En ole tainnut blogissa kertoakaan, että meillä on talo tai oikeastaan tila Kaakkois-Virossa, Peipsin rannalla sijaitsevassa pienessä Beresjen kylässä. Hankimme sen aikoinaan hyvänä investointina. Aikana, jolloin kiinteistöjen hinnat olivat vielä suomalaisille edullisia.
Me kutsumme Beresjen taloamme eläkepäiviemme projektiksi. Minä joskus salaa leikin ajatuksella, että muutamme sinne vielä jonain päivänä pysyvästi asumaan. Minä rakastan Peipsi-järveä. Sen karuutta ja kauneutta. Aika näyttäisi, kuinka minunkaltaiseni kaupunkilainen osaisi elää niin alkeellisissa ja raaoissa olosuhteissa. Silti, ajatus houkuttaa. Peipsi on minun, kaupunkilaistytön outo sielunmaisema.
Talomme on viime vuodet nukkunut Ruususen unta, ja nukkuukin aina siihen asti, että saamme riittävästi rahaa kokoon sen korjauksiin, joista tullee mittavat. Mutta hyvä talo se on perustuksiltaan, vaikka toistaiseksi mukavuuksiltaan aika alkeellinen – ei tule vettä sisälle, ei ole wc:tä sisällä. Mutta tilaa on, neliöitä lienee asuintiloissa lähemmäs 300m2. Lisäksi taloon kuuluvat maakellarit, navetat, kuttulat ja ladot.
Talossa itsessään ei liene mitään suurta vikaa. Tällä hetkellä katto kerää sammalta ja piha on surkeassa jamassa, pukkaa heinää, jota niitämme ehkä kerran kesässä. Mutta itse talo seisoo vielä suorana ja vain hiljakseen rapistaa seinämaaliaan.
Beresje ansaitsee muutaman sanan. Kylänä se on virolaisittainkin perin eksoottinen. Se on vanhauskovaisten eli ns. staroverien kalastajakylä Peipsin rannalla. Kyläläiset ovat pääsääntöisesti vanhoja ja venäjänkielisiä, mikä vaikeuttaa kommunikointiamme kyläläisten kanssa.
Elämä Beresjessä kulkee aivan eri tahtiin kuin mitä se kulkee muualla Virossa, Euroopasta ei Beresjessä taideta tietääkään.
Kovat tuulet piiskaavat kylää, mutta toisaalta se nauttii myös huimaavista näkymistä: yhdestä suunnasta Peipsille ja toisesta Beresjen sisäjärvelle. Minusta se on kaunis paikka – vaikka kylä itsessään onkin jotakuinkin rähjäinen ja ankea.
Jokasyksyinen operaatio on haravoida talomme edessä olevien kolmen valtavan kokoisen vaahteran lehdet pois. Se päivä oli tänään.
Lähdin liikkeelle aamuvarhaisella. Linkama lupaili tulla perässä, kunhan kunnolla heräilee. Arvasin että siihen ’kunnolla heräilyyn’ menee tunti jos toinenkin ja polkaisin autoni liikkeelle ja kannustin Linkamaa seuraamaan minua, kunhan kerkiää aamutoimiltaan.
Hyvillä mielin ajelin siis itsekseni reittiä Otepää – Põlva – Räpina – Beresje, vaikka ilma ei alkumetreillä ollut paras mahdollinen. Syksyiset maisemat polveilivat mukavasti tien molemmin puolin. Olin matkalla Kaakkois-Viroon – ja kilometri kilometriltä maisemat muuttuivat joksikin aivan muuksi kuin mitä ne ovat korkealla Otepäällä. Metsiä, peltoja, vanhoja rähjäisiä taloja ja niiden hoitamattomia pihapiirejä. Siistejä vanhoja korjattuja taloja ja niiden siistejä pihoja.
Räpina on suurin ja lähin kaupunki ennen Beresjen kylää, eikä sekään ole suuren suuri. Räpinassa asuu n. 2 800 ihmistä. Kaupungista löytyy muutamainen hyvä kauppa, yksi ruokapaikka, eikä ensimmäistäkään hotellia, motellia tai majataloa.
Räpinaa kutsutaan metsäkaupungiksi, koska siellä sijaitsee niin Räpina Aianduskool eli Räpinan puutarhakoulu kuin Ristipalo Riigimetsa Majandamise Keskus eli Metsähallituksen metsänhoito-opisto.
Muutama nähtävyyskin Räpinassa on, ja yksi on sellainen, etten jätä siellä koskaan käymättä: Sillapään kartano ja sen puutarhat. Kartano itse on vielä korjauksen alla, mutta sen piha on käymisen arvoinen – sieltä löytyvät niin englantilainen, ranskalainen kuin virolainen puutarhamaisema.
Lieneekö Sillapään kartanon syytä, että olen niin hurahtanut tuijiin. Mutta tässä esimerkki siitä, miten mukavia muodostelmia niistä voi rakentaa.
Niinpä minä tälläkin reissulla pyörähdin Sillapäässä. Ja sitten talolle hommiin.
Ehdin puuhastella reilut kolme tuntia ennen kuin Linkama ehti paikalle ’aamutoimiltaan’. Ei se haitannut. Olin saanut jo lähes kaiken tehtyä ja väsyneenä ja onnellisena oli hyvä mieli siitä, että jälleen kerran tuli tämäkin urakka tehtyä.
Beresjestä Kimmo suuntasi kiireessä takaisin kotiin – minulla ei ollut kiire, ja päätin mennä jonnekin, minne en ole ennemmin mennyt. Tänään se paikka oli Mehikoorma. Pieni paikka hieman Räpinan yläpuolella (kts. kartta yllä).
Mehikoorma on siitä merkittävä paikka, että sen kohdalla Peipsi on kapeimmillaan. Venäjä on Mehikoorman rannasta n. kilometrin päässä. Ei se kaukana ole meidän Beresjen talon rannaltakaan, mutta nyt päätin mennä katsomaan kaikkein kapeinta kohtaa.
Siis Mehikoormaan!
Ilma oli koko päivän ollut enemmän ja vähemmän vaihteleva. Beresjessä oli ollut hetkittäin päällä sateen uhka. Haravointiurakan perään pilkahti aurinkokin hetkeksi. Ajaessani Mehikoormaan oli taivas lilahtavanpunainen, hetkittäin musta, ja puolessa välissä ajomatkaa se repesi ja sain niskaani kunnon kaatosateen.
Mehikoormaan tullessani sade oli jo hieman laantunut. Melkomoisessa ripottelussa silti hiipsin vanhan sataman alueella.
Jatkoin pienen Mehikoorman kiertelyä ja löysin tieni rannalle, josta aukesivat laajemmat näkymät Peipsille ja Venäjän rannikolle.
Aurinko alkoi uudelleen paistaa, ja sain otettua muutamaisia mielestäni hyviä kuvia. Mieli kehräsi niistä kuin kissalla – että joskus vaan voi olla ihanaa ottaa valokuvia! Tämä valokuvaus lienee minun oma intohimoni. En tiedä kuinka hyvä siinä olen - ja hyvä kameranikin hajosi – mutta silti, hyvä kuvakulma, oikea valo, mahtavat kohteet saavat minut sähköistymään, riemastumaan ja napsimaan kuvia.
Ja Mehikoormassa otin niitä paljon!
En laita niitä tähän sen enempää, vaan kannustan teitä tutustumaan blogin kuvagalleriaan:
http://www.villaottilia.ee/beresje/
Päivä alkoi painua mailleen ja olkapäälleni taputteli Hirvonen. Tiedättehän tyypin, se joka hirvittää ihan vähäsen. Hirvonen muistutti minulle, että en pidä ajamisesta pimeällä ja että kello läheni jo viittä. Kuudelta aurinko painuu maillensa.
Siis käänsin auton kohti Otepäätä ja porhalsin niin lujaa kuin uskalsin. Silti en malttanut olla pysäyttämättä autoa vähän väliä – auringonlasku ja usva ja outo valo olivat liikaa minulle. Niitä ei vain voinut pysähtymättä ohittaa.
Eli tällainen päivä minulla. Juttu ei ehkä ole kovin mukaansa tempaava, mutta kuvat ovat hyviä. Siis uudelleen kannustan teitä katsomaan niitä! Linkki ylhäällä. Kuvia katsottua pääsee takaisin tähän blogiin klikkaamalla back/takaisin -näppäintä
Nautinnollisia hetkiä, toivottavasti, Etelä-Viron ja Mehikoorman maisemissa
Toivottaa Tiina
PS. Ai niin, tärkeä asia melkein unohtui: minulle kuvaaminen on tärkeää. Siksi olisin kovin iloinen jos joku voisi kommentoida sitä, mikä kuva pysäytti? Mikä oli mielestäsi hyvää? Huonoa? Mitä ajatuksia kuvat herättivät? – Olen vasta kovin noviisi valokuvaajana, ja siksi kaikki kommentit ovat minulle paitsi tervetulleita, myös suureksi avuksi ja opiksi.
PPS. Jos haluat nähdä lisää kuvia minun Peipsin sielunmaisemastani, linkkejä löytyy tuolta blogin oikean reunan Valokuvalinkkejä-osiosta - tai sitten
tästä. Samaan liittyy
Itä-Virumaan kierros talvella 2007, jolloin kameran tähtäimessä olivat lähinnä alueen ortodoksiset kirkot.
