Tiina suosittelee Helsinkiä Õhtulehdessä

No nyt on sitten meikäläisen mielipiteet julkaistu täkäläisessä iltalehdessä eli Õhtulehdessä:

Puolet kahdesta sivusta on täynnä mainoksia, toinen puoli minun ajatuksiani Helsingistä.

Kun Õhtulehden toimittaja otti minuun yhteyttä hän toivoi minun kertovan henkilökohtaisia tuntemuksiani Helsingistä, jotain sellaista, joka tekee Helsingistä minulle oman. Yhdestä päivästä Helsingissä.

Ja näin minä kirjoitin - toimittaja käänsi tarinan mielestäni hyvin viroksi. Tässä suomenkielinen kirjoitukseni:

Helsinki – rakastettuni

Olenpa mielissäni että minulta kysytään kotikaupungistani - sillä luulen, että kukaan ei rakasta omaa kotikaupunkiaan niin paljon kuin se, joka on sieltä poissa.

Minun Helsinkini on merellinen kaupunki, siihen kuuluvat lokkien kirkuna, puuskittainen merituuli, laineet jotka heijastelevat aurinkoa horisonttiin asti. Suuret ja pienet laivat jotka tuovat ja vievät ihmisiä pois Helsingistä ja sinne takaisin.

Jos yhden päivän aikana minun pitää esitellä Helsinkiä, hyppäisin vieraani kanssa Suomenlinnan lauttaan mukanani piknik-kori. Näyttäisin vieraalleni Suomenlinnan ainutlaatuista linnaketta, sen komeita muureja ja jännittäviä käytäviä, joissa lapsena ryömin taskulampun kanssa – vaikka se oli kiellettyä. Levittäisin piknik-filtin tuulensuojaiseen poukamaan ja nauttisin vieraani kanssa lounaan, joka koostuisi Kauppatorilta ostetuista herkuista, mansikoista, vihanneksista, savustetusta kalasta tai vaikka perisuomalaisesta lihapiirakasta.

Toinen kohde, sekin meren rannalla, olisi Munkkiniemi ja sen ranta. Sinne menisimme nelosen raitiovaunulla ja hyppäisimme päätepysäkillä pois. Kävelisimme Munkkiniemen rantatietä pitkin ja ihmettelisimme komeita taloja, joissa harvat ja valitut asuvat. Jatkaisimme uimarannalle, joka kuuluu kaikille ja sieltä siltojen kautta kulkisimme Akseli Gallen-Kallelan kotimuseoon Tarvaspäälle, joka on jo Espoon puolella.

Jos vieraani jaksaisi patikoida pidempään, palaisimme Tarvaspäältä Munkkiniemeen ja jatkaisimme jalkaisin matkaa Meilahteen. Ihailisimme Meilahden pitsivilloja, jotka ovat suomalaisille tuttuja myös nyt jo edesmenneen taiteilijan Henrik Tikkasen piirustuksista. Kävisimme kahvilla Tamminiemen kahvilassa, mistä saa kaupungin parhaat leivonnaiset. Ja jos aikaa ja voimia riittäisi, jatkaisimme matkaa vielä Seurasaareen, saareen joka kokonaisuudessaan on suuri kotiseutumuseo ja jossa presidentti Kekkonen tapasi päivittäin lenkkeillä kera turvamiehensä.

Merenraikkaan päivän päätteeksi kutsuisin vieraani vielä suosikkikahvilaani, Rytmiin, joka sijaitsee Kallion kaupunginosassa, lähellä Ympyrätaloa ja Hakaniemen toria. Osoite on Toinen linja 2 ja paikalle pääsee niin raitiovaunulla, bussilla kuin metrolla.


Rytmissä minua viehättää paikan mutkaton tunnelma, joka sulkee syleilyynsä kaiken ikäiset ja näköiset ihmiset. Rytmissä minusta korostuu uusi helsinkiläisyys joka on aiempaa suvaitsevampi ja kansainvälisempi. Niinpä yhdessä pöydässä voi istua eläkeläisiä, toisessa punkkareita, kolmannessa taiteilijoita. Toki asiakaskunta vaihtelee pitkin päivää ja illalla kahvila muuttuukin enemmän baariksi ja kahvikupit kaljatuopeiksi. Tunnelma pysyy kuitenkin yhtä rentona aamusta iltaan.

---

Siis näin kerroin kotikaupungistani ja tarjosin toimittajalle useita kuviakin.  Alla niistä yksi:

Ystävät istuvat Rytmi-ravintolan pöydässä.

--

Jälkikirjoitus: olen aika ajoin aika lailla tyhmä, ja nyt vähän jo ihmetyttää oma höveliäisyyteni.

Miksi annoin lehdelle sekä haastattelun että kuvat ilman minkäänlaista korvausta pyytämättä? Ei Õhtulehden juttu tuo yhtäkään asiakasta luoksemme tänne Villa Ottiliaan!

Olin itse niin riemuissani toimittajan asenteesta, että mieleenikään ei tullut pyytää rahaa haastattelusta, kuvista puhumattakaan. Kun kuitenkin olen niin ollakseni kuvatoimittajaa.

Eli tämä juttu meni sitten ihan puhtaasti hyväntekeväisyyteen. Valokuvien alle oli yhteen painettu nimeni (minun kuviani oli sivulla kolme kappaletta).

Ensi kerralla olen tiukempi ja tarkempi.

Lehdistön ihannepojat: Latte ja Rummu

Ihmeelliset ovat Blogistanian tiet. Ja keitä niitä pitkin kulkee. Ja kuka löytää kenetkin matkan varrelta.

Elämä on joskus niin hauskaa, ei tarvita kuin yksi puhelinsoitto ja sähköposti  ja koko päivä on pelastettu.

Tänään se soitto tuli täkäläisestä iltapäivälehdestä Õhtulehdestä. Josta toimittaja Ia Mihkels tiedusteli, olisinko halukas antamaan pärissoomlasena eli alkuperäissuomalaisena tai tässä tapauksessa jopa alkuperäishelsinkiläisenä muutamaisen matkailuvinkin vanhasta kotikaupungistani. Ymmärsin, että kyse ei ollut toiveesta esitellä varmaa turistinakkia, vaan kertoa jostain sellaisesta kohteesta, joka tunnelmaltaan ja emootioiltaan ilmentää parhaiten sitä Helsinkiä, joka minulle on rakas.

Mielellänihän minä Helsinkiäni esittelen, rakasta kotikaupunkiani. Joka on kaunein kaupunki maailmassa. Minulle. Kuten Haapsalu on maailman kaunein kaupunki ystävättärelleni Annelle. Ja pieni gorkhien kylä syvällä Nepalin vuorilla ystävälleni Bishnulle. Kotipaikat ovat.

Olin siis hyvillä mielin kun minulta tällaista kysyttiin. Mutta vielä paremmalle mielelle tulin, kun kuulin, että toimittaja on vakituinen blogini lukija, joka on eläytynyt maailmaamme niin hyvin, että koki tuntevansa myös Latten ja Rummukaisen kuin omat tuttavansa.

Ja jotenkin tuntuukin, että juuri nämä kaksi karvapoikaa, oma Kultainen Leijonamme ja Varnjan entinen sipulikoira, nykyinen kosmopoliitti eli  nuori herra Rummukainen ovat vieneet toimittajan sydämen mennessään.

Ja jos oikein tarkkaan ajatellaan, niin kenenpä sydäntä nämä kaksi eriparista ystävää eivät varastaisi:

Lehdistön ihannepojat lähikuvassa

Lattea taputtelin tänään päähän ja kerroin, että tiedätkö, olet aikamoinen julkkis, kun lehdistökin tietää ja tuntee sinut. Iso Poika katsoi minua kysyvänä: "And what's new?"

Soitin sitten Rummukaisen perheellekin kertoen Rummun kuuluisuudesta. Rummun Äiskä naureskeli luuriin, mutta Rummu ei ehtinyt haastattelua antaa, koska sillä oli kiire haukkua kotitalon kulmalle pesiytyneitä haikaroita. Joita se kuulemma aluksi pelkäsi, mutta joita se nyt tomerasti paimentaa.

Tällaisia nämä lehdistön ihannepojat ovat, vähän kuin Suomen Leijonat, valloittavia ja aika piittaamattomia mediasta. Tekevät mitä tärkeää on. Muut raportoikoot perässä.

Kiittäen näin julkisesti Ia Mihkelsiä päivän piristävimmästä puhelinsoitosta ja sähköpostista

Tiina