Yksin Italiassa, osa 31: Carraran marmori

Edellisessä osassa tapahtunutta: Tiina on viettänyt kokonaisen päivän Luccassa ja onnistunut jäämään jumiin majapaikkansa suljettuun puutarhaan. Sieltä selvittyään hän on vaipunut helpottuneena yöpuulle jatkaakseen seuraavana aamuna matkaansa La Speziaan ja Cinque Terreen.

Kaatosade Luccassa

Heräsin aamulla siihen että keittiössä kolisteltiin; majapaikassani siis asui kuin asuikin muita ihmisiä. Juttelin tovin viereisessä huoneessa yöpyvän kiinalaisen nuoren naisen kanssa, joka kertoi asuvansa Münchenissä, ja kerroin yöllisestä seikkailustani. Kiinalainen neitokainen osasi arvostaa tarinani dramaattisuutta ja huudahteli oikeissa kohdissa: "Oh no!" ja "OMG!"

Sitten oli aika pakata Arttoo-Dettoo ja suunnistaa kohti rautatieasemaa.

Olin asemalla hyvissä ajoin, reilu tunti ennen junan lähtöä. Kävin ostamassa lippuluukulta junalipun La Speziaan ja sen jälkeen leiriydyin läheisen kahvilan terassille, mistä oli näköyhteys asemalle. Siltä varalta, että asema alkaisi vaivihkaa liukua tiehensä. Olin oppinut että Italiassa voi tapahtua ihan mitä vaan ja päättänyt varautua nyt kaikkeen.

Mukavasti aika siinä menikin vaikka hiljalleen alkoi taivaalle nousta tummia pilviä. Alkoi ripsotella mutta minä istuin ison markiisipäivänvarjon alla ja koin olevani sateelta turvassa. Sade yltyi ja minä yhä nököttelin varjoni alla. Sade lisääntyi ja päivänvarjon markiisi alkoi vettyä sateen valuessa sen reunoilta isoina noroina. Ja yhä minä istuin päivänvarjon alla. Siirsin vain Arttoo-Dettoo -reppuani vähän keskemmälle varjoa. Muut terassilla istujat siirtyivät suosiolla sisätiloihin.

Taivas aukesi tai repesi, miten vain. Se putosi niskaan. Vettä tuli äkkiä aivan hurjalla voimalla joka rysähdytti päivänvarjoni rikki ja alta nanosekunnin olin kastunut luita ja ytimiä myöten. Nappasin Arttoo-Dettoon kainalooni ja siirryin sisätiloihin vettä valuvana. Että näin hauskasti se tämäkin päivä sitten alkoi!

Maisemia junasta

Sade oli jo laantunut kun siirryin asemalle. Juna löytyi helposti, se oli pieni graffitein somistettu paikallisjuna, hidaskin, mutta ei se minua häirinnyt. Katselin maisemia junan ikkunasta, nyt niistä sai aivan eri tavoin irti kuin mitä luotijunalla 250 km/h matkustaessa. Alkumatkasta ikkunat olivat sen verran höyryssä ja vesitippojen täplittämiä että kuvauksesta ei tullut mitään. Ajan myötä viima kuitenkin kirkasti ikkunoita sen verran että sain maisemia myös kameraan tallennettua.

Toskanalaista maisemaa junasta nähtynä

Tällaisena olen nähnyt Toskanan mielikuvissani: pinjoja, sypressejä, suippoja tuijia, vehreää ja vehmasta

Ikkunasta vilistää ohi viinitarhoja ja muita viljelyksiä

Siltainsinööreillä on riittänyt työtä kun Italiaan on viritelty moottoritieyhteyksiä paikasta toiseen

Toskanalaista kukkulamaisemaa

Viareggiossa on junanvaihto

Täälläkin on satanut hetki sitten

Luccasta ei ole suoraa junayhteyttä La Speziaan, vaan junaa pitää vaihtaa Viareggiossa. Vaihtoaikaa viitisentoista minuuttia. Aseman ilmoitustauluilla pyöri italiankielistä tekstiä, jossa puhuttiin jotain seudun junista ja seuraavista päivistä. Enempää en selvää saanut. Kuten en myös vähän väliä kovaäänisistä kajahtavista kuulutuksistakaan, jotka tuntuivat käsittelevän samaa aihetta.

Carrara ja Michelangelo

Viareggiosta matka jatkui kohti La Speziaa. Kun äkkiä vetoisen ja vanhan junavaunun täytti vahva kivipölyn haju. Olimme saapumassa Carraraan, Italian kuuluisaan marmorinlouhintakaupunkiin. Kivipölyn tuoksu ja samaan aikaan näköpiiriin ilmaantuvat valkeat vuoret tekivät yhdessä täräyttävän vaikutuksen. Muistin kotona katsomani BBC:n dramatisoidun Michelangelon elämäkerran. Miten hän vietti useamman vuoden Carrarassa etsimässä juuri oikean kokoista ja riittävän puhdasta palaa marmoria David-veistostaan varten. Muistin samalla myös toisen ohjelman, jossa kerrottiin miten marmoripaloja leikataan kalliosta nykyisinkin vanhoilla metodeilla ja miten mutkikasta on suurten marmoripalojen tuominen vuorilta alas Carraran kaupunkiin.

Marmorilohkareita junaradan varrella

Carrara elää marmorista

Carraran kaupungin asema - takana valkeita marmorivuoria

Maailman hienoin marmori tulee täältä

Näiden vuorten kupeesta on louhittu marmoria mm. Pantheoniin, Trajanuksen pylvääseen ja Michelangelon Pietá- ja David -patsaisiin

Pantheonista Finlandia-taloon

Carraran valkea ja sininen marmori ovat yksiä maailman arvostetuimmista marmorilajeista. Muinaisessa Roomassa käytettiin runsaasti Carraran marmoria, samoin useimmat renessanssin patsaista on veistetty juuri tästä ainutlaatuisesta kivestä.

Wikipedia listaa nykyaikamme merkkiteoksia ja rakennuksia, joiden materiaalina on ollut Carraran marmori. Mukaan mahtuu myös meidän oma Finlandia-talomme:

• Marble Arch, London
• Duomo di Siena, Siena, Italy
• Sarcophagus of St. Hedwig, Queen of Poland, Cracow, Poland
• Manila Cathedral (interior), Manila, Philippines
• First Canadian Place, Toronto, Canada
• Sheikh Zayed Mosque, Abu Dhabi, UAE
• Harvard Medical School buildings, Boston, Massachusetts, USA
• Oslo Opera House, Oslo, Norway
• Normandy American Cemetery and Memorial (Crosses and Stars of David), Normandy, France
• Peace Monument, Washington, DC, USA
• King Edward VII Memorial, Birmingham, UK
• Akshardham, Delhi
• Aon Center (Chicago) Chicago, Illinois, U.S.
• Robba Fountain, Ljubljana, Slovenia
• Finlandia Hall, Helsinki, Finland
• Devon Tower, Oklahoma City, Oklahoma, USA

Carraran anarkistit

Carrara tunnetaan maailmalla myös toisesta perin erilaisesta faktasta; Carrarassa syntyi aikoinaan ensimmäinen eurooppalainen anarkismiliike. Kun tarkemmin ajatellaan, se ei ole ihme. Työ avolouhoksilla oli äärimmäisen raskasta ja kaivostyöläisten työolot olivat erittäin huonot. Monet kaivostyöläiset olivat tuomittuja rikollisia tai lakia pakenevia henkipattoja. Työ kaivoksilla oli niin raskasta ja työlästä että suurta seulaa ei ollut työvoiman palkkauksessa; riitti että henkilö oli valmis louhimaan marmoria ja hänellä oli riittävästi lihasvoimaa ja kestävyyttä.

Kaivosmiehillä ja marmorinlouhijoilla oli perinteisesti radikaaleja ajatuksia ja radikalismista tuli eräänlainen traditio kaivostyömiesten keskuudessa.  Monet Belgiasta ja Sveitsistä karkotetut väkivaltaiset vallankumoukselliset  löysivät turvapaikan Carrarasta ja perustivat sinne ensimmäisen tunnetun anarkistiryhmän vuonna 1885.

Juna ei kauaa seissyt Carraran asemalla, eivätkä ajatuksenikaan enää pidemmälti askaroineet Carraran marmorissa tai Michelangelossa. Olin lähestymässä La Speziaa, mistä päämääränäni oli suunnata kohti Cinque Terren viittä maata (Cinque Terre on sananmukaisesti Viisi Maata).

Mutta siitä seuraavassa postauksessa lisää. Stay tuned!

Yksin Italiassa, osa 30: Hyvin yksin Luccassa

Edellinen osa matkakertomuksestani päättyi siihen, että kerroin palaavani majapaikkaani Affittacamere Primaveraan kera ilta-ateria-ainesten. Olin niin henkisesti kuin fyysisesti väsynyt. Halusin vain kämpille, lepäämään ja voimia keräämään.

Affittacamere Primavera sijaitsee Luccan muurien sisäpuolella, aivan sen uloimmalla reunalla, Via Brunero Paolilla, kadun takimmaisessa päässä. Majoitusyritys sijaitsee melko kolhon näköisessä asuintalossa, sen kolmannessa kerroksessa ja koostuu kolmesta huoneesta, yhteiskeittiöstä ja yhteisestä kylpyhuoneesta. Vierashuoneiden ikkunat katsovat kadulle, vain kylpyhuoneen ja keittiön ikkunat katsovat takapihalle.

Saapuessani aamulla Primaveraan tapasin talon emännän joka tuli ovikelloa soittaessani paikalle katua pitkin, jostain talon ulkopuolelta. Päättelin hänen asuvan jossain lähistöllä, mutta ei talossa itsessään. Sain sisäänkirjautumisen yhteydessä kolmet avaimet: yhden ulko-oveen joka vie rappuun, yhden kolmannen kerroksen asuntoon ja yhden omaan huoneeseeni. En ollut saapuessani nähnyt tai kuullut kenenkään muun asunnossa liikkuvan ja päättelin olevani siellä ainut asukas.

Sisäänkirjautumisen yhteydessä olin kysynyt emännältä talon tupakointipolitiikkasta. Se oli hyvin jyrkkä. Missään sisätiloissa ei saanut polttaa. Mutta emäntä mainitsi että takapihalla olevassa puutarhassa voi kyllä tupakoida. Siellä on kuulemma myös pöytä ja muutama muovituolikin, joissa voi aikaansa viettää.

Olin itsekseni todennut että en kyllä jaksa ravata portaita kolmea kerrosta ylös ja alas aina kun haluan polttaa savukkeen  ja päätinkin viettää loppuillan puutarhassa, jos ilma vain sen sallii. Niinpä sitten marssin pihalle kera viinipullon ja iltaeineen, jota olin aiemmin supermarketista ostanut ja asetuin aloilleni.

Saapuessani puutarhaan oli päivä jo menossa mailleen. Hämärässä näin kuitenkin joten kuten kompuroida muovisten pihakalusteiden luokse. Istuin aloilleni ja Toskanan yö laskeutui päälleni kuin tumma huppu. Koko edessä oleva talo oli peittynyt pimeään, vain kolmannen kerroksen keittiöstä loimotti pieni valo, lamppu jonka olin itse jättänyt palamaan.

Huokaisin mielihyvästä, nautin rauhasta ja hiljaisuudesta, vielä lempeästä syyskuun raikkaasta illasta. Join pari lasia viiniä, söin croissantini ja sitten vain hengitin syvään ja nautin.

Noin puolentoista tunnin kuluttua alkoivat hyttyset hieman vaivata minua. Ja sitten kuulin jostain jotain rapinaa. Selkäni takana puutarha - jos sitä voi puutarhaksi kutsua - jatkui pimeyteen enkä tiennyt mitä selkäni takana oikeastaan on. Rapina tuntui epämiellyttävältä, vaikka yritin hermojani rauhoittaa ajatuksella, että kyseessä on luultavimmin kissa. Epämiellyttävä olo kuitenkin kasvoi, ja pimeys ei tuntunut enää hyvältä vaan suorastaan pelottavalta joten päätin polttaa viimeisen savukkeen ja sitten palata sisälle ja mennä nukkumaan. Sanoista tekoihin.

Sysipimeässä lähdin kompuroimaan kohti talon takaovea. Miten matka tuntuikin nyt niin pitkältä kun tullessa ei talolta puutarhakalusteille ollut matkaa kuitenkaan ollut paljoakaan. Lopulta saavuin talolle ja suunnistin takaovelle. Joka oli lukossa!

Suuri tamminen takaovi oli niin lukossa kuin olla ja voi, siinä ei ollut avaimenreikää, ei edes kahvaa mistä ovea yrittää avata. Se oli ilmeisesti salvattu sisäpuolelta. Koputin oveen. Ei mitään. Koputin uudelleen. Ei mitään. Hakkasin ovea nyrkillä. Ei mitään. Huusin oven läpi. Ei mitään. Peruutin hieman pihalla ja huusin uudelleen. Kaikki ikkunat pysyivät pilkkopimeinä, vain Primaveran keittiöstä tuikki valo, jonka olin jättänyt päälle. Talossa ei ollut ketään.

Seisoin pihalla ja vuoroin huutelin: "Haloo! Hello! Anybody! Hello! " vuoroin hakkasin kivikovaa tammiovea nyrkillä niin että rystysiin jo sattui. Otin maasta kiven ja jatkoin sillä oven mätkintää. Ei mitään.

Oli pakko hyväksyä, talossa ei ollut ketään muuta kuin minä, ja minäkin nyt suljettuna ulos. Lähdin kiertämään pimeää taloa käsikopelolla. Kiersin sen ja tulin pienelle autolle tarkoitetulle sisäänajotielle ja korkealle ja jykevälle rautaportille. Joka oli lukossa. Kokeilin avaimiani portin lukkoon, turhaan. Mitään kahvaa tai nuppia ei modernin näköisessä portissa ollut. Se oli ja pysyi kiinni. Huutelin portin metallisten tankojen välistä kadulle, jossa ei liikkunut ketään. Huomasin portin ulkopuolella jonkinlaisen summerin ja sain ujutettua käteni tankojen välistä ulos ja painelin summerin nappuloita. Uudelleen ja uudellen. Turhaa. Kukaan ei tullut, ketään ei liikkunut kadulla. Odotin. Ei ketään. Kello kävi, yö eteni ja minä olin porttien takana lukossa. Yksin.

Mietin hetken että kiipeän portin yli. Olisiko minusta siihen? Portti oli vähintäänkin 2 metriä korkea ja jokaisen rautatangon päässä oli terävä nuoli. Ei, ei minusta ja huonoista polvistani olisi siihen. Saattaisin saada käsivoimin itseni vedettyä noille teräville nuolille asti, mutta niiden yli en pääsisi. Mietin myös sitä, että jos kiipeilisin porttia ylös saattaisi joku havaita sen ja kutsua carabinieerit paikalle. Selitä siinä sitten pyssyä heiluttavalle mahdollisesti kielitaidottomalle carabinieerille että et ole kiipeämässä portista sisään vaan ulos. Ei, kiipeämnen ei tulisi kysymykseen.

Portti oli yhdeltä reunalta kiinni talossa. Toinen reuna oli kiinnittynyt hyvin korkeaan muuriin, joka oli tiheiden korkeiden puskien peittämä. Muurin yli minulla ei olisi mitään mahdollisuutta kiivetä. Pensaat tai oikeastaan vihreä ryteikkö oli myös niin tiheä, että en edes pääsisi lähelle muuria.

Pimeässä hapuilin tieni takaisin puutarhakalusteille. Niiden takana oli suuri pimeä tuntematon. Mistä olin kuullut aiemmin rapinaa. Ajatus aina vain syvempään pimeyteen menemisestä tuntui hyvin huonolta. Mutta se oli ainoa mahdollisuuteni. Kädet eteenpäin suunnattuna lähdin kulkemaan eteenpäin haparoivin askelin. Tuntui että olin kulkenut pimeydessä ikuisuuden kun törmäsin muuriin. Nostin kädet niin korkealle kuin pystyin, mutta muuri oli korkeampi. Hitaasti lähdin seuraamaan muuria toivoen että jostain löytyisi aukko. Ei löytynyt. Tähän meni ehkä tunti. Annoin periksi. Hyväksyin sen tosiseikan että koko ns. puutarha oli korkeiden muurien ympäröimä. Lähdin haparoimaan takaisin portille. Ehkä nyt joku liikkuisi kadulla. Ei liikkunut.

Yritin ajatella rationaalisesti, aamulla joku kulkee kadulla. Aamulla ehkä se henkilö joka sulki takaoven tulee avaamaan sen uudelleen. En palellu yöllä vaikka minun nyt oli jo kylmä. Jäin hetkeksi istumaan maahan, portin viereen.

Ihminen on oudon sinnikäs. Tai ainakin minä olen. En voinut antaa periksi. Päätin sittenkin lähteä kiipeämään portin yli. Otin rautatangoista otteen ja yritin saada jalkani puskien oksanhaaraan niin että saisin siitä ponnistettua. Ja puskat siirtyivät painostani syrjään ja paljastivat portin muurinpuoleisessa reunassa metallisen levyn, jossa kaksi nappulaa. Sydämeni alkoi hakata lujaa. Toivo heräsi!

Napsautin ylempää nappulaa ja pihalle syttyivät pensaissa piilossa olleet pihavalot. Napsautin alempaa nappulaa ja portista kuului hento kliks. Olisiko se mahdollista? Tartuin porttiin mutta se oli yhä kiinni. Napsautin uudelleen ja samaan aikaan työnsin porttia --- ja se aukesi!

Olin vapautunut vankilastani, seisoin kadulla mistä pääsisin sisälle taloon avaimillani. Nauroin ääneen. Tanssin ja nauroin. Minä tein sen!  Nauraen ja hihitellen hypähtelin höyhenenkevyin jaloin koko matkan kolmanteen kerrokseen!

Seuraavana aamuna katsoin keittiön ikkunasta missä olin seikkaillut. Millainen oli kauhujen rapiseva puutarha? Päivänvalossa se oli vallan vaarattoman näköinen. Ja päivänvalossa selvisi että puutarha rajautuu viereiseen benediktiinimunkkien luostariin. Joka oli eristetty maailmasta korkein tiilimuurein.

Että tällainen rentouttava iltahetki Tiinalla Luccassa. Jälkikäteen tämäkin vain naurattaa. Miten minä aina onnistun itseni tärväämään tällaisiin tilanteisiin? Miten minut on voitu päästää maailmalle ihan yksin!

Yksin Italiassa, osa 29: Lucca - historiaa ja nykypäivää tyylillä

Matkapäiväkirjani on edennyt nyt kymmenenteen matkapäivään. Seitsemän päivää ja yötä meni Roomassa, kaksi Firenzessä. Jatkuvasti olen ollut liikkeessä - aikaa sille paljon kaivatulle rauhottumiselle ei ole löytynyt, mutta toisaalta olen ehtinyt nähdä ja kokea sen vastapainoksi monenlaista. Mutta jatkuva liikkeellä olo alkaa jo tuntua hieman turnauskestävyydessä. Suoraan sanoen, väsyttää hieman.

Bussilla Luccaan

Alkuperäinen suunnitelmani oli jatkaa matkaa Firenzestä junalla Cinque Terreen ja La Speziaan, mutta kavereiden suosituksesta päätin viettää yhden päivän ja yön siinä välissä Luccan keskiaikaisessa kaupungissa. Kehuivat sitä hienoksi. Samaa todistivat myös google-haulla tulleet kuvat.

Niinpä siis karistin Firenzen tomut jaloistani, heilutin henkistä keskisormeani Villa Il Castagno-hotellille, hyppäsin bussiin ja ajaa päräytin Luccaan. Bussimatka kesti n. 1,5 tuntia, bussikin ihan kelvollinen, vaikka paikallislinja olikin, tai ainakin pienen bussiyhtiön onnikka. Lippukioskia etsin tovin, mutta lopulta se löytyi Santa Maria Novella -rautatieaseman kupeella olevan McDonaldsin takaa. Huomasin jälleen kerran, lippuluukkua etsiessäni, että jos neuvoa tarvitset, kannattaa aina kääntyä paikallisen tietotoimiston puoleen, eli kysyä neuvoa tupakkakauppiaalta eli Tobacconist-kioskinpitäjältä.

Keskiaikaa, polkupyöriä, taidetta ja muotia

Luccan vanha alunperin etruskiaikainen kaupunki sijaitsee suurten muurien sisällä, jotka rakennettiin vuosina 1504-1645. Ne ovat Euroopan parhaiten säilyneitä renessanssiajan puolustusrakennelmia. Kaupungin suuruuden ajat ajoittuvat Rooman valtakunnan aikaan. Lucca liitettiin Roomaan v. 180 eKr. Ja sen keskustan ruutuasemakaava on perua niiltä ajoilta.

Kaupunki on pieni ja opaskirjojen mukaan sen katsoo läpi päivässä. Moni tekeekin niin että tekee Firenzestä Luccaan vain päiväretken. Käyhän se niinkin, mutta aikamoista hoppua saa silloin kiiruhtaa paikasta toiseen. Ja kiire taas ei sovi Luccan tunnelmaan. Ainakin syyskuussa kaupunki oli Rooman ja Firenzen jälkeen suorastaan unelias. Turisteja oli suhteellisen vähän, eikä tungosta missään. Se sopi minulle mainiosti.

Toisin kuin monet muut Toskanan kukkulakaupungit, on Lucca tasainen, ja siksipä polkupyörät ovat kaupungilla autoja yleisempiä. Niillä liikkuvat niin paikalliset kuin turistitkin. Kadut on kivetty suurimmaksi osin isoilla kivilaatoilla joilla on helppo kulkea, mutta liki mahdotonta vetää keikkuvaa pyörillä kulkevaa lentolaukkua tai matkalaukkua perässään. Jokaisessa kivien liitoskohdassa pullea pyörillä kulkeva Arttoo-Dettoo -reppuni keikahti kumoon ja kiepsahti ympäri akselinsa. Ja niin minä sitten talutin hoipertelevaa ja kaatuvaista matkatoveriani läpi kaupungin, samalla peläten että repun vetokahva irtoaa hetkellä millä hyvänsä liitoksistaan.


Olin varannut huoneen kaupungin laitamilta; kyse oli affittacamere-tyyppisestä majoituksesta, eli jonkinmoisesta kotimajoituksesta. Affittacamere Primaveran kohdalla se tarkoitti kolmikerroksisen talon ylimmässä kerroksessa olevaa yksityisasuntoa, jossa oli kolme erillistä huonetta ja yhteiskeittiö ja -kylpyhuone. Siisti, askeettinen, edullinen.

Makuuhuoneeni Affittacamere Primaverassa

Yhteiskeittiö

Saatuani talutettua hoipertelevan Arttoo-Dettoon perille ja purettuani sen oli aika lähteä kaupungille. Huomasin kuitenkin että kaupungin läpi mutkittelu oikullisen laukun kanssa oli syönyt voimia. Tankkasin lisävoimia yhden oluen verran lähistöllä olevan basilikan viereisessä baarissa, ja sitten taas liikkeelle, vaikka jalkoja jo kivisti. Selkäkin antoi merkkejä siitä, että se ei katsonut hyvällä painavan kameran ja olkalaukun yhdistelmää.

Viitisen tuntia kiertelin kaupunkia ja tunnollisesti kolusin sen tärkeimmät nähtävyydet läpi. Kuljin mutkikkailla ja hiljaisilla sivukaduilla, ihastelin luccalaisten kotien ikkunoita ja parvekkeita ja takorautaisia ikkunaverkkoja. Paljon oli keskikaupungilla tyylikkäitä ja kalliita vaatekauppoja ja paljon löytyi myös taidekauppoja, design-tuotteita myyviä erikoisliikkeitä, herkkukauppoja, ja tietenkin, Italiassa kun ollaan, paljon terasseja ja ravintoloita.

Taidokasta takorautatyöskentelyä

Luccasta löytyy myös kaksi kanaalia

Pylväspyhimys

Tyypillistä luccalaista kaupunkiarkkitehtuuria läheltä majapaikkaani

Ihmisiä ei ole syyskuussa paljoa liikkeellä, ei ainakaan kaupungin laitamilla

Tarjoilija, vielä yksi lasi viiniä, kiitos!

Keskustan kaupoilla ja ravintoloilla oli tyylikäs yhtenäinen ilme

Pyörä on helpoin tapa liikkua kaupungilla

Luccan monet kirkot ja katedraalit

Vaikka kaupunki tai ainakin sen muurien sisälle jäävä historiallinen keskusta on pieni, löytyy sieltä huikeita kirkkoja, niistä ehkä komein San Michele in Foro, joka nimensä mukaisesti on pystytetty vanhan roomalaisen forumin paikalle. Kirkko mainitaan ensimmäisen kerran kirjallisissa lähteissä vuonna 795 jKr. Paavi Aleksanteri II kunnosti kirkon uudelleen vuonna 1070.

San Michele in Foron erikoisuus on sen upea fasadi joka koostuu monista kymmenistä pilastereista, joista jokainen erilainen.

Kirkko oli suljettu kun sinne yritin - ilmeisesti oli alkamassa jonkin tilaisuus, mahdollisesti häät

San Michele in Foron fasadia, ylimpänä arkkienkeli Mikael

Jokainen pilasteri hieman erilainen

Pilasterien moninaisuutta

Mieletöntä käsityöläistaidetta

Duomo di San Martino eli Luccan tuomiokirkko on ulkoa San Michele in Foroa vaatimattomampi. Sisältä se on myös askeettinen, varsinkin jos vertaa sitä myöhemmin rakennetuihin Rooman barokkikirkkoihin. Suuret renessanssiajan taiteilijoiden taulut, kuuluisimpana Tintoretton Viimeinen ehtoollinen, koristavat sen seiniä.

Duomo di San Martino

Katon koristelua

Tintoretton Viimeinen ehtoollinen

Duomo di San Martinon kupolin maalausta

Katedraalin portinpielessä oleva labyrintti on peräisin 1100- tai 1200-luvulta

San Frediano -kirkon erikoisuus on sen hätkähdyttävä julkisivu, jossa on 1200-luvulta peräisin oleva värikäs mosaiikki, Taivaaseenastuminen. Kirkon edustalla oleva piazza taas tarjoilee virkistystä niille, joille pyhä sana ei ole riittävä.

Piazza San Frediano

Taivaaseenastuminen-mosaiikki 1200-luvulta

Päivän viimeinen vierailukohteeni oli Luccan kuuluisa amfiteatterin mallinen aukio Piazza dell' Anfiteatro, jonne on kerääntynyt rypäs terassiravintoloita ja kauppoja. Istuessani alas ymmärsin, että olin aivan poikki. Minun oli tarkoitus illalla käydä vielä tutustumassa kuuluisiin linnoitusmuureihin, mutta huomasin ettei minusta enää ollut siihen.

Istuin pitkään aloillani, kirjoittelin päiväkirjaani, katselin turisteja, jotka haahoilivat torilla. Lopulta keräsin kimpsuni ja kampsuni ja suunnistin kohti majapaikkaani. Pysähdyin SPAR-myymälässä ostamassa pullon viiniä, muutaman croissantin ja hieman kinkkua ja päätin viettää rauhaisan illan Affittacamere Primaverassa.

Piazza dell'  Anfiteatro

Leipää ja viiniä olisi täällä tarjolla

Toista reunaa Piazza dell' Anfiteatroa

Niinhän minä luulin, viettäväni rauhallisen iltahetken majapaikassani. Mutta eihän asiat sitten menneetkään kuten olin suunnitellut. Jännimmät Lucca-hetkeni olivat vasta tulossa. Mutta siitä seuraavassa kirjoituksessa lisää. Pysykää siis kanavilla. Ciao!