Arvatenkin paljon putsausta on vielä tekemättä, mutta juuri nyt en jaksa siitä murehtia. Pääsen ruoputtelemaan pylvästuijien alustoja keväälläkin, jos nyt en enää jaksa tai viitsi.
Viimeinen ponnistus, ainakin isoimmista istutusalueista puhuttaessa, oli siis ns. Latte-pyydyksen vieminen loppuun.
Taustaa, josta on ollut juttua blogissakin: istutin takapihalle kolmisen vuotta sitten viisi pylvästuijaa, neljä munanmuotoista tuijaa ja jotain muutakin, jonka Linkama sittemmin trimmerillä poisti. Rooaaaa! ulvoi trimmeri. Ja läks.
Suurempaa tuhoa sai pihassa aikaan kuitenkin Latte, joka iloisesti on nostanut jalkaa joka puulle ja pensaalle. Myös kaivuuhommat olivat varsinkin aivan alkuaikoina päivittäinen riemunaihe. Munanmuotoiset tuijat muuttuivat aivan muun tuotoisiksi. Enempi mallia monihaaraiset runkotuijat.
Tässä tilanne ennen Lattea
No, sain sitten omasta mielestäni mainion idean ja aloin istuttaa ns. Latte-pyydystä. Eli päätin istuttaa tuhkapuita ja happomarjoja tiheään jokaisen pissityn tuijan juurelle. Kuten yleisesti tunnettua: nämähän ovat piikkikäitä pirulaisia, ja toivoin niiden pitävän Latten erossa tuijista.
No, tuhoon tuomittu oli se idea. Ensinnäkin, pienet tuhkikset ja happomarjat ravistivat lehtensä melko pian syksyllä ja ovat nyt vain pelkkiä risuja, jotka eivät pelottele edes sensitiivistä chihuhuaakaan (Luoja tietää tuon rodun oikean kirjoitusasun), yhdestä Jöllistä puhumattakaan.
Tässä siis toimimaton Latte-pyydys asennettuna.
Ja tässä lähikuva siitä, mitä urea tekee tuijille.
Seuraavaksi heittelin katerinkulat kasveille. Ja kuvittelin homman olleen siinä.
Aloin sitten kuitenkin miettiä, että hitto, maahan on täynnä rikkaruohoja. Se oli selvinnyt jokaista istutuskuoppaa kaivaessani. Varsin riemuisasti näyttivät voivan vihaamani vuohenputken juuret. Mietin: eiväthän nuo piikkipensaat selviä ensi keväänä ja kesällä kaikista rikkaruohoista hengissä. Aloin siis perata maata.
Eli perin takaperoisesti toimin, mutta niinhän minä usein. Yksi asia johtaa toiseen, tiedättehän tekniikan. Sen vastatekniikka olisi miettiä ensin, ja tehdä sitten, mutta se ei istu oikein meitsin innovatiiviseen ja innostuvaan pirtaan.
Ja se oli sitten siinä. Vai? No ei ollut.
Päätin istuttaa mukavasti muokattuun maahan vähän maanpeittokasveja. Lähdimme Baltezersin taimitarhoille ja palasimme 42 kasvin kanssa. Niitä istuttamaan. (Tästäkin juttua blogin aiemmissa kirjoituksissa.)
Surkean pieniä taimiahan nämä olivat. Hyvä että pilkottavat maasta. Päätin antaa niille ainakin kunnon katerinkulat suojaamaan pahaa maailmaa.
Ja se oli sitten siinä? No ei.
Mietin, että kun olen nyt näin pitkälle päässyt olisi oikeus ja kohtuus antaa näillekin vauvoille kunnon kasvuedellytykset. Päätin että seuraavana päivänä aloitan sorakatteiden rakentamisen. Linkama lupasi auttaa.
Vaan tässä vaiheessa Kohtalo puuttuu peliin. Kimmo saa verenmyrkytyksen ja työskentelykiellon. Alan siis lehtien levittämisen ja soran kantamisen yksin.
Ja arvatenkin tämä sorattava alue on kauimpana sorakasasta. Raivon vallassa puuskutan mäkeä ylös, alas, ylös, alas. Lykin soraa kottikärryillä, kannan sitä ämpäreissä. Valun vettä, kiristelen hampaita ja jatkan hommia.
Ja sitten puuttuu Kohtalo uudelleen peliin. Se sanoo NAKS. Tai niin sanoo selkäni. Ja sitten olenkin kaksi päivää lähinnä tämän näköinen, särkylääkkeet ja relaxantit poskessani.
Hetken näytti että vammainen perhekuntamme joutuu jättämään hommat kesken. Mutta Kimmon verenmyrkytys helpottaa, käden turvotus laskee, ja minunkin selkäni alkaa taas vetreytyä.
Soraus jatkuu. Ja tulee valmiiksi!
Nyt alkaa hommat tosiaan olla aika lailla pulkassa. Tänään istutin vielä seitsemän pikkuruista kasvia Latte-pyydyksen taakse, ne tässä.
Eli nyt on tosiaan kaikki kasvit maissa. Talvi saa tulla.
Minulla on aika ältsin hyvä mieli! Seitsemän isoa sorakatettua istutusaluetta siis syntyi tänä syksynä:
- Monzan rata
- Psykedeliapenkki
- Kanukkapenkki
- Perennapenkki
- Konikapenkki
- Aidanvieruspenkki
- Lattepyydys
Taidan kaivautua nyt vällyjen alle ja onnitella itseäni ja asettautua talviunille. Ja vasta keväällä nousen auringon valon lisääntyessä ylös.
Mutta maltankohan sittenkään...
-- Apropos, jos joku ihmettelee noita tummennuksia tekstissä. Ne ovat ystävättärelleni Kerstenille, joka opiskelee suomen kieltä Helsingissä. Kersten voihkii, että aina on minun teksteissä sanoja, joita ei edes löydy sanakirjoista.
Nauroin, että melkein jo kirjoittaessani arvaan mitä sanoja joutuu perin kielitaitoinen Kersten sanakirjan kanssa etsimään! Kersten nauroi, että voit jatkossa laittaa ne vaikka tummennettuina. Ja nyt tein sen!
