Vietettyäni kaksi päivää punkan pohjalla heräsin tänä aamuna jälleen lähes omana itsenäni. Poissa oli kuvotus ja jatkuva toiletissa ravaus. Olo oli kuitenkin vielä aika pöpperöinen, joten päätin tuulettaa päätäni pienellä kävelylenkillä.
”Saisinkohan kenestäkään seuraa?” kysyin, ja Ronja-neiti haukahti onnellisena (käännettynä meidän kielelle):”Aivan varmasti. Vihdoinkin. Olenkin jo odottanut tätä hetkeä!”
”Lähdetäänkö Apteekkarinmäelle?” kysyn ja saan vastaukseksi vinhaa hännänvispausta. Kaksi kaihin samentamaa suurta silmää, jotka syttyvät säteilemään, kaihi tai ei, kirkkaampina kuin tähdet talviyössä. Ja voisin väittää, että Ronja nauraa, suupielet ylöspäin kääntyneinä.
Masentuneen apteekkarin mäki
Villa Ottilian yksi suurimpia etuja on se, että hienot kävelymaastot alkavat heti kotioveltamme. Lähteä voi vähän joka suuntaan, mutta meidän suosikkikohteemme on lähistöllä sijaitseva Apteekkarinmäki ja sen satumetsät.
Apteekkarinmäelle ja metsään on viitoitettu n. 4 kilometrin pituinen kävelyreitti, joka kiertää muodoltaan hyvin vaihtelevan kumpuilevan metsäalueen. Korkein mäki, jonka viitoitettu reitti kiertää on 170,3 m ja sitä noustessa saa jo puuskuttaa. Ohjatun kävelyreitin ohella metsässä risteilee satoja pienempiä polkuja, jotka ovat vuosien mittaan tulleet meille tutuiksi.
Apteekkarin metsä on saanut nimensä hieman surullisella tavalla. Tarina kertoo, että Otepään ensimmäinen apteekkari, proviisori Jürvelson päätti siellä omaehtoisesti päivänsä vuonna 1882 onnettoman avioliiton seurauksena.
Vuonna 1934 rakennettiin Apteekkarinmäelle 26 m korkea torni ja 1938 sen rinnalle 20 metriä korkea hyppyrimäki. Sen rinnalle rakennettiin vielä 1953 tekopäällysteinen hyppyri.
Tänä päivänä hyppyrit viettävät eläkepäiviään. Silti, aika ajoin hurjapäät käyvät isoimmasta ja parhaimmassa kunnossa olevasta hyppyristä lennähtämässä.
Sen sijaan Apteekkarin metsäpolku tai paremminkin sanottuna polut ovat lenkkeilijöiden ja luontosamoajien suosiossa. Me Ronjan kanssa lukeudumme jälkimmäisiin. Vaeltelemme luontopoluilla kaikessa rauhassa, minä näpsin valokuvia, Ronja nuuskuttaa meheviä metsän hajuja.
Metsässä mieli rauhoittuu. Vaikka kelit ovat viime päivinä olleet hieman nuoskaiset – lämpötila on pysytellyt jo jonkin aikaa plussan puolella – oli maisema yhä postikorttimainen. Ylös alas me rauhallisesti kipuamme mäkiä, Ronja edellä, minä ajatuksissani perässä.
”Katsopa Ronja kuinka tikka on nakuttanut puun aivan paljaaksi” totean, ja Ronja pysähtyy ja kallistaa päätään kuin yrittääkseen ymmärtää mitä sanon. ”Odota hetki, taidan ottaa siitä kuvan.” Ronja odottaa rauhassa, nenä valkeaan lumeen kaivautuneena.
”Onpa jänniä kääpiä, eikö?” huomaan ja taas Ronja kääntyy askeliltaan ja tulee luokseni. Suuret silmät täynnä salaista viisautta ja kauneutta. Ei Ronja ymmärrä mikä on kääpä, mutta Ronja ymmärtää, että haluan jakaa hänen kanssaan jotain.
Me teemme pitkän reitin, vaikka märkä lumi on raskasta talsia meille molemmille. Seuraan Ronjan tassuttelua, vaivihkaa tarkkailen tämän kulkua, näenkö väsymyksen merkkejä, olisiko hyvä oikaista jo tästä kotia kohti? Mutta tänään Ronjalla on hyvä päivä. Raskaassa ja syvässä lumessa tarpominen sujuu tyttöseltä vaivatta, jalka ei lipeä, askel on määrätietoinen ja varma.
Ajatukseni vaeltavat kuin varkain rakkaan vanhan koirani kuntoon ja ikään. Olen varovasti yrittänyt itselleni selittää, että rakkain karvaystäväni ei ole rinnallani ikuisesti. Järjellä sen voin ehkä ymmärtää, tunteella en. Sillä kun katson sen tuttua kävelyä – montako sataa, tuhatta lenkkiä olemme yhdessä näin tehneet, Ronja edellä, minä perässä - sen tomeraa tuulessa keinahtelevaa puuhkahäntää ja lumessa kiiltelevää raitaturkkia minun on vaikea ymmärtää, että tämä loppuu joskus. Että ehkä jo nyt elämme laina-ajalla.
Hieman melankoliset ajatukseni kaikkoavat kertaheitolla kun Ronja saa hajun peurasta. Tyttö ottaa vanhat ja kiikkerät jalat alleen kuin nuori koira ja lähtee hajun perässä metsään. Minä komennan Ronjaa takaisin, muodon vuoksi, sillä tiedän, että pitkälle Ronja ei enää jaksa lähteä, ei edes aisteja kiihottavan peuran perässä. Ja sieltähän tyttö jo tuleekin takaisin, silmät jälleen tähtinä loistaen.
Minä nauran salaa itsekseni, vaikka yritän torua: ”Kuka noin lähti karkuun?” Juuri kun olin murehtimassa tyttöseni kunnosta tämä itse muistutti, että tällä on vielä vietit voimissaan, samoin kuin myös elämänhalu.
Kotimatkalla, Villa Ottilian lähimetsässä törmäämme uudelleen kahteen peuraan. Ronja on jo pitkästä lenkistä väsynyt, tai sitten hajut tulevat väärästä suunnasta, Ronja ei niitä huomaa.
Minä otan kameran ja yritän saada peuroista kuvan. Molemmat pitkäsääret ovat jähmettyneet paikoilleen, toinen polulle, toinen pensaiden keskelle, odottaen hetkeä, jolloin paeta metsän uumeniin. Minä kuvaan.
Ronja ei peuroista perusta, vaan nauttii elämästään, sen jokaisesta hetkestä, kierii hangessa, tekee lumienkeleitä.
Katson sydän hellyydestä paisuen rakasta koiraani. Minun oma enkelini!
