen se on tehnyt keskiaikana pyhiinvaeltajiin. Kirkko rakennettiin yllättävän nopeasti, vain kahdeksassa vuodessa (1174-1182) ja sen rakennuttaja oli normannikuningas King William II.
Jatkan vielä kapeita portaita kirkon torniin, mistä aukeavat näkymät Palermoon ja vehreään laaksoon. Samalla pääsen kurkkaamaan luostarin puutarhaan. Edessäni kapeita portaita kipuaa vanha italialainen pappi, mustassa pitkässä kaavussaan.
Ja jälleen, kuten niin usein Sisiliassa, kohtaan jotain niin peri-italialaista ja perisisialaista, että jos näkemäni siirrettäisiin sellaisenaan elokuvaan, syytettäisiin minua helposti liioittelusta tai tyypittelystä. Sillä tämä vanha pappi on aivan uskomaton. Hän kipuaa jyrkkiä ja kapeita portaita raskaasti helmojaan nostellen ja huohottaa koko matkan. Pysähtyy jokaisessa mutkassa juttelemaan särisevällä äänellä vastaantulijoiden kanssa. Hän puhuu kirkon kauneudesta, kyselee matkaajien kotimaita, kaiken italiaksi, levittelee käsiään laajoissa kaarissa selventääkseen kaiken kauneutta, naurahtelee ja huohottaa yht'aikaisesti. Koska portaikot ovat todella kapeita ja ylhäältä alas tulijoiden on vaikea ohittaa alhaalta ylös kipuavia, pappi tukkii ahtaat käytävät. Välillä pimeissä käytävissä edessäni kulkiessaan hän näyttää kummitukselta, mutta hänen hopeiset hiukset ikäänkuin valaisevat pimeää. Ja kaiken yllä kaikuu papin särisevä ääni ja taukoamaton puhetulva.
Pimeässä käytävässä pappi vaikuttaa hetkittäin kummitukselta, jonka hopeiset hiukset valaisevat pimeyttä
Kahden tornin väliseltä sillalta avautuu näkymä luostarin puutarhaan ja vuorille
Näkymää kupolista Palermon suuntaan
Minä pysähdyn kuvaamaan maisemia kupolin juurelle ja olen juuri jatkamassa matkaa kun vanha pappi palaa jo takaisin, yhä vuolaasti puhuen, mutta nyt sydäntään taputellen. Hän sanoo rinta-alasta sattuvan ja siksi palaavansa takaisin kesken matkaa. Ajattelen kauhuissani, että näinkö tässä vielä käy että päädyn elvyttämään vanhaa pappismiestä. Mutta Padre jatkaa matkaansa tuupertumatta.
Padre palaa alas - eikä juttu lopu vieläkään, vaikka pumpusta ottaa -ja muut turistit puristuvat seinän viereen
Minä jatkan vielä muutamat kapeat portaikot aivan huipulle, ja siellä kohtaan toisen papin, nuoren ja arkipuvussa olevan. Papiksi tiedän hänet, koska kuulin lippuluukulla ettei kirkonmiesten tarvitse luonnollisestikaan maksaa lippuaan.
Katselen kameran läpi maailmaa ja nuorta pappia pienessä tornissa aivan kirkon huipulla. Nuori pappi heiluttaa minulle ja hymyilee. Minä heilutan ja hymyilen takaisin.
Kun palaan alas kirkkosaliin odottaa nuori pappi minua siellä. Hän juoksee minut kiinni ja ojentaa minulle kaksi pientä hopeoitua amulettia, joihin on painettu Madonnan kuva. Hän siunaa minut ja toivottaa hyvää matkaa.
Olen todella vaikuttunut, en tiedä mikä näissä lyhyissä kohtaamisissa tekikään minuun niin suuren vaikutuksen. Vanha ja nuori pappi. Ja tämä ihmeellinen kirkko. Puristan kahta hopeanväristä metalliamulettia käsissäni ja kirkon hämystä kirkkaaseen keskipäivään poistuessani tunnen kokeneeni jotain ihmeellistä, jotain arjen yläpuolelta.
Monrealesta matkamme jatkuu Trapaniin, mutta miten ja mitä sitten, siitä seuraavassa kirjoituksessa.
