Otepää ja 10 ihmettä - 7.ihme: Polut satumaailmoihin

Otepäätä kuvataan liikkujien paratiisiksi - ja sitähän se tietenkin onkin. Jos liikkujilla ajatellaan urheilijoita, jotka kaipaavat haastetta ja huippuhyviä lajikohtaisia maastoja, niin ratoja ja reittejä heille löytyy.

Talvella tietenkin nousevat päällimmäisiksi Otepään kahden hiihtokeskuksen Tehvandin ja Käärikun ladut. Jotka ovat sitä paljon hyviä, että maajoukkuetason kilpahiihtäjät niillä treenaavat. Kesällä löytyy rullahiihtäjille ja rullaluistelijoille myös hienot asfaltoidut harjoitteluradat.

Otepään monet kävelyreitit ja luontopolut tarjoavat elämyksiä ja miellyttäviä maisemia myös tavallisille luonnossa kulkijoille. Ja monet luontopoluista kiertelevät sadunomaisissa maisemissa, jotka vaihtelevat vuodenaikojen mukaan. Keväällä on mahdollista vaeltaa valkovuokkojen valaisemissa metsissä, syksyllä kahistella pudonneiden lehtien peittämillä pienillä salaperäisillä poluilla. Polkupyöräilijöille, siis myös sunnuntaipyöräilijöille, on omat hyväkuntoiset kevyen liikenteen väylät.

Materiaalia eri kävely- ja polkupyöräreiteistä saa niin meiltä kuin Turismi-infokeskuksesta. Pyöriä saa vuokrata meiltä.

Villa Ottilia sijaitsee laaksossa ja on jo osa Otepään luonnonpuistoa.  Keskustaan on kuitenkin matkaa vain 800 metriä. Ensimmäiset luontopolut alkavat jo kotiovelta. Mikä on hienoa paitsi matkailijoiden, niin myös Latte-koiran ulkoilutuksen kannalta.

Villa Ottiliasta alkavat luontopolut oikaisevat myös Pyhäjärven rannalle kulkijoiden matkaa merkittävästi.

Villa Ottilia ympyröity kartalta. Talolta lähtee polku joka vie Pyhäjärven tielle ja keveän liikenteen väylälle, joka vie eteenpäin Pyhäjärvelle. Kartta suurenee sitä klikkaamalla.

Pyhäjärventien vieressä on metsäalue, joka on täynnä mitä viehättävimpiä polkuja. Paikan nimi on Apteekkarinmäki ja sen keskellä, korkeimmalla mäellä, sijaitsee kaksi vanhaa hyppyrimäkeä, joita yhä käytetään junioreiden harjoituksissa. Villa Ottiliasta on Apteekkarinmäen metsään matkaa alta kilometrin.

Apteekkarinmäen voi kiertää pitkästi tai lyhyesti, tai tehdä niin kuin minä teen, kierrellä siellä kapeita pieniä polkuja ristiin rastiin. Näin tein varsinkin aikana jolloin Ronja oli vielä elossa. Teimme kahdestaan pitkiä rauhallisia kävelylenkkejä Apteekkarinmäen poluilla, kulkien viimeisinä vuosina Ronjan itse määräämään tahtiin.

Ronja Apteekkarinmäen polulla, pienen mäen alla.

Ronja pysähtyy polkujen haaraantuessa kuin kysyäkseen, kumpaan lähdetään?

Apteekkarinmetsän luontopolut ovat Otepään kuntopoluista ehkä tuntemattomimpia matkaajille. Luultavasti siksi, että polkuja on satamäärin ja metsässä on helppo eksyä, vaikka metsäalue ei suuren suuri olekaan. Maastopyöräilijöille ylös ja alas nousevat kiemurtavat polut ovat haasteellisia ja aika ajoin metsässä saattaa tulla vastaan innokas pyöräilijä, joka ei puunjuuria tai syksyn lehtien liukkautta kavahda.

Pyhäjärven ympäri kiertää Pühajärve matkarada, joka sopii hyvin leppoisaa reittiä etsiville polkupyöräilijöille. Koko lenkki on yhteensä n. 14 kilometriä. Suurin osa reitistä on asfaltoitu ja kiertää läheltä rantaa. Pyhäjärven reitti sopii hyvin myös sunnuntaikävelijöille. Esimerkiksi Otepään kartanonpuiston läheisyydessä voi tehdä lyhyitä kävelylenkkejä erittäin kauniissa ja helppokulkuisissa maastoissa.

Kuvassa äitini sauvakävelee rantatietä pitkin muutama vuosi sitten.

Idyllisen rantatien varrelle jää monia kauniita näkymiä.

Apteekkarinmetsä oli minun ja Ronjan lempimetsä. Latte ja Kimmo suosivat puolestaan Murrumetsän metsälenkkiä, n. 3,5 km pitkää osittain metsässä, osittain rannan myötäisesti kulkevaa lenkkiä, jossa on useita mahdollisuuksia pulahtaa veteen. Ja, arvatenkin, Eräs käyttää mahdollisuutta hyväkseen aina kun vain voi.

Latte jolkottaa Murrumetsässä

Ja käyttää hyväkseen mahdollisuutta hypätä Pyhäjärveen! On se uintihullu koira!

Niin Murrumetsän kuin Pyhäjärven reitit ovat hyvin viitoitetut, joten eksymisen vaaraa täällä ei sanottavammin ole. Ja, kuten yllä sanoin, meiltä saa aina mukaansa kartat kun liikkeelle lähtee.

Apteekkarinmäen, Murrumetsän ja Pyhäjärven reitit ovat kaikki siis lähellä Villa Ottiliaa. Neljäs suosittu luontoreitti on Otepäältä jo hieman kauempana, ja alkaa Käärikun urheilukeskuksesta. Kyseessä on historiallinen Kekkosen reitti, joka talvella on latureitti, kesällä patikointireitti. Matkaa sillä on n. 15 km.

Kekkosen reitin hiihti ensimmäisenä, kukapa muukaan, kuin Urho Kaleva, joka teki vuonna 1964 yllätysvisiitin silloiseen Viron Neuvostotasavaltaan. Tarina kertoo, että Kekkonen yllättäen päätti tulla Otepäälle, mikä aiheutti hankaluuksia virallisille isännille. Otepäätä kun ei oltu otettu huomioon virallisissa suunnitelmissa.

Urkki oli noina aikoina vielä voimissaan ja hyppäsi sivakoille ja lähti menemään. Perässään KGB:n pojat, jotka eivät pysyneet alkuunkaan Urkin vauhdissa. Pyssyjä oli kuulemma lennellyt ladun poskeen ja yksi KGB:n mies eksynyt niin, että miestä vielä iltamyöhänä etsittiin Käärikun maisemista.

Tuon legendaarisen hiihdon jälkeen on samalla ladulla hiihdetty joka vuosi Kekkosen hiihto, joka on suhteellisen iso tapahtuma. Kesäisin samoissa maastoissa juostaan Kekkosen juoksu. Ja muina aikoina reitti toimii kauniina patikointireittinä luonnossa kulkijoille.

Luontopolkuja ja reittejä on täällä jokaiseen makuun. On salaperäisissä metsissä kulkevia luontopolkuja, on siistejä ja hoidettuja ja valaistuja asfalttiteitä. Ja monenlaista siinä välissä.

Minulle nämä luontopolut ovat yksi portti luontoon ja sen rauhaan.

Omistan tämän kirjoituksen rakkaalle Ronjalleni, jota ilman en olisi niin syvälle metsään mennyt enkä metsäreiteistä niin paljon nauttinut. Nuku kauniisti, silkkiturkkinen ystäväni. Sinä olet jo luontopolkusi kulkenut.

Vanha luonto-oppaani, Neiti Kesäheinä

Toivon että viimeinen luontopolkusi vei sinut hyvään paikkaan.

Apteekkarinmäellä karvaenkelin seurassa

Olin vatsataudissa.

Vietettyäni kaksi päivää punkan pohjalla heräsin tänä aamuna jälleen lähes omana itsenäni. Poissa oli kuvotus ja jatkuva toiletissa ravaus. Olo oli kuitenkin vielä aika pöpperöinen, joten päätin tuulettaa päätäni pienellä kävelylenkillä.

”Saisinkohan kenestäkään seuraa?” kysyin, ja Ronja-neiti haukahti onnellisena (käännettynä meidän kielelle):”Aivan varmasti. Vihdoinkin. Olenkin jo odottanut tätä hetkeä!”

”Lähdetäänkö Apteekkarinmäelle?” kysyn ja saan vastaukseksi vinhaa hännänvispausta. Kaksi kaihin samentamaa suurta silmää, jotka syttyvät säteilemään, kaihi tai ei, kirkkaampina kuin tähdet talviyössä. Ja voisin väittää, että Ronja nauraa, suupielet ylöspäin kääntyneinä.

Masentuneen apteekkarin mäki

Villa Ottilian yksi suurimpia etuja on se, että hienot kävelymaastot alkavat heti kotioveltamme. Lähteä voi vähän joka suuntaan, mutta meidän suosikkikohteemme on lähistöllä sijaitseva Apteekkarinmäki ja sen satumetsät.

Apteekkarinmäelle ja metsään on viitoitettu n. 4 kilometrin pituinen kävelyreitti, joka kiertää muodoltaan hyvin vaihtelevan kumpuilevan metsäalueen. Korkein mäki, jonka viitoitettu reitti kiertää on 170,3 m ja sitä noustessa saa jo puuskuttaa. Ohjatun kävelyreitin ohella metsässä risteilee satoja pienempiä polkuja, jotka ovat vuosien mittaan tulleet meille tutuiksi.



Apteekkarin metsä on saanut nimensä hieman surullisella tavalla. Tarina kertoo, että Otepään ensimmäinen apteekkari, proviisori Jürvelson päätti siellä omaehtoisesti päivänsä vuonna 1882 onnettoman avioliiton seurauksena.

Vuonna 1934 rakennettiin Apteekkarinmäelle 26 m korkea torni ja 1938 sen rinnalle 20 metriä korkea hyppyrimäki. Sen rinnalle rakennettiin vielä 1953 tekopäällysteinen hyppyri.



Tänä päivänä hyppyrit viettävät eläkepäiviään. Silti, aika ajoin hurjapäät käyvät isoimmasta ja parhaimmassa kunnossa olevasta hyppyristä lennähtämässä.

Sen sijaan Apteekkarin metsäpolku tai paremminkin sanottuna polut ovat lenkkeilijöiden ja luontosamoajien suosiossa. Me Ronjan kanssa lukeudumme jälkimmäisiin. Vaeltelemme luontopoluilla kaikessa rauhassa, minä näpsin valokuvia, Ronja nuuskuttaa meheviä metsän hajuja.


Metsässä mieli rauhoittuu. Vaikka kelit ovat viime päivinä olleet hieman nuoskaiset – lämpötila on pysytellyt jo jonkin aikaa plussan puolella – oli maisema yhä postikorttimainen. Ylös alas me rauhallisesti kipuamme mäkiä, Ronja edellä, minä ajatuksissani perässä.






”Katsopa Ronja kuinka tikka on nakuttanut puun aivan paljaaksi” totean, ja Ronja pysähtyy ja kallistaa päätään kuin yrittääkseen ymmärtää mitä sanon. ”Odota hetki, taidan ottaa siitä kuvan.” Ronja odottaa rauhassa, nenä valkeaan lumeen kaivautuneena.



”Onpa jänniä kääpiä, eikö?” huomaan ja taas Ronja kääntyy askeliltaan ja tulee luokseni. Suuret silmät täynnä salaista viisautta ja kauneutta. Ei Ronja ymmärrä mikä on kääpä, mutta Ronja ymmärtää, että haluan jakaa hänen kanssaan jotain.



Me teemme pitkän reitin, vaikka märkä lumi on raskasta talsia meille molemmille. Seuraan Ronjan tassuttelua, vaivihkaa tarkkailen tämän kulkua, näenkö väsymyksen merkkejä, olisiko hyvä oikaista jo tästä kotia kohti? Mutta tänään Ronjalla on hyvä päivä. Raskaassa ja syvässä lumessa tarpominen sujuu tyttöseltä vaivatta, jalka ei lipeä, askel on määrätietoinen ja varma.


Ajatukseni vaeltavat kuin varkain rakkaan vanhan koirani kuntoon ja ikään. Olen varovasti yrittänyt itselleni selittää, että rakkain karvaystäväni ei ole rinnallani ikuisesti. Järjellä sen voin ehkä ymmärtää, tunteella en. Sillä kun katson sen tuttua kävelyä – montako sataa, tuhatta lenkkiä olemme yhdessä näin tehneet, Ronja edellä, minä perässä - sen tomeraa tuulessa keinahtelevaa puuhkahäntää ja lumessa kiiltelevää raitaturkkia minun on vaikea ymmärtää, että tämä loppuu joskus. Että ehkä jo nyt elämme laina-ajalla.







Hieman melankoliset ajatukseni kaikkoavat kertaheitolla kun Ronja saa hajun peurasta. Tyttö ottaa vanhat ja kiikkerät jalat alleen kuin nuori koira ja lähtee hajun perässä metsään. Minä komennan Ronjaa takaisin, muodon vuoksi, sillä tiedän, että pitkälle Ronja ei enää jaksa lähteä, ei edes aisteja kiihottavan peuran perässä. Ja sieltähän tyttö jo tuleekin takaisin, silmät jälleen tähtinä loistaen.

Minä nauran salaa itsekseni, vaikka yritän torua: ”Kuka noin lähti karkuun?” Juuri kun olin murehtimassa tyttöseni kunnosta tämä itse muistutti, että tällä on vielä vietit voimissaan, samoin kuin myös elämänhalu.





Kotimatkalla, Villa Ottilian lähimetsässä törmäämme uudelleen kahteen peuraan. Ronja on jo pitkästä lenkistä väsynyt, tai sitten hajut tulevat väärästä suunnasta, Ronja ei niitä huomaa.
Minä otan kameran ja yritän saada peuroista kuvan. Molemmat pitkäsääret ovat jähmettyneet paikoilleen, toinen polulle, toinen pensaiden keskelle, odottaen hetkeä, jolloin paeta metsän uumeniin. Minä kuvaan.

Ronja ei peuroista perusta, vaan nauttii elämästään, sen jokaisesta hetkestä, kierii hangessa, tekee lumienkeleitä.

Katson sydän hellyydestä paisuen rakasta koiraani. Minun oma enkelini!