tiistai 29. syyskuuta 2009

Eesti raba eli suo siellä, vetelä täällä

Käsite "Eesti raba" on mieltäni jo pitkään kiehtonut. 

Kyse on Virolle tyypillisestä rämesuosta, joita Virossa on yllättävänkin paljon. Tarkemmin sanottuna noin 22 % Viron pinta-alasta on suomaata. Pinta-alaltaan yli yhden hehtaarin kokoisia soita on lähes 10 000. Vain Suomessa suomaan suhteellinen osuus pinta-alasta on suurempi kuin Virossa. Kaksi kolmannesta Viron soista on syntynyt turpeen soistuessa, loput suot ovat umpeenkasvaneita järviä.

Eilen lähdimme sitten valloittamaan Eesti rabaa koko perheen voimin. Kohteena oli Meenikunnon luonnonsuojelualue Kaakkois-Virossa. Suo, joka on pinta-alaltaan 1448 ha, koostuu useasta eri suotyypistä, joista vallitsevin on räme. Rämealueen läpi vievät 2,6 km pitkät pitkospuut. Tämän jälkeen ohjattu luontopolku jatkuu kosteassa korvessa lähemmäs neljä kilometriä. Kokonaisuudessaan reitti on siis hieman yli 6 kilometriä. Se on raskas, varsinkin korpiosuudeltaan, mutta se kannattaa tehdä, sillä maisemat ovat huimaavan upeat.

Matkalla Meenikunnoon näimme matkan varrella kyltin: Võhandu jõe ürgorg. Eli Võhandu-joen alkulaakso. Siis ensiksi sinne.

Ja komeaan paikkaan tulimmekin, suureen rotkoon, jonka Viron pisin joki, Võhandu, on kovertanut vuosituhansien aikana pehmeään hiekkakiveen. Jokea olisi voinut seurata pitkäänkin polkuja pitkin, mutta koska pääkohteemme oli Eesti raba, kävimme nyt vain yhdessä kohtaa hieman syvemmällä rotkoa.




Täältä matka jatkui pääkohteeseen, joka sijaitsee siis lähellä Räpinan kaupunkia, Põlvamaassa.


Ensin tutkitaan kartasta minne ollaan menossa

Tämä koko rämealue on RMK:n eli täkäläisen metsähallituksen hoidossa, ja täytyy sanoa että hienosti oli koko reitti rakennettu. Reitin alkupäässä on leirintäalue ja pieni kämppä, missä halukkaat voivat yöpyä. Alkupisteessä oli myös pieni näköalatorni, josta aukesi pieni näkymä valtavalle suoalueelle.

                                          

Tästä siis reitti alkoi ja nopeasti sukelsi varsinaiseen rämeeseen. Ronja palautettiin tässä vaiheessa autoon, sillä totesimme, että reitti on vanhalle tytölle liian raskas. Ja hyvä niin, sillä Linkama oli lukenut ohjetaulua hieman huolimattomasti ja kuvitteli reitin olevan vain pari kilometriä reilun kuuden kilometrin sijasta. Syvässä korvessa kaatuneiden puiden yli ja märillä mättäillä seikkailessamme totesimme, että olisimme joutuneet kantamaan Vanhaa Rouvaa luultavasti reppuselässä loppumatkan.

Mutta ensin siis suuntaamme pitkospuita pitkin rämeelle. Siellä on ihan älyttömän hienoa. Syksyiset suon värit ovat kirkkaita, paljon keltaista, oranssia ja punaista.


                             

Matkan varrella on useita opastauluja, joista opimme vaikka mitä. Tällaiset opasteet ovat kaltaisillemme Luonto-Uunoille kullan arvoisia. Näistä kuvan männyistäkin opimme sen, että ne saattavat elää suolla parisataa vuotta vanhoiksi, jolloin ne ovat maksimissaan neljä metriä korkeita. Eli nämäkin kuvien pienet kitukasvuiset männyt saattavat olla jo perin vanhoja.

Latte on suolla onnessaan, vaikka vapaaksi emme sitä päästä. Ensinnäkin pitkospuilla on jonkun verran trafiikkia ja vaaleankeltainen rämeessä rypevä suohirviö ei välttämättä ole sitä, mitä tavallinen sunnuntaikulkija haluaa kohdata. Toiseksi, mietimme käsitettä "suonsilmä", esiintyykö niitä rämealueilla, ja kuinka vaarallisia ne ovat. Parempi oli siis pitää koira kiinni.




Matkan varrelle jäi useitakin suojärviä, jotka olivat ehkä kauneinta koko upeassa maastossa. Keltaiset rämekasvit reunustivat järviä ja vesi, se oli jotenkin mystistä.




Latte yritti juoda järvestä ja liukastui laiturilla ja molskahti järveen. Tuli pojalle hetkeksi pieni paniikki ja äkkiä piti kivuta ylös laiturille. Sen jälkeen Poitsu suhtautui suojärviin hieman varauksellisemmin.




Suo on kyllä upea paikka, varsinkin näin syksyllä, muuta en sano. En ole ikinä ollut tällaisessa maisemassa. Punaista ja oranssia sammalta, suopursuja, sinisiä mustikanvarpuja, ja ennen kaikkea karpaloita, niitä oli kaikkialla. En ollut ennen nähnyt miten karpalot kasvavat ja aluksi kuvittelin mättäillä lepäilevien karpaloiden tipahtaneen poimijoiden korista. Mutta uskottava on, näin ne kasvavat, lähes maan päällä, kuin sammaleelle viskattuina:




Rämeen pitkospuilta jatkoimme matkaa metsään, joka oli pitkälti soistunutta korpea. Hienoa sielläkin oli, vaikka polku oli välillä hieman vaikeakulkuinen. Mutta matkan varrelle jäävät näkymät, kuten valtavat muurahaispesät, joita oli yhdellä metsäosuudella todella tiheästi, useita kymmeniä, korvasivat talsimisen vaivan.


                            

Antoisa reissu siis kaiken kaikkiaan. Aikaa meni koko luontopolun taivaltamiseen reilut 3 tuntia, eli ei kuitenkaan mikään paha rasti. Tätä voimme taatusti suositella myös asiakkaillemmekin. Eikä tämä meillekään jää viimeiseksi kerraksi. Eesti raba on hieno! Itse asiassa suunnitelmissa olisi seuraavaksi lähteä Keski-Viroon ja tutustua Endlan suoalueeseen.

Suohon tulee himo! Ja jotta ymmärtäisitte miksi, suosittelen että klikkaatte tästä. Sillä linkistä löytyvät ne parhaat kuvat kelta-punasinfoniasta ja ihmeellisistä suojärvistä.

Kertokaapa jatksoitteko katsoa kuvat, ja jos jaksoitte, miltäs näytti!?


6 kommenttia:

aimarii kirjoitti...

Toki katsoin kaikki kuvat.Ne ovat värikkäitä. Suo onkin kuvauksellisin juuri syksyllä.
Tykkään myös soista ja pitkospuista. Omassa mökkimaisemassani on myös erilaisia soita runsaasti. osan läpi kulkee merkityt reitit. Jännittävintä on löytää erämaalampi ja saada mato-ongella muikeita ahvenia!

Marjattah kirjoitti...

Voin kuvitella, miten noissa maisemissa kulkeminen tekee hyvää sielulle. Ja keuhkoille :)

Maris kirjoitti...

Ilman muuta katsoin kuvat.

Mua viehättävät eniten lautatiekuvat. Niissä on suunta, reitti, joka häviää horisonttiin tai mutkan taakse. Se tuo kuvaan tarinan tuntua ja liikettä.

Myös kuva "matka jatkuu seuraavalle suojärvelle" on hieno. Jotenkin tasapainoinen ja rauhallinen.

Marjattah kirjoitti...

Aivan lumoavia nuo Porta-kuvat! Nyt vasta katselin ajan kanssa.-Tiedoks: pieni kiitosmaininta K50-blogissa :)

Onukoo kirjoitti...

Suojärven vedessä on ominaislaatunsa. Puhdas, tumma ja syvä. Itse kävin kesällä tutustumassa Kakerdi Rabaan. Hieno paikka. Harmi, että en ole tullut hankkineeksi kunnon kameraa. Mättäiden yläpuolella lenteli pikkuriikkisiä sinisiä perhosia.

Tiina Linkama kirjoitti...

Kiitos kaikille kommenteista, tasapuolisesti.

Huomenna, jos kaikki menee hyvin, lähdemme Endla-suolle Jõgevamaalle.

Tässä on vielä muutama asia hoitamatta ennen sitä, mutta katsotaan... ehkä saamme tänne jatkossakin uusia suokuvia.

(Tänään oltiin Latviassa, Gaujan luonnonsuojelualueella, mutta keli ei ollut paras mahdollinen, ja aika oli rajallinen eli ilta tuli tosi nopeaan, joten paljon kuvia ei tullut otettua. Mutta jotain silti...)