Tekevälle sattuu ja minähän tunnetusti teen. Teen ensin ja ajattelen sitten jälkikäteen. Useimmat mr-beanismini ovatkin perua siitä, että ajattelu ja harkinta ovat tulleet ikäänkuin jälkijunassa. Tai sitten olen yrittänyt oikaista, tehdä jotain hieman toisella tavoin kuin mihin on totuttu. Miksi ei asioita voisi tehdä näinkin, olen miettinyt, ja kehitellyt jotain niin nerokasta, että se ei voi päättyä kuin huonosti.
Viime ajat olen onnistunut olla sörssimättä isosti - ennen tätä viikkoa.
Nyt posket punottavat häpeästä ja noloudesta. Eikä edes Mr. Bean -hymy, tiedättehän, sellainen nopea, häkeltynyt ja anteeksipyytävä, taida auttaa.
Kerron mitä tapahtui.
Kävin alkuviikosta uimassa, kuten tapani on, Pilkuse-järvessä. Joka on ihana pieni järvi hieman sivussa kaupungin humusta ja sumusta. Johtuen järven syrjäisestä sijainnista, ei siellä myöskään ole pukukoppeja. Uimapuku on vaihdettava joko auton takana tai metsän siimeksessä tai pienen mökin takana. Ei tietenkään mikään mahdoton tehtävä sinänsä. Mutta hieman hankalaa kuitenkin.
Niinpä keksinkin, että enpä vaihda uimapukua laisinkaan - vaan vetäisen vain kolmevarttilahkeiset kesähousuni märän uimapuvun päälle ja ajan suoraan kotiin. Kyllähän housut siinä kastuvat, mutta haittanneeko tuo. Sen mikä kesä kastelee, sen se myös kuivaa, pohdin. Ja sanoista tekoihin.
Ja näinhän siinä kävikin. Kesä kuivasi minkä kasteli. Mutta sitä en tiennyt, että kuivuessaan järvivesi jätti vaaleiden housujen takamukseen selvärajaisen ison märän näköisen läntin, joka näyttää erehdyttävästi siltä, että olisin laskenut housuihini.
Koko kuluneen viikon olen ylpeästi tepastellut näissä kolmevarttihousuissa. Hotellilla tehnyt aamiaista ja esiintynyt asiakkaiden edessä läikkä persuuksissa. Työnnellyt iloisena ostoskärryä paikallisissa marketeissa, kulkenut ihmisten joukossa, käynyt ihmettelemässä triathlon-kisoja monisatapäisen yleisön seassa... suuri läikkä takalistossani.
Taas poskia punottaa...
Ei auta kuin yrittää taikoa kasvoille tuo epätoivon rajamailla taiteileva Mr Bean -hymy ja unohtaa tapahtunut.
Maine kasvaa ainakin kylillä...
Kuvassa (siinä vaiheessa) huoleton Rva Bean on juuri löytänyt oman varpaansa ja iloitsee siitä
4 kommenttia:
Masentavaa..tämähän vaan todistaa sen, että miehesi ei tsekkaa peräpäätäsi. Tai sitten se ei vaan huomaa mitään.
Kaikillahan on näillä helteillä erilaisia märkiä tai sen tapaisia hikiläikkiä puseroissa, paidoissa, mekoissa, housuissa...
Outi, näinhän se on nähtävä.
Neili, kiitos rohkaisun sanoista. Hieman - joskin vain hieman - hälventävät häpeän punaa poskilta.
Miehet mitään huomaa, ainakaan läheisimmät.
Lähetä kommentti