Kyseisen päivän aamuna en Ronjasta ollut edes koskaan kuullut, enkä koirasta haaveillut.
Päin vastoin, asuin tuolloin Helsingin keskustassa, Tarkk'ampujankadulla ja vietin svengaavaa city-sinkun elämää. Joskaan ei se elämä mitään kovin svengaavaa ollut, kunhan asustelin itsekseni vuokra-asunnossa, kävin töissä, olin riippumaton kaikista ja kaikesta ja kukaan ei ollut riippuvainen minusta. Huoletonta elämää kaupungin keskustassa, mistä oli lyhyt matka elokuviin, teatteriin, kahviloihin.
Kun sitten puhelin soi kyseisen lauantaipäivän aamuna ja itkuinen Jenni oli langan toisessa päässä. Jenni on rakkaan edesmenneen ystävättäreni Päivin tytär ja hänellä oli murhe. Murhe koski Ronja-nimistä koiranpentua, jonka Jenni oli halunnut ottaa itselleen.
"Mutta Jenni-kulta, sinähän olet kauhean allerginen eläimille" sanoin minä.
"Mä tiedän, mutta mä ajattelin että ehkä mä kuitenkin voisin Ronjan pitää, ostin uuden imurinkin. Mutta tulin niin kipeäksi että mun oli annettava Ronja takaisin mun kavereille. Eikä ne voi Ronjaa pitää, niillä on pieni vauva ja kaikkee. Eikä kukaan halua Ronjaa ja jos kukaan ei halua Ronjaa, niin sitten se pitää lopettaa!" Jenni volisi luuriin.
"Kulta-rakas, en minä voi sinua tässä asiassa auttaa"
"Mikset voi, eihän sua estä mikään koiraa ottamasta!" Jenni yritti.
"Jenni, kuuntele nyt rauhallisesti. Minä asun kaupungin keskustassa, yksiössä. Minulla ei ole ollut eikä ole pienintäkään aikomusta ottaa itselleni koiraa, koska koira yksinkertaisesti ei kuulu minun suunnitelmiini. Eikä sovi kaupunkiin. Eikä koiria sitä paitsi noin vain oteta. Koiran ottaminen on aina harkittu teko. Ymmärräthän, että jos koiran ottaa, siihen täytyy olla valmis sitoutumaan koko sen loppuelämäksi."
Jenni vain itki ja itki ja minun teki pahaa.
"Se on niiiiin hieno koira" Jenni jatkoi.
"Varmasti on, sitä en epäile, mutta minulle se nyt vaan ei kertakaikkiaan sovi."
Mutta Jenni urheasti jatkoi, "Ertkö sä voisi tulla edes katsomaan sitä!"
Minä napakasti: "En."
Ja Jenni jatkaa: "Onko sulla tälle päivälle jotain muuta tehtävää? Mitä se sulle maksaa, jos tulet vain katsomaan!"
"Jenni, ei ole mitään syytä minun tulla koiraa katsomaan, koska en aio sitä itselleni ottaa."
"Jos vaan edes katsomaan. Se asuu Myllypurossa, sinne pääsee helposti metrolla."
Jenni oli niin sitkeä että lupauduin sitten lähteä Ronjaa katsomaan.
Metrossa uudelleen kerroin, että minä en todellakaan aio koiraa itselleni ottaa. Halusin nähdä lähinnä Jenniä ja siksi olin valmis tähän reissuun osallistumaan. Ja muisttuin vielä kerran, että on aiva turha yllä pitää mitään toivetta siitä, että Ronjan ottaisin itselleni. Jenni oli tyytyväinen kuitenkin, sillä ehkä Jenni on parempi ihmistuntija kuin arvasinkaan. Hymyili vienosti sisäänpäin ja katsoi metron ikkunoista kaukaisuuteen ja totesi sitten: "Joo, ymmärrän."
Ronja asui tuolloin siis Myllypurossa nuoren perheen koirana, joka oli ottanut sen joltain, joka oli saanut sen joltain. Selvisi, että kotia oli alle puolivuotias koira ehtinyt vaihtaa jo useamman kerran. Jennillä Ronja ehti olla pari viikkoa ennenkuin allergia kävi liian pahaksi, ja Jenni palautti koiran ystävilleen. Pieni heittopussi, ajattelin minä myötätuntoisesti.
Saavuimme Myllypuroon ja Ronja lennähti ovelle Jenniä vastaan. Se oli hullunkurisen näköinen koira, pelkkiä korvia ja tassuja. Siinä välissä matala minikokoinen hieman schäferin näköinen pentu. Iloinen Jennin nähdessään, mutta samalla siinä välkähti pieni suru, sellainen joka jäi siihen koko sen eliniäksi, moneen kerran hyljätyn koiran suru. Keneen minä voin luottaa?
Istuimme keittiössä, joimme kupin kahvia. Ja sitten minä totesin, että eiköhän me sitten lähdetä ja oteta Ronja mukaan. Pieneen muovikassiin kerättiin Ronjan koko maaillinen omaisuus, joka koostui rikki jyrsitystä jääkiekosta, shampoosta, harjasta, silkkisestä näyttelyhihnasta ja pussillisesta kuivanappuloita.
Ja niin me istuimme oranssissa metrossa, Ronja minun jaloissani, ja ajattelin että ei tämän näin pitänyt mennä. Mutta minkäs teet, tässä sitä ollaan nyt ja tästä lähdetään aloittamaan uutta elämää.
Ensimmäisenä iltana, Ronja ja uusi emäntänsä
Jenni on onnellinen, Ronja sai kodin. Mutta katsokaa millainen hassu koira se onkaan, pelkkiä korvia, tassuja ja puuhkahäntää!
Niin minun elämäni sitten muuttui kerta heitolla. Kahvilat ja teatterit vaihtuivat koirapuistoihin ja kävelylenkkeihin Ullanlinnassa ja Kaivopuistossa ja Etelärannassa. Ronjan myötä tutustuin Sepänpuiston koirapuiston jengiin, joiden kanssa tehtiin monenlaista hauskaa, tehtiin saariretkiä, järjestettiin yhteisrokotuksia, vietettiin koirapikkujouluja, joista kirjoitettiin aina Hesaria myöten.
Ronjasta tuli mallikelpoinen city-dog. Se kulki kanssani kaikkialle, oppi matkustamaan busseissa, raitiovaunuissa, metrossa, sähköjunissa. Se kiersi kanssani puistokonsertteja, istui pöydän alla varjossa kun lauantaiaamuna kävin juomassa kupin kahvia lähikahvilassa. Siellä sillä oli aina ystäviä ja vesikuppi odottamassa.
Mutta Ronja oli ja oli loppuun saakka arvokas ja tietyllä tapaa viileä koira. Se valloitti ihmiset katseellaan, joka oli vilpitön ja syvä kuin suolampi. Mutta se ei erityisemmin kaivannut paijauksia, ei kerjännyt huomiota, ei kiehnannut jaloissa. Sitä ei namuilla tai lässytyksillä ostettu. Se valitsi aina itse omat ystävänsä, ne joihin se kiintyi ja joita se arvosti.
Vasta aivan viime vanhuudessaan se oppi mielistelemään vieraita makupalojen toivossa. Silloinkin se teki sen jollain lailla tyylikkäästi, asettui jalkojen juureen, katsoi silmiin ja hymyili viettelevästi.
Mutta ystäviä Ronjalla oli paljon, niin ihmis- kuin koiraystäviä. Ihmisystävät säilyivät koko sen elämän, mutta se itse alkoi vieraantua vuosi vuodelta koiraystävistään. Siitä tuli hyvin valikoiva koira, joka ei toisia narttuja sanottavammin kunnioittanut. Myöhemmin myös uroksista se valitsi vain jokusen joiden kanssa leikkiä. Muille se ilmoitti jo kaukaa, että turha tänne tulla. Se oli minusta aina jotenkin sääli.
Ensimmäisenä talvena koirapuiston kaverien kanssa
Ronja ja Jaana jaksoivat riehua yhdessä
Ensimmäisen elinvuotensa Ronja siis eli kanssani kaupungissa. Siitä tuli maailmannainen, joka ei hätkähtänyt mitään. Ja tämä ominaisuus sillä oli loppu ikänsä. Se matkusteli laivoissa, istui autossa, tutustui kiinnostuneena nähtävyyksiin, lähti jokaiseen tilanteeseen itsevarman luottavaisena. Kaivinkoneet, tukkirekat, mitä tahansa se kohtasi pelottomana ja rauhallisena. Toisin kuin veljensä Latte, joka säikkyy perhosiakin, kun sille päälle sattuu.
Mutta kaupunki ei ole mikään oikea elinympäristö koiralle. Ja niin me sitten muutettiin pois keskustasta, Pihlajamäkeen, suurten vihreiden niittyjen ja Vantaajoen läheisyyteen. Ostin ensimmäisen omistusasuntoni. Siihen saakka olin suhtautunut elämään vähän kuin mustalainen, en ollut halunnut kiinnittyä mihinkään. Mutta Ronja toi sellaisen kiinnikkeen elämääni, että aloin järjestää elämääni monin tavoin eri kuosiin. Minulla oli nyt vastuu jostain toisesta.
Mutta kaikki se, mitä sitten tapahtui, on jo toisen muistelon aihe.
1 kommentti:
Ihana kertomus! Odottelen innokkaasti jatkoa!
Lähetä kommentti