Paluu kotiin Ristikukkulan kautta

Ja näin olemme vihdoin päätyneet Liettuan ja Latvian matkakertomuksen viimeiseen päivään eli kotiinpaluuseen.

Mutta vielä on ohjelmassa yksi tärkeä matkakohde, ehkä matkan hienoin, eli Šiauliain kaupungin lähellä oleva Ristikukkula.

Ristikukkulasta olen nähnyt paljon kuvia. Silti se omakohtaisesti nähtynä on mykistävän hieno paikka.

Liettuan matkailusivut kertovat kukkulasta ja sen historiasta enemmän, joten en ala tekstiä tänne toistamaan. Vaan pyrin kuvin kertomaan vaikutelmista, jotka tämä kymmenien tuhansien ristien, monet maailman toiselta reunalta tuotuja, tuottaa.

Kukkula sijaitsee maaseudulla, peltojen keskellä, ei oikein missään. Sitä lähestyessä silmä ei pysty ensin hahmottamaan minkälaisesta muodostelmasta on kyse. Vasta lähempänä alkaa selvitä että kukkula koostuu ja on saanut muotonsa tuhansista ja tuhansista erilaisista risteistä.

Kukkulaa lähestyessä alkaa hahmottua sen rakenne. Portaat vievät kulkijan huipulle ja polut kiertävät ristien välissä.

Useissa puuristeissä on pienessä laatassa tietoa sen lahjoittajasta.

Suurten ristien lomassa on tuhansia pieniä ristejä ja rukousnauhoja.

Kukkulan huipulla seisoo puinen Madonna.

Rukousnauhoja ja ristejä, kaiken kokoisia.

Ristien lomassa on myös uskonnollisia puupatsaita, jotkut jo monta sataa vuotta vanhoja.

Ristejä ja kuvia Jeesuksesta ja Mariasta.

Jostain olen kuullut mainittavan että Ristikukkula on pelottava ja aavemainen paikka. Minä en sitä näin kokenut. Eivät nämä ristit minulle symboloi kuolemaa, vaan enemmänkin elämää ja vahvaa uskonelämää. Ristejä on todellakin tuotu paikalle kaikkailta maailmasta, tervehdyksenä tai pyhiinvaellusmatkana.

Eivätkä kaikki ristit ja pyhäinkuvat ole puusta. Myös tällainen herttainen ja hieman naiivi enkelinukke istui kukkulalla, isomman ristin juuressa:

Oma tapansa kunnianosoitukseksi tämäkin, eikä yhtään huono, vaikka niin erilainen.

Ristikukkula oli hieno päätös Liettuan-matkalle. Sieltä jatkoimme rivakasti Latvian rajalle, josta edelleen Riian suuntaan. Riika ohitettiin heittäen. Loppumatka ajeltiin pitkin Via Baltikaa. Viron raja ylitettiin Ainažin kohdalla. Välillä koiranhoitajalle tekstareita lähetellen: "Tulossa ollaan!"

Viimeinen vaan ei vähäisin matkailuelämys koettiin Viron puolella pienellä lumisella oikotiellä Kilingi-Nõmmeen. Äkkiä Linkama painaa jarrua, ja silloin minäkin näen, ensimmäistä kertaa elämässäni, luonnonvaraisen villisian ja sen poikueen, 5 pientä potsia ylittämässä tien. Äkkiä on luontoelämys ohi, sydän pamppailee, on yhtä hieno olo kuin hienoimman ihmisen rakentaman palatsin ääressä, tai hienompikin. Sillä suurin rakentaja ja elämysten antaja on sittenkin Luonto!

Ja näihin aavistuksen mahtipontisiin sanoihin lopetan matkakertomuksen. Toivon että viihdyitte sen parissa.

Kuvia on paljon, mutta lohduttautukaa sillä, että olisi niitä voinut olla paljon enemmänkin. Yritin olla maltillinen, jotta en lukijoita aivan tyystin väsyttäisi kuvakarnevaalilla.

Nyt se on tehty. Niin matka kuin kertomus ja on aika alkaa ajatella ihan muita asioita.

Kiitos jos jaksoitte lukea tämän!

New Town eli rantojen kyseenalaista romantiikkaa

Matkakertomus jatkuu vielä, toivottavasti ette ole jo kärryiltä hypänneet?!

Olemme siis sunnuntaipäivässä, viimeisessä kokonaisessa, jonka vietämme Liettuassa. Olemme aamulla käyneet Trakain linnalla ja seikkaileet neukkuaikaisissa asumalähiöissä. Iltapäivän vietämme Vilnassa, lähdemme suurimmalle vanhan kaupungin läheisyydessä olevalle paraatikadulle: Gedimino Prospektalle.

Gedimino alkaa Katedraaliaukolta, tai päättyy sinne, riippuu miten päin sitä kuljetaan.

Toisin kuin hippakatu Pilies, Gedimino on täynnä suuria liikkeitä, valtion virastorakennuksia ja mahtuupa kadulle teatterikin. Pilies oli kapea mukulakivinen ja hieman nuhjuinenkin katu täynnä ravintoloita ja baareja. Gedimino pyrkii puolestaan luomaan mielikuvaa suuruudesta ja tyylistä.

Tullessamme kadulle huomaamme, että taas ovat markkinat meneillään. Katedraaliaukion puoleinen pääty Gediminosta on markkinakojujen täyttämää. Ihmisiä jälleen pilvin pimein.

Yllä oleva kuva Kimmon ottama. Kuvan etualalla haahoileva hupullinen punapää on allekirjoittanut itse.

Kuvassa näkyy sivumennen sanottuna myös koko reissun ainoa ostokseni, jos Rummukaisen äidille alias Latten hoitajalle hankittua pientä matkamuistolahjaa ei lasketa: valkea hiuslenkki. Olen surkea shoppaaja, täytyy myöntää, vaikka näin jälkikäteen mietittynä olisin Kaunasin markkinoilta voinut hankkia monenlaista mielenkiintoista: juustoja, hunajaa, kinkkuja, mausteita, koruja, koriste-esineitä. No, hiuslenkki sentään tuli ostettua!

Kimmo innostuu hetkeksi valokuvauksesta ja ottaa käyttöön matkassa olleen toisen kameran, minä roikotan kaulassani omaani.

Puikkelehdimme ihmisvilinässä, mutta koska olemme Kaunasissa saaneet jo rautaisannoksen markkinahuvia, jätämme markkinat pian taaksemme ja jatkamme Gediminosta eteenpäin, kohti jokirantaa, jonka takana siintelee uusi kaupunki eli New Town, vastapainona vanhalle kaupungille.

Ja nopeasti Gedimino tyhjeneekin - kun markkinakojut loppuvat, loppuvat myös ihmisvirrat. Loppupää näyttää käsittämättömän hylätyltä kadunpätkältä:

Gediminoksen loppupäätä, joka vie kohti Neris-jokea

Tädit rupattelemassa puistonpenkillä Gediminoksen viereisen puiston reunamalla.

Lyhtypylväs, jonka yläpään seppeleen sisältä on poistettu punatähti.

Gedimino päättyy joelle, ja sen toisella puolella seisoo komea ortodoksinen kirkko, jonka erikoisuus on se, että se on saanut toimia koko elinikänsä kirkkona, myös neuvostoaikaan. Se on nyt restauroitu niin sisältä kuin ulkoa.

Emme ylitä siltaa vaan käännämme oikealle ja alamme seurata jokirantaa, jonka vastarannalla siintelee Vilnan New Town.

Ortodoksinen kirkko Gediminoksen päässä: Znamenskio cerkve

Rantatie pitkin Neriksen rantaa on kaikkea muuta kuin romanttinen. Se on loskainen ja kurainen ja märkä ja kapea ellei välillä olematon. Vain koiranulkoiluttajat tuntuvat pientä vihreää kaistaletta hyödyntävän ja niinpä liukastelemme märällä nurmikolla koirankikkareita väistellen.

Rantaviivaa reunustaa mitä oudoimpia arkkitehtoonisia rakennelmia, jotka eivät ole harmonisesta kaupunkisuunnittelusta kuulleetkaan. Kuten yllä: on lasipintaa, on neukkuaikaa, on keskeneräistä tai hylättyä. Huh-huh.

Karmeaa katseltavaa, varsinkin värittömässä maaliskuun iltapäivässä.

Illalla, pilvenpiirtäjien ollessa valaistuja, voi joku ehkä saada näistä taloista esteettistä nautintoa. Mutta päivällä ne ovat mielestäni vain tolkuttoman rumia.

Myös Suomen lahja kaupallisuuden alttarille näkyy uudessa kaupungissa.

Jotkut talot ovat, jos mahdollista, vielä rumempia kuin toiset. Arkkitehti on saanut idean: jätetään ikkunat pois. Mahtaa olla miellyttävää tässäkin talossa asua tai työskennellä. Vai onko talo vielä kesken ja päällä pressu?

Rantojen miehille ei liene takana olevista liikepalatseista suurestikaan iloa.

Lapset leikkivät ostokeskuksen varjossa.

Ihmiset vaikuttavat menettävän kaiken ihmisarvonsa ja kokonsa näiden taivaisiin asti kurottelevien pilvenpiirtäjien juuressa. Ihmiset eivät kuulu näiden talojen estetiikkaan. Mutta kenelle talot sitten ovat rakennettu, rahalle ja sen pyörittämiselle?

Surullista on nähdä, kuten tässä, miten kirkot ja vanhat linnat, joita ei olla kehdattu nurinkaan tönäistä, ovat vangitut ympäristöön, joka on niin kaukana niiden omasta henkisestä maailmasta.

Jokirantareissu ei siis todellakaan ollut romanttinen, mutta mielenkiintoinen tietenkin. Tämäkin puoli Vilnaa piti nähdä ja kuvata. Muuten reissustamme ja tästä kirjoituksesta olisi tullut vain tyypillinen hymistelevä turismioppaan tarina.

Jätämme jokirannan ja suuntaamme hotellillemme. Päivä on jo laskemassa ja koittaa tuo illan taikahetki: muutaman kymmenen minuutin pituinen sininen hetki.

Näkymää katedraalille kotikadultamme Tiltolta.

 

Käymme vielä iltapalalla läheisessä ravintolassa. Haemme Gedomino-kadun Rimi-kaupasta kotiin purkin Häagen-Dazs-jätäelöä, johon olemme ihastuneet ja herkuttelemme sillä hienoisesta huonoa omaatuntoa potien katsoessamme televisiosta viimeiset Japani-uutiset.

Pakkaamme laukut huomiseksi. Ja olemme valmiita nukkumaan ja heräämään aamulla aikaisin, päämääränä suunnata kotiin Otepäälle. Mutta kuitenkin ehkä yhden Liettuan vaikuttavimman nähtävyyden kautta. Mutta siitä sitten taas ihan oma juttunsa, joka sitten lieneekin tämän matkakertomuksen viimeinen.

Siihen asti, pysykää kanavilla!

Vytautas Suuren linna: Trakai

Vilnasta 27 kilometrin päässä, Galve-järven keskellä sijaitsee komea Vytautas Suuren rakentama linna, joka on restauroitu vimosen pälle. Niin vimosen, että muutamainenkin historioitsija puhuu häväistyksestä ja arkeologisesta häpeästä.

En ota kantaa. Komea linna kuitenkin on rannalta katsottuna, vai mitä sanotte:

Restauroitu linna on tietoisesti korjattu niin, että vanha osio linnasta näkyy selvästi. Punaisimmat tiilet ovat uudelleen rakennettua osaa.

Linnan sisäpihalla oleva puolustustorni  tuo mieleen Turun linnan lähinnä muotojen vuoksi.

 

Trakaista on tietoja jo aivan 1400-luvun alusta. Linnan perustanut Vytautas Suuri hallitsi 1392-1430.

Vytautasin sanotaan olleen Liettuan suuriruhtinaista mahtavin. Hänen aikanaan Liettua oli suurvalta, joka ulottui Itämereltä Mustalle merelle. Trakai oli tämän suurvallan pääkaupunki. Tänään Trakai on 7000 asukkaan pikkukaupunki, mutta samalla se on Liettuan tärkeimpiä turistikohteita.

Voi vain kuvitella kuinka hieno paikka tämä on kesällä kun järvi hohtelee sinisenä linnan ympärillä ja puissa on lehdet. Hieno se oli nytkin.

Linnan yhteydessä on myös historiallinen näyttely, joka oli yllättävänkin mielenkiintoinen koostuen mitä erilaisimmista esineistä eri vuosisadoilta. Oli Meissenin posliinia, vanhoja laseja, oli norsunluupiippuja, aseita, koruja, huonekaluja  siisteissä vitriineissä.

Tässä vain pieni otos linnan näyttelystä:

Mutta palataan vielä Trakain menomatkaan eli ajoon Vilnasta ulos kohti Kaunaksen tietä. Menikö nappiin? No ei mennyt. Eipä aikaakaan kun taas huomaamme tutut maisemat, mikäs se siinä on lähestymässä jos ei Akropoliksen ostokeskus:

Siellä se odottaa innokkaita ostajia, Akropoliksen ostokeskus. Me emme seuraa nuolta vaan pakenemme paikalta.

Tämä kyltti sai meidät nauramaan, ei saa kurkkia Jaukiuksen namuja!

Akropoliksen vääjäämätöntä lähestymistä peläten otamme uuden suunnan - Kimmo toteaa auringon olevan selkämme takana ja päätää suunnistaa sen mukaan. Hmh, hieman tarkempi suunnitelma olisi voinut olla kaupungista ulosajoon. Jouduimme nimittäin valtaville esikaupunkialueille, neuvostoaikaisten talokolossien keskelle.

Täältä kesti hetki aikaa löytää tie takaisin jollekin isommalle tielle.

Trakaista palasimme Vilnaan ilman sen suurempia eksymisiä. Alunperin oli suunnitelmissa käydä Puolassa, mutta päätimme kuitenkin käyttää iltapäivän Vilnan kaupungin syvällisempään tutkimiseen. Mutta siitä erillisessä postauksessa.

Vaeltelua Vilnan vanhassa kaupungissa

Vilnan matkakertomus jatkuu.

Lauantai-iltapäivällä  Uzupiosta palattuamme kiertelimme vielä jonkin aikaa vanhaa kaupunkia ihmetellen kirkkojen moninaisuutta. Ei turhaan sanota, että Vilna on kirkkojen kaupunki. Kirkkoja on kaikkialla, mutta erityisen runsaasti niitä on vanhassa kaupungissa. Iltaisin komeimmat niistä, kuten Vilnan katedraali, ovat valaistut.

Patsas Katedraaliaukiolla kuvattuna päivän päätteeksi

Vanha kaupunki alkaa suunilleen Katedraaliaukiolta, josta vanhan kaupungin keskuskatu, Pilies, lähtee liikkeelle päätyen Raatihuoneen aukiolle. Useimmat ravintolat ja baarit ovat keskittyneet juuri Pilies-kadulle ja kadulla meno vain yltyy illan tullen.

Kun on noustu Piliesiä ylös on luontevaa jatkaa matkaa Raatihuoneelta kohti Auringonnousun porttia, joka on yksi Vilnan ns. must-nähtävyyksistä.

Sanotaan että joka tämän käytävän läpi kulkee, saa onnea osakseen.

Me kuljimme varmuuden vuoksi tämänkin portin ja käytävän läpi.

Sama portti kuin yllä mutta eri kulkusuunta

Joka uskontokunnalle tuntuu kaupungista löytyvän useampikin kirkko tai synagooga. Vain moskeija puuttui tai sellainen ei ainakaan tarttunut silmään.

Ortodoksikirkolla on komea kupoli

Kirkko Auringonnousun portin edessä.

Kirkko lähellä Raatihuoneen aukiota

Mukavastihan loppupäivä kului vanhan kaupungin kaduilla komeita rakennuksia ihaillen ja kuvaillen. Vaan ilta alkoi laskeutua kaupunkiin ja pieni nälkäkin nosteli päätään. Palasimme Pilies-kadulle ja päädyimme ravintolaan, jossa tarjotaan Liettuassa ja Latviassa tyypillisiä perunalettuja. Kaksi räiskalettä ja kuvassa näkyvät oluet yhteensä 37,60 litiä eli 11 euroa.

Nyt ei lasketa hiilihydraatteja!

Sitten takaisin hotellille, telkkari auki ja pieni annos Japanin katastrofia ja sen kauhistelua. Jäljellä ei päiväohjelmassa olekaan enää kuin yöunet. Sillä seuraava päivä on matkapäivä, suuntana Trakai!  

Käynti Uzupion kansantasavallassa

Liettuan matkakertomus jatkuu. Olemme lauantaissa joka oli Vilna-päivä. Jolloin töpöttelimme kaupunkia ristiin ja rastiin. Ja vierailimme Uzupion kansantasavallassa.

Kuten aiemmin kerroin, Uzupio on yksi osa Vilnaa, lähellä vanhaa kaupunkia, jota asuttavat taiteilijat ja boheemit. Ja nuoret ja juopot. Taiteilijoista ja boheemeista luimme matkaoppaasta, havainnot nuorista ja puliveivariukoista taas ovat omakohtaisia.

Uzupiota on sanottu myös Vilnan Montmartre'ksi eikä se ole huono vertaus laisinkaan. Kaupunginosa, tai siis itse itsensä kansantasavallaksi julistanut Uzupio levittäytyy kukkuloille, kadut kohoavat keskusaukiolta mäkeä ylös ja alas. Monet rakennuket ovat koko lailla rähjäisessä kunnossa, mutta omalla tavallaan kuitenkin viehättäviä.

Rautaisia parvekkeita Uzupion kadunvarsien taloissa.

Rähjäromantiikkaa

Uzupion perustuslaki takaa myös kissoille oikeudet

Graffitit ovat yleisiä kaikkialla Vilnassa, niin myös Uzupiossa.

Torveen puhaltava enkeli on Uzupion suojelusenkeli.

Sama enkeli hieman erilaisessa muodossa.

Kolmas enkeli löytyy Uzupion vanhalta puolalaiselta hautuumaalta.

Enkelien ohella Uzipiota suojelee myös pieni merenneito Uzupioon vievän sillan alla.

Kahviloita ja ravintoloita Uzupiosta löytyy useita. Klasika oli erinomainen ruokapaikka, joka oli erikoistunut italialaiseen keittiöön.

Klasika oli sisältäkin hienostuneen klassinen, olematta lainkaan snobi.

Lupasin reissuun lähtiessäni kuvata myös Uzupion perustuslain, joka on painettu 9 kielellä metallilaattoihin pääkadun seinälle. Ja tässä tämä, klikkaamalla kuvaa se suurenee ja tekstikin on toivottavasti luettavaa:

 

Ja lopuksi vielä kuva yhdestä uzupiolaisesta ja hänen kissastaan. Huomatkaa myös iloinen lintu reliefin yläreunassa - kuvasta päätellen Uzupiossa kun kissatkin ottavat elämän suhteellisen rennosti: