Ihminen saa aika ajoin outoja mielitekoja, jotka saattavat olla pahimmillaan tuhoisia. Kun on jotain saatava, maksoi mitä maksoi.
Kreikkalaisessa draamassa Aristoteleen runousopin mukaan kyse on sankarin eli protagonistin hybriksestä, voimantunnosta, joka saa sankarin uhmaamaan jumalia. Syntyy konflikti, joka vääjäämättä parin nousun ja laskun jälkeen johtaa katastrofiin. Ja vot, siinä on meillä kreikkalaisen tragedian ainesosat.
Luulen, että Turbuneemen niemenkärjessä odottaa yksi tällainen tarina, joka ei pääty hyvin. Siellä odottaa kohtaloaan roskakasaan tai paremminkin tulevaan kokkoon viskattu ovi, joka kiinnitti huomioni toissapäiväisellä retkelläni meren äärelle.
Siinä se oli, roskakasassa, peiliovi, vahvaa puuta, ja vain hieman yhdestä päästä lahonnut. Kaunis ovi, mietin itsekseni. Siitä saisi rakennettua vaikka mitä. Vaikka ruokapöydän, kuten taannoin sain nimimerkki Emolta vinkin.
Sohvapöydänhän jo olemme itse rakennelleet tiiliskivistä ja vaaleaksi lakkaamasta laudasta. Nyt olisi ruokapöytää vajaa...
Ajelin sitten kotiin pienestä Turbuneemen kylästä ja kyseinen ovi kiehtoi mieltäni yhä enemmän ja enemmän. Kotiin päästyäni olin jo aivan vakuuttunut siitä että minun on saatava tuo ovi! Aloin asiaa Kimmolle innostuneena selvittämään. Miehen ilme ei ollut innostunut. Se oli lähinnä epäluuloinen ellei suorastaan sulkeutunut. Mies haistoi vaikeuksia.
Kävimme pitkän eettisen keskustelun siitä, kenelle pois viskattu ja kokkoon laitettu ovi kuuluu. Onko se yhä jonkun omaisuutta ja onko sen hakeminen suorastaan varkaus? Edellinen omistaja on sen julmasti hylännyt, ja mielestäni on suorastaan meidän velvollisuutemme ottaa ovi talteen. Hieman samaan malliin kuin vaikka löytökoira. Kimmo näytti yhä epäilevältä. Mies vetosi myös siihen, että ovi on hankala kuljettaa kokonsa ja painonsa vuoksi; olemme täällä liikkeellä Punaisella Ranskattarellani, eikä siinä ole kattotelinettä.
En antanut periksi ja lähetin miehen eilen Turbuneemeen kokeilemaan josko ovi mahtuisi autoon, jos autosta kallistaa etuistuimen alas. Mies teki töitä käskettyä ja jonkin ajan kuluttua sain Turbuneemestä turhautuneen puhelinsoiton: ei se mahdu ja on muuten ihan valtavan painava. Ei sitä yksin pysty nostamaan autoon, eikä se sisälle mahdu luultavasti muutenkaan. Pituus riittää (180 cm), mutta leveys on liikaa (80 cm).
Tässä välissä olin jo ehtinyt miettiä sitä miten ovi muuttuu olohuoneen pöydäksi ja olin entistä varmempi siitä että minulla ja ovella on edessämme pitkä yhteinen tulevaisuus.
Olen nyt kehittänyt uuden suunnitelman oven ja minun yhteen saattamiseksi. Laitetaan se takakonttiin! Takakontin syvyys on metri, joten ovea pukkaa takakontista ulos vain vaatimattomat 80 cm! Oven keikahtaminen yli kriittisen pisteen estetään muutamalla betonilaatalla joita pihalla lojuu terassirempan jäljiltä. Oven päälle vedetään joko jätesäkki, jos mahtuu, tai sitten joku kangas niin että oven poistuminen Turbuneemeltä ei herätä huomiota. Ja perään sitten joku punainen liina roikkumaan. Ja jollain sitten kiinnitetään takakontti kiinni niiltä osin kuin se on mahdollista. Ja se on siinä!
Tänään esittelin Miehelle uuden siirtosuunnitelman - mikä sai aikaan Miehessä vipinää. Mies tilasi samoin tein Huvikummulle roskisäijän, joka kiikuttaa vanhat patjanrämät ja roskat pois, ja roskisäijää odotellessa kuulemma menee tämä päivä. Ei ole aikaa lähteä ovea hakemaan.
Selvä viivytystaktiikkaa Miehen puolelta. Vaan en masennut. Vaan laulaa luritan itsekseni, että
Onhan päivä vielä huomennakin.
Tarina siis jatkuu... päätyykö ovi luoksemme? Päädymmekö me putkaan? Pysyykö ovi matkassa ja tuleeko Punainen Ranskatar ehjänä kotiin? Tuleeko ovesta koskaan pöytää? Niin monta nousua ja laskua on tarinassa odottamassa, kuten parhaassa kreikkalaisessa draamassa tuleekin olla.
