Maalaishiiret suurkaupungissa - eli saapuminen Vilnaan

Joskus sitä ihan liikuttuu omasta lapsenuskostaan. Jälkikäteen on aina niin hyvä olla viisas.

Tahtoo sanoa Liettuan reissun kohdalla: me emme ihan oikeasti tienneet minne olemme menossa ja mikä meitä odottaa. Mitä tulee Vilnaan. Me kuvittelimme olevamme fiksuja ja printtasimme Google Maps'istä  A4-kokoisen printin hotellin sijainnista ja sen lähistön kaduista. Osoite: Tilto 6.

Ja sitten me ajaa pöristimme Vilnaan, apunamme tämä paperinpalanen. Sen verran kuitenkin ymmärsimme varautua, että hankimme matkan varrelta myös koko Vilnan kaupunkikartan. Jota ei tietenkään voinut lukea pimeydessä. Ja kartta itsessään oli avattuna pienen parisängyn kokoinen. Availe sitä sitten kaupunkiin ajaessasi. Oli mentävä ihan perstuntumalla.

Otepään maalaishiiret siis kuvittelivat suhauttavansa kaupunkiin suit-sait-sukkelaan ja sitten pienen paperinpalan avulla ohjastavansa itsensä hotellille.

Väärin kuvittelivat.

Vilna on ihan oikeasti SUUR-kaupunki, joka on levittäytynyt keskustan ympäriltä kaikkiin mahdollisiin ilmansuuntiin. Kaupungin liikenteen ohjauksesta vastuussa olevat virkamiehet ovat puolestaan taas joko huumorimiehiä tai sitten perin kieroja lieroja - joka tapauksessa: kaupungin keskustaan osoittava viitoitus ei ollut vain heikko, vaan lähinnä surrealistinen ja häkellyttävä.

Maalaishiiret siis ajoivat reippahasti kaupunkiin: sisään, ulos, reunamille, taajamille, esikaupunkeihin ja lähiöihin etsiessään tietään kohti keskustaa. Liettuaksi: centras.

Akropolis oli meille tuttu sana ja paikka, kiitos blogin kommentoija Veikko Järvisen. Hän kertoi että kaupungin reunamilla on huiman suuri ostoskeskus. Veikko kirjoittaa blogissaan, että Ideaparkki on tämän rinnalla kyläkauppa. Veikko oli oikeassa.

Ainoa heikkous, että minä en a) halua käydä suurissa marketeissa tai ostoskeskuksissa, b) varsinkaan iltaiseen aikaan.

Vaan niin me hiirulaiset hurauttelimme ees taas moottoritietä, ja aina tuntui edessä olevan Akropolis-ostoskeskus.

Hei hulinaa, taas mennään!

Alkaa pyörryttää

Rumbaa kesti tovin kunnes lopulta löysimme tien joka tuntui vievän keskustaan. Alkoi jo päästä huimata.

Ja kun sanon, että Vilna on SUUR-kaupunki, tarkoitan sitä, että kaltaisillemme maalaishiirille suuri saareke pilvenpiirtäjiä, jotka yössä hohtivat kylmää kaupallista valoaan, oli vallan hurja näkymä.

Öisistä pilvenpiirtäjistä ei minulla ole valokuvaa, mutta tässä tämä kaupallisuuden riemulaulu päivänvalossa. Kuvitelkaa ympärille yö ja neonvalot. Ja sinne toiselle rannalle pienet maalaishiiret suhaamassa ees-taas.

Lopulta saavuimme hotellille, joka ei ollut hotelli vaan asunto, jota vuokrataan. Viehättävä huoneisto: makuuhuone, olohuone ja keittiö. Voimme suositella. Paikan nimi VilniusRent. Löytyy googlettamalla.

Pihalla oli odottamassa meitä ystävälliinen neitokainen, joka hyvällä englannilla opasti meidät kortteeriimme. Joka oli aivan tajuttoman hienossa paikassa Vilnan vanhan kaupungin ytimessä. Parempaa kohtaa hotellille ei olisi voinut toivoa. Olimme perillä, vihdoinkin!

Vilna, Elvis and his Wife have arrived!

Makuuhuone

Olohuone ja televisio, joka jatkossa liittyi pakosta lomaamme kiinteästi

Huoneiston keittiötaso

Ilta oli siis jo pitkällä kun me lopulta olimme perillä ja asettuneet aloillemme. Auto oli saatu parkkeerattua aidatulle piha-alueelle, tavarat paikoilleen. Oli aika kurkistaa asunnosta ulos, kaupunkiin.

Sanoinkin jo, että hotellimme tai siis asuntomme oli sijainniltaan aivan uskomattoman hyvässä paikassa. Yksi Vilnan tärkeimmistä nähtävyyksistä oli heti muutaman sadan metrin päästä kotioveltamme.

Vilnan katedraalin päätyä.

Mikä mukavinta, asunnon läheisyydessä oli myös runsaasti kahviloita, viinibaareja ja ravintoloita. Me suuntasimme  askeleemme yhteen lähimmistä, meksikolaiseen ravintolaan:  Tres Mexicanos. Isot pihvit, hyvää ruokaa. Kaksi olutta, nachos-kori ja kaksi 200 gr:n häränlihapihviä yhteensä: 76 litiä ja sama euroissa: 22 euroa. Ei paha!

Mies, joka on ajanut yli 500 km päivässä, ansaitsee oluen

Näin olemme siis tulleet ensimmäisen päivän iltaan.

Aamulla startattiin liikkeelle Otepäältä, matkalla käytiin katsomassa muutamainenkin mielenkiintoinen kohde. Illalla suhautettiin Vilnaan ja eksyttiin ja tutustuttiin Akropolis-hirvitykseen ulkoa päin. Moneen kertaan. Ees taas.

Ja lopulta päädyttiin Vilnan kotiimme. Ja sitten pää tyynyyn ja aamulla uusiin haasteisiin!

Z Z Z Z Z

Matkalla Vilnaan eli kurjuutta kummempaa

Tästä alkaa nyt matkakertomus, joka tulee useassa osassa. Ja kuvia tulee riittämään, sen  lupaan.

Istukaa siis mukavasti alas. Aiemmin vein teidät nojatuolimatkalle Nepaliin (tästä saa sen lukea). Nyt lähdetään Vilnaan, Liettuaan. Lähelle, mutta silti kuitenkin aika kauas kotiympyröistä.

Olisi hienoa jos pystyisi yhden reissun pohjalta  arvioimaan ja kertomaan kokemuksen syvällä rintaäänellä, miten asiat meillä ja muualla ovat. Kuten Liettuassa ja Latviassa, verrattuna Viroon tai Suomeen. Että näinhän se on: Virossa on parempaa/huonompaa kuin muualla. Ja että Liettuassa asuu ystävällisiä/epäystävällisiä  ihmisiä tai että Latviassa palvelu pelaa/ei pelaa.

Eihän se näin mene! Jokainen reissu tarjoaa matkaajalle kasan mosaiikinpaloja, joista pitäisi kuva rakentaa.  Riippuu niin matkaajasta, matkasta ja sattumasta, mitkä palat jäävät käteen ja miten itse kukin niistä sitten oman kuvansa rakentaa.

Yksityiskohta pienen Alūksnen kaupungin postin seinästä

Niinpä tämä matkakertomus kertookin hetkistä ja elämyksistä, vaikutelmista, jotka saattavat olla tarkkoja tai sitten vain satunnaisia havaintoja, joilla ei ole oikeastaan mitään merkitystä.

Mutta näin me sen näimme ja koimme.

Ja sitten lähtee.

--

Tälle reissulle oli tilaus. Iso tilaus. Jo viikkoja, jos ei kuukausia, olen nähnyt unia vieraista kaupungeista, linnoista ja palatseista, kapeista kujista ja lumihuippuisista vuorista. Yö toisen perään olen kulkenut ihmeellisen hienoissa maisemissa, kameran kanssa. Mutta, kuten niin usein unen surrealistisissa skenaarioissa, asiat mutkistuvat, en osaa käynnistää kameraa, eksyn, joudun väärään seuraan. Ja päällimmäisenä on aina vimma kulkea eteenpäin.

Ilman Freudia, Jungia tai unitulkintakirjoja on helppo ymmärtää: Tiinalla oli kova matkakuume.

Ei siis ihme, että tartuimme hanakasti tilaisuuteen lähteä muutaman päivän matkalle, kun Rummukaisen Mamma lupasi huolehtia meidän karvaprinssistämme. Ja kuten aiemmin kerroin, pitkän pohdinnan jälkeen päätimme lähteä Liettuaan, missä emme ole koskaan olleet. Ja minne pääsee kätevästi omalla autolla.

Torstaina lähdimme liikkeelle, maanantaina palasimme. Auton matkamittariin jäi lukemat ajetuista kilometreistä: 1514 km. Kameraan (itse asiassa kolmeen) jäi kuvia 1535 kpl, hieman yli kuva per kilometri. Ei tarvitse kuitenkaan pelätä että esittelen jokaisen kuvan, ihan vaan muutaman kuitenkin. Heh.

Reittimme Otepäältä Vilnaan kulki Latvian itäpuolen kautta. Koska emme sillä suunnalla ole koskaan olleet. Minulla oli sylissä vuoroin Latvia-, vuoroin Liettua-opaskirja, josta luin valittuja paloja dedikoidulle kuljettajalle.

Viron ja Latvian rajan ylitimme Muratin (Viro) / Veclaicene (Latvia)  kohdalta. Rajamuodollisuuksia ei ollut. Siitä vain sisään ja matkaan:

Ja näin olemme siirtyneet uuteen valtakuntaan

Jatkoimme rajalta matkaa kohti Alūksnen kaupunkia. Väliin jäi Ziemeri-niminen pikkupaikka, jossa kuitenkin viittojen mukaan oli muiža alias moisio eli kartano. Tässä vaiheessa reissua olemme niin matkatäpinöissä, että olemme valmiita kurvaamaan tieltä pienenkin nähtävyyden vuoksi.

Tässä Ziemerin kartano, hylätyltä näyttää.

Ziemeru muiža

Alūksnessa oli seuraava pysähdys. Pysähdykseen oli syy.

Nuorena sitä saattoi lähteä liikkeelle mukanaan vain passi ja hammasharja. Nyttemmin matkakassiin tulee mukaan aivan uusia roippeita. Aiemmin, jo laukkuja pakatessani, manasin sitä piuhojen ja laturien määrää, jota ihminen nykyisin matkatessaan tarvitsee. Passi, hammasharja, laturit ja piuhat. Niin, ja lääkkeet. Jotenkin masentavaa huomata, että sitä nykyisin tarvitsee jos jonkinmoista tablettia pysyäkseen täysitehoisena. Arvatenkin särkylääkkeet jäivät kotiin. Ja niinpä ohjelmassa oli vierailu Alūksnen pikkukaupungin apteekissa.

Apteekkivierailu oli hauska. Kolme siistiä valkotakkista tätiä tiskin takana. Jotka sähköistyvät kun heläytän heti ovelta englanniksi: Hello! Ibuprofein on kuitenkin kieltä, jota apteekin tädit kautta maailman osaavat. Sormin on helppo kertoa montako grammaa tarvitaan ja montako pakettia. Ja kassakoneesta näkee hinnan. Kolme valkotakkista tätiä häärivät tilaukseni parissa. Yksi käärii pillereitä paperiin, yksi hymyilee ja yksi kerää kokoon englanninkielen sanastoaan ja lopulta, vieno hymy huulillaan lausuu juhlallisesti, selvästi artikuloiden: "Ninety one cents, thank you, goodbye."

Alūksne lienee Itä-Latvialle tyypillnen pikkukaupunki. Sieltä löytyy pieni, rupsahtanut linna. Puisto, joka kesällä varmasti on idyllinen. Bussiasema, jolla värjöttelee ihmisiä keveässä kevättalven räntäsateessa. Ja kirkko jota korjataan. Pitkään ja hartaasti.

Autoosta eli bussiasema

Rapistunut linna on Alūksnen suurin nähtävyys

Puiston keskellä ihastuttava rapistunut pilaristo, jonka kuvittelen kesällä toimittavan ruusuportin tehtävää.

Pieni Alūksne viehättää minua, yllättävästi. En tiedä asuuko täällä onnellisia ihmisiä tai onnellisempia ihmisiä kuin jossain muualla maailmassa, missä rahaa on enemmän jaossa. Kuka sen tietää millä onni mitataan?

Olisin valmis fiilistelemään näissä hieman usvaisissa ja sumuisissa rumankauniissa maastoissa pidempäänkin, mutta Kimmo muistuttaa: "Jos aiotaan kuvata jokainen ruusuportti täältä Vilnaan, on paras siirtää hotellin varausta parilla päivällä eteenpäin!"  

Ymmärrän  yskän ja jatkamme matkaa. Nyt kuvailen maisemia pienellä pokkarilla auton ikkunasta käsin. Ja Kimmo polkee Peugeotiin vauhtia.

Seuraavan kerran pysähdymme Rēzeknessä. Siihenkin on syy. Ja tämä syy sitten toistuu koko matkan ajan: piiiissssahätä!

Mikä siinäkin on, että passi-ja-hammasharja -aikana ei jatkuvasti pitänyt etsiä paikkaa, missä poistaa ylimääräistä vettä? Joskin, myönnetään, että matkavireyttä ylläpitävä kahvi-light-cokis -juomavalio edesauttivat vetten vuolasta virtausta. Ja tarvetta purkautua.

Rēzeknessä siis lyötiin jarrut pohjaan ja lähdettiin etsimään wc:tä, joka löytyi Hotelli Latgalen aulasta.  Helpotus.

Sitten hieman sihtailemaan Rēzeknen nähtävyyksiä:

Kaksitorninen katolinen kirkko Rēzeknessä.

Ortodoksikirkko Rēzeknessä

Patsas, jonka historia kertoo paljon Latvian historiasta.

Rēzekne on oikeasti aika kurja kaupunki, ainakin sumuisena ja harmaana maaliskuun päivänä. Ihmiset ovat puettu ohuin vaateparsin, vanhuksia liukstelemassa hoitamattomilla kaduilla, nuoria miehiä toikkaroimassa humalassa jo aamupäivällä. Kerrostalot ovat Stalinin ajalta, rapistuneita ja lohduttomia.

Rivitaloasumista Rēzeknessä

Suhteellisen siisti kerrostalo Rēzeknessä

Omakotiasumista Rēzeknessä - huomatkaa satelliittilautaset, joita ihan kaksin kappalein

Jotain sentään korjataankin Rēzeknessä - kolme rakennusmiestä kirkontornissa

Rēzeknestä matka jatkuu kohti Liettuan rajaa, yhä Latvian itäreunamilla ajellen. Seuraava pysäkki on Daugavpils, Latvian toiseksi suurin kaupunki, jossa asuu 104.000 asukasta joista 52 % on venäjänkielisiä. Suomeksi Daugavpils on Väinänlinna.

Daugavpils on mielenkiintoinen kaupunki, vaikka köyhä ja kurja sekin, monin tavoin. Oletteko käyneet Riiassa? Ja mieleenne on jäänyt vanha kaupunki, tyylikäs ja yltäkylläinen. Suuret ostoskadut, komeat teatteri- ja oopperarakennukset. Unohtakaa ne kun tulette Daugavpilsiin. Tämä on Latvian toinen puoli. Suurkaupunki, joka on yhtä lailla Latviaa kuin Riika.

Puolikas talo tai talon puolikas, kuten haluatte. Kuvattu vauhdissa autosta.

Pyhien Boriksen ja Glebin kirkko on Latvian suurin ortodoksinen kirkko. Sekin löytyy Daugavpilsistä.

Daugavpilsiä halkoo Daugava-joki, joka on suomeksi Väinäjoki. Maaliskuussa se on vielä jäässä ja yksinäinen pilkkijä narraa kalaa sen keskellä:

Daugavan rantoja

Saapuessamme Daugavpilsiin ilma alkoi kirkastua samalla kun päivä alkoi laskea. Ilta-aurinko kohotti kuitenkin kummasti matkalaisten tunnelmia.Olihan edessä oli tutustuminen Latvian osiomme pääkohteeseen: Daugavpilsin linnoitukseen.

Linnakealue on suuri ja rapistunut, mutta ehdottomasti näkemisen arvoinen. Sen rapautuneissa taloissa voi nähdä vuosisadat keräytyneinä kerroksittain toinen toisensa päälle. Tsaarin aika, saksalaismiehityksen aika, neuvostovuodet, riti rinnan ja päällekkäin.

Linnaketta aloitettiin suunnittelemaan 1772. Päämies oli tuolloin tsaari, Aleksanteri I. Linnake valmistui 1878 eli sata vuotta kului sen rakentamiseen. Se on toiminut niin toisen maailmansodan aikaan saksalaisena vankileirinä kuin neuvostovuosien kasarmi- ja sotilasalueena. Kaikesta siitä on jäänyt jäljet, kun vain osaa katsoa.

Linnakealuetta sisääntuloportilta nähtynä

Eri aikakaudet rapistuvat tasatahtiin Daugavpilsin linnakealueella

Lapset leikkivät tykin vieressä. Linnakealueella siis asutaan yhä, vaikka talot vaikuttavat näin länsimaalaisesta vinkkelistä lähinnä asumiskelvottomilta.

Punatähti ja piikkilanka kertovat nekin omaa historiaansa

Lasitiilet yhdistävät kaksi taloa - mutta mitä on niiden takana? Apropos, huomaatteko kuvassa jotain poikkeavaa?

Huima paikka. Todella tajuntaa räjäyttävä. Elämys.

Mutta matkaa on jatkettava. Sillä tarkoituksena on yhtenä päivänä matkata Otepäältä Vilnaan. Aurinkokin alkaa laskea.

Daugavpilsistä on Vilnaan matkaa noin 160 kilometriä. Sen taitamme illan hämärissä. Liikkeelle lähdettiin aamulla kello 9.30. Vilnan kaupungin raja ylitettiin noin kello 20.00.  On sitten aivan eri asia koska olimme hotellilla ja mitä sitten tapahtui.

Siitä sitten aivan oma erillinen juttu.

Jätän siis lukijat tänne Liettuan ja Latvian rajalle. Nähdään pian Vilnassa!

Jumprahuiza - kotona ollaan!

Hiiohoi ja hihulihei, ja latvialaisittain; jumprahuiza

Noin tunti sitten kaarroimme punaisen ranskattaremme, uskollisen ystävämme, eli minun ikivanhan Peugeotin kotipihamaalle, joka sivumennen sanottuna oli sekä luminen että sohjoinen.

Etupihalla seisoi jykevä, joskin aavistuksen pieni vahtikoira, Herra Rummukainen, joka jylisevällä falsetilla ilmoitti, että tänne ei ole tulemista. Kunnes tunnisti meidät ja lähti pienillä länkisäärillään kipittämään porttia kohti, häntä vinhasti vipattaen.

Sitten aukesi alaovi ja sieltä rynnisti Iso Kultainen Leijona, joka ensitöikseen heitti etukäpälät hartioilleni niin että olin nurin kellahtaa. Jos teitä ei ole kultainen leijona ottanut koskaan halaukseen, ette ehkä tiedä, miltä tuntuu olla suuren karvaisen ja keltaisen enkelin hieman rajussa syleilyssä. Voin kertoa: hyvältä.

Ja sitten aukesi alaovi, josta kurkisti koiranhoitaja eli Rummukaisen Mamma, hänkin täysin hengissä, ja jopa hymy huulilla.

Olimme saapuneet kotiin. Se on aina hieno tunne.

Hiiohoi ja hihulihei, ja jumprahuiza (joka oikeasti on omakeksimämme sana)! Oli hieno reissu. Kaikin puolin.

Olemme tänään tehneet kotimatkaa lähes 12 tuntia, ja arvatenkin olemme molemmat jotakuinkin väsyneitä. Iloisia, onnellisia ja väsyneitä.

On niin paljon kerrottavaa! On niin paljon näytettävää! On niin hyvä mieli! Kaikki maisemat, tunnelmat, hetket, huisat ja huimat, hauskat ja hulvattomat ovat yhdessä sekamelskassa päässä ja sydämessä. Kuten ovat kuvat, joita otin kolmella kameralla, välillä korttia kamerasta toiseen vaihtaen.

Siksi ei siis tänään tämän enempää. Yritän miettiä, kunhan tästä hieman tokenen, että miten ryhmittää tarinaa ja matkakertomusta. Pelkkä matkapäivien luettelu ei riitä - päiviin kun mahtui niin paljon omaperäisiä kohtia, hetkiä, paikkoja, jotka jo itsessään ansaitsevat oman kirjoituksensa.

Laitan siis loppuun vain kuvan matkan ensi metreiltä, Viron Võrusta. Jolloin olemme erkaantuneet Otepäältä n. 40 kilometriä. Istahtaneet võrulaiseen kahvilaan, nimeltään Katariina.

Kuva kertoo, millä mielellä reissuun ollaan lähdetty. Ja kuva kertoo myös sen, että tällä reissulla syötiin hyvin, usein ja paljon. Jälkiruuista säästelemättä. En uskalla edes puntariin päin katsoa.

Kimmo on nyt lomalla, pois Otepäältä. Ollut jo ainakin 40 minuuttia. On aika lomanautintojen.