maanantai 15. joulukuuta 2008

Seksipommit Savage Beachilla osa 2

Olen aivan vaimustuksessa, kuten virolaiset sanoisivat, eli haltioitunut. Näimme eilen myöhäisillalla elokuvan, joka sai meidät kiemurtamaan naurusta. Unohtakaa Jacques Tatin elokuvat ja niiden tarkka tilannehuumori. Nyt tulee Seksipommit Savage Beachilla osa 2 ja sen tahtomaton komiikka.

Elokuva on siis ö-luokan pikkutuhma toimintajännäri, jossa näyttelijät on valittu rooleihinsa lähinnä ulkoisten avujensa vuoksi; naisilla on ryntäät, joita esitetään anteliaasti, kokoa DDDD ja miehet näyttävät bodatuilta action maneilta. Replikointi on kömpelöä ja liikunta vieläkin jäykempää. Mutta vauhtia tarinassa riittää niin että heikompaa huimaa. Ja koska juoni on mutkikas, täytyy oikein pinnistellä pysyäkseen kärryillä.

En varmasti pysty riittävän hyvin tätä taidepaukkua kuvaamaan – enkä yritä edes tavoittaa kaikkia juonen käänteitä.

Elokuvan englanninkielinen nimi on L.E.T.H.A.L. Ladies, Return to Savage Beach. Hieman elokuvan filmografiaa tutkittuani selviää, että kyse onkin jatko-osasta – nämä samat hahmot ovat seikkailleet jo muutamassa aiemmassa kokopitkässä filmissä. Tällaisillekin elokuville on siis kysyntää, huomaamme.

Tarinan ytimen muodostaa suuripovisten ja tappavan vaarallisten naisagenttien oma järjestö, joka on levittäytynyt eri puolille maapalloa ja USA:ta, jossa he viettävän näennäisen rauhallista kaksoiselämää. Lähinnä lojuvat uima-altailla pikkupikku bikineissä drinkkejä juoden ja aurinkoa ottaen. Kunnes järjestön salaisesta päämajasta, Havajilta, tulee käsky lähteä töihin.

Viestit tulevat koodina – ne on naamioitu sexologiseksi radio-ohjelmaksi, joita Ava-niminen vähäpukeinen hahmo lähettää radioaalloilla Honolulusta. Jokaisella agentilla onkin hopeinen matkalaukku, josta nappia painaen singahtaa esiin hieman koiran ruokakuppia isompi satelliittilautanen.

Ava-lähettää viestin – terroristeilla on nyt pahat mielessä - ja agentit hyppääväät avoautoihinsa ja lentokoneisiin ja lähtevät liikkeelle. On aika taas pelastaa maailma.

Ensin pahat terroristit ovat varastaneet agenttien veneen. Ei hätää, agentit hyppäävät kätevästi rannalle jätettyjen vesiskootterien päälle ja alkavat vimmatun taka-ajon. Terroristit pääsevät hengestään.

Samaan aikaan salaperäinen Sofia pukeutuu – pitkään ja hartaasti – tiukkaan ja antoisaan punaiseen vinyylipukuun ja tekee iskun suoraan agenttien jonkun suurkaupungin pilvenpiirtäjässä sijaitsevaan päämajaan, jossa työskentelee näköjään vain kolme henkeä: ovivahti, vanha paperipinkkaa kantava mummeli ja yksi melko normaalimittainen nainen, jonka funktio yrityksessä ei selviä. Sofialla on pirullinen juoni, hän esiintyy pizzalähettinä. Kun päämajan henkilökunta haukkaa kukin palasen pizzasta, lyyhistyvät he dramaattisesti kukin niille sijoilleen. Ja Sofia käy varastamassa tietokonedisketin.

Nyt seuraa elokuvan juonellinen siirtyminen Savage Beachille. Se hoidetaan Tyler-nimisen hahmon monologina, joka on pitkä ja täynnä yksityiskohtia, joita katsojaparka yrittää nopeasti tallentaa aivopoimuihinsa: ”Isäni, joka palveli toisessa maailmansodassa Tyynellä valtamerellä ja joka sai siellä surmansa löysi filippiiniläisen kulta-aarteen, jonka hän hautasi Savage Beachille, ja josta hän kirjoitti päiväkirjaansa, jonka sittemmin sain monen mutkan kautta käsiini, kuten tämän medaljongin, jota kannan aina kaulassani – näyttää medaljonkia – ja juttu jatkuu ja jatkuu. Pahan miehen Rodrigo Martinezin nimikin mainitaan, jotenkin hänkin kuului tähän kulta-aarteen hautaamiseen ja etsimiseen. Rodrigo oli ilmeisesti palanut jossain lentokoneonnettomuudessa pahasti. En ihan pysynyt tässä kohtaa kärryillä, valitettavasti.

Seuraava kohtaus onkin sitten Rodrigon asunnosta, jonne Sofia tuo disketin. Rodrigo on diabolisen näköinen, hänellä on valkea, suoraan Oopperan Kummituksesta lainattu valkoinen maski kasvoillaan, joka peittää puolet kasvoista. Selviää että Sofian ja Rodrigon suhde on muutakin kuin ammatillinen. Takkatuli vain räiskyy takana kuin Sofia ja Rodrigues viettävät yhteisen hellän hetken. Sivumennen sanottuna näitä agenttipariskuntien välisiä helliä hetkiä on ripoteltu pitkin tarinaa – jätän ne jatkossa pois juonikerronnasta, koska ne eivät suoranaisesti liity juoneen, muuten kuin osoittamaan että agenteilla on lämmin ja hyvä parisuhde.

Sitten onkin aika näyttää toista agenttiparia, joka saapuu jostain jonnekin. Taas olen tipahtanut näissä juonenkäänteissä kärryiltä. Mutta kaksi vanhemmanpuoleista ukkelia mopoilla varastavat agenttinaiselta käsilaukun, joka sisältää jotain tärkeää, luultavasti disketin. Niitä on tässä tarinassa useita.

Ja taas löytyy siitä ihan vierestä kätevästi mönkijä ja crossipyörä, joilla agenttipari alkaa jahdata käsilaukkuvarasterroristeja. Seuraa ankara takaa-ajo, jonka päätteeksi naisagentti räjäyttää räjähtävällä jalkajousella mopopapan ilmaan. Käsilaukku ei ilmeisesti tässä räjäyksessä kuitenkaan katoa, koska seuraavissa otoksissa käsilaukku ja disketti ovat taas mukana.

Ja taas lennellään maasta toiseen. Nämä siirtymöt on tehty ilmeisen pienellä budjetilla. Epäilen että American Airlinesilta on saatu kaksi mainosfilmien videoklippiä. Kone nousee ja kone laskeutuu. Ja sitten kuuluu aina kuulutus minne kone on laskeutunut.

Nyt kaikki agentit tai agenttiparit ovat saapuneet Honolulun päämajaan, jossa on myös salaperäinen japanilainen Fu, joka nurmella esittelee japanilaisia taistelumetodeja. Sankarit ovat pihalla kun äkkiä puista ja pusikoista lennähtää parhaaseen aasialaiseen taisteluperinteeseen kasvot valkoisiksi kalkittuja kung-fu-pahiksia kiljahdellen hyytävästi. Keitä nämä ovat, se jää vähän epäselväksi, eivätkä he kauaa siinä juhlikaan, kun agentit panevat pahat kung-fu-miehet poikki ja pinoon.

Tietokonetta naputellaan, ilmeisesti isorintaisin naisagentti on joukon älykkö, sillä hän keksii yhdistää kaksi diskettiä ja niiden tiedot, jolloin selviää salaperäisen Savage Beachin sijainti.

Agentit lähtevät liikkeelle. Kaksi naisagenttia hyppää kaksipaikkaiseen pikkukoneeseen ja lentää sillä nopeasti maapallon toiselle puolelle. Yksi agenttipariskunta hyppää katamaraaniin ja saapuu perille lähes samanaikaisesti. Salaperäinen Sofia ottaa sukellusveneen, kyllä, luitte oikein, sukellusveneen ja ajaa porhaltaa sillä Savage Beachille.

Ensimmäinen naiskaksikko löytää nopeasti aarteen rantahietikolla, sillä heillä on apunaan piipittävät pez-karkkipyssyn näköiset vehkeet. Kesken kommandoiskua tytöt pulahtavat kuitenkin uimaan ja kamera pitkään seuraa heidän alastonta polskutteluaan trooppisten kalojen keskellä. Näinhän kommandoiskuissa aina tehdään.

Aarre kaivetaan ylös ja Sofia saapuu myös sukellusveneellään paikalle kerallaan mustahuppuisia ninjasotureita. Alkaa kova taistelu, jossa taas räjähtelee ja kuulat viuhuvat. Yhdellä agentilla on radio-ohjattava minikokoinen muovitankki (missä bikinin poimussa se ja sen radio-ohjain on rannalle tuotu jää hieman arvoitukseksi) jonka hän pirullisen ovelasti ohjaa puun takaa suoraan ninjan jalkoihin. Kabuum. Ninja lentää maailman tuuliin.

Nyt avataan aarrearkku, joka on siis levännyt noin 2 cm syvyydessä hiekassa toisesta maailmansodasta alkaen. Mutta, oh, aarteeseen on sijoitettu pommi ja ilmeisesti kaiuttimet, ja älyttömän modernin näköinen digikello. Kaiuttimista kuuluu metallinen naisenääni joka laskee sekuntteja ennen kuin pommi räjähtäää. Pommin kyljessä on raha-aukkoa muistuttavat kolo, johon pitää laittaa jotain metallista. Ja silloin joku keksii: agentin isältään saama medaljonki! Sitä aletaan asetella aukkoon. Mutta medaljonki on hieman vääntynyt koska siihen on pysähtynyt edellisessä ampumakohtauksessa luoti, täpärästi tämän miesagentin pelastaen.

Neuvokkaina agentit kutenkin saavat pommin purettua. Jotenkin Sofia kuitenkin onnistuu varastamaan aarrearkusta löytyneen, timantteja täynnä olevan kultaisen buddhan ja pakenee paikalta. Ninjatkin katoavat, tai sitten heidät kaikki on tainnutettu.

Seuraava otos on pahan Rodrigon luona. Sofia haluaa katsoa Rodrigon maskin alle ja tekee sen mutta kameralle ei näytetä mitä Sofia näkee. Mutta jotain kamalaa se on, Sofian ilmeestä päätellen.

Rodrigo hermostuu ja nappaa sohvalla kätevästi hollilla olleen ensiapulaukun ja nappaa sieltä heftarullan jolla tukkii Sofian suun. Sofia menettää tajuntansa ja Rodrigo raahaa hänet sohvan taakse.

Koko agenttisakki ryntää Rodrigon asunnolle pyssyjen kanssa. Rodrigo tarjoaa heille shampanjaa, jolloin älykköagentti tajuaa napata lasista Rodrigon sormenjäljet. Hetken kuluttua agentti palaa takaisin, ja seuraa hurja paljastus: agentti nappaa Rodrigon maskin pois. Ja iho sen alla onkin ihan siisti. Mutta tätä älykköagenttia ei huijata. Seuraavaksi nappaa agentti Rodrigoa niskasta kiinni ja kuorii tämän kasvoilta ihonvärisen maskin - jonka alta ilmestyy japanilainen rosmo, joka sivumennen sanottuna on Rodrigo-hahmoa 20 cm lyhempi.

Sofia paljastuu berliiniläiseksi agentiksi, joka on yrittänyt tätä japanilaista roistoa saada kiinni. Paikalle saapuu sattumalta myös oikea Rodrigo, joka kertoo pitkän tarinan siitä, miten hän ei ole muuta halunnut tehdä kuin palauttaa Filippiinien kansallisaarteen takaisin kansalle ja miten hänen lentokoneensa paloi toisen maailmansodan aikaan poroksi, ja mies sen mukana. Tosin näyttelijä on 40-vuotias ja elokuva valmistunut 1998, mutta on sitä – ainakin tässä leffassa – ihmeellisempääkin nähty.

Elokuva päättyy siihen, että kaikki pahikset on nitistetty, Sofia ja Rodrigo osoittautuvat hekin olevan oikealla puolella lakia. Koko agenttipoppoo skoolaa ja joku murjaisee loppuun vielä hauskan agenttivitsin. Kaikki nauravat.

The End.

Mikä kulttielokuva. Nyt kun tarinan juoni on teillä hallussa, pyydän teitä: sijoittakaa jokaiseen kohtaukseen erilaisissa paljastavissa bikineissä tai tyköistuvissa t-paidoissa ja stringeissä juoksevat povekkaat naisnäyttelijät ja niin piukeiksi bodatut miehet, että heidän on vaikea kävellä luontevasti Vakavina lausutut dramaattiset repliikit. Käsittämättömät ja epäloogiset juonenkäänteet. Ja surkeimmat erikoisefektit mitä olette koskaan nähneet. Ja pääsette tunnelmaan.

Me nauroimme niin että illalla kyljistä sattui. Aamulla kertailimme keskenämme tarinan juonta ja taas nauroimme vedet silmissä. Kimmo totesi: kyllä ohjaaja (ja tarinan käsikirjoittaja) Andy Sidaris saa olla itsestään ylpeä. Monestako laatuleffastakaan olemme jaksaneet seuraavana päivänä näin pitkään puhua ja sitä analysoida?

Siis, jos tämä taideklassikko osuu käsiinne videovuokraamossa, älkää jättäkö sitä hyllylle!

11 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Voi hitsipillit, kun asuttaisiin lähempänä. Juuri tämän laatuisten taideluomien nauttimisessa olen perhekunnassani kovin yksinäinen. Näiden ja linnanjuhlien. Tulisin teille kuokkimaan ja hurmaantumaan kaikista näistä ihanista gonzoaarteista, joita maa päällään kantaa.

Oma, vain etäisesti aihetta liippaava havaintoni tähän perään: Viime viikkoina- mistä lie johtuneekaan- olen havahtunut Suomen iskelmäpiireissä olevan valloillaan trendi tuottaa joulunodotuksen piristykseksi "Viikonloppuisä" ja "Elämän Valttikortit"-tyyppisiä jouluiskelmiä. Ei siis joululauluja perinteisessä mielessä, vaan glögimaustettuja iskelmiä. Tänään kuulin genren todellisen helmen, ja ymmärsin, että Anneli Mattila on uusi Reijo Kallio. Tässä siis joulutervehdykseni teille täältä vanhasta kotomaasta "Kuinka Voisi Joulu Tulla"-teoksen säkein:



Uupuneena päivä painuu talorivin taa,
katsomaan jään valaistua jouluikkunaa.
Kiireissänsä kulkee kansa,
lahjat kiiltää uutuuttansa.
Turhaan etsin oikeata joulutunnelmaa.

Katson lahjapaljoutta silmin kostuvin,
eilen vielä itsekin mä niistä haaveilin.
Toiset ostaa lahjojansa,
heillä on kai rakkaimpansa;
itse en mä tiedä
kelle lahjan ostaisin.

Kuinka voisi joulu tulla,
kun et tule sinäkään?
Kuinka voisi joulu tulla
sydämeni suureen ikävään?

Jouluhan on juhla rakkauden,
siihen liittyy lämpö sydänten.
Kuinka voisi joulu tulla,
kun et tule enää sinäkään?

Eilen sain mä tekstiviestin
hyvin lyhyen.
Kolme sanaa "en mä saavu"
sisältönä sen.
Joulukiireet siihen jäivät,
tummui mieli,
tummui päivät.
Jäi vain suru,
jonka täyttää tyhjyys sydämen.

En mä astu kauppaan,
vielä hetken katselen
yksin jouluikkunaa ja paljoutta sen.
Sortuneista unelmista,
täyttymätön ostoslista,
jäi vain niin kuin muistoruno
menneen rakkauden.

Kuinka voisi joulu tulla,
kun et tule sinäkään?
Kuinka voisi joulu tulla
sydämeni suureen ikävään?

Jouluhan on juhla rakkauden,
siihen liittyy lämpö sydänten.
Kuinka voisi joulu tulla,
kun et tule enää sinäkään?

Tiina Linkama kirjoitti...

Kuolen! Tästä ei jouluntuska enää voi tiheämmäksi käydä.

Vuodatan kyynelen niin minäkin,
tiedän, sen ymmärrät sinäkin.

Tiina, tunteikkaana

Anonyymi kirjoitti...

Kuulehan, tämä elokuva perustuu kyllä tositapahtumiin. Olen itse ollut osan aikaa paikalla.

Timantit yhä tallessa (piru kun muistaisi missä)

Tiina Linkama kirjoitti...

Jotenkin se Tyler-hahmo olikin tutun näköinen.

T.

Anonyymi kirjoitti...

Voisikohan teoksen osille hakea Finlandia-ehdokuutta? Tai kirjallisuuden Nobelia?

Sortuneista unelmista,
täyttymätön ostoslista,
jäi vain niin kuin muistoruno
menneen rakkauden.

Unknown kirjoitti...

Piditkö pakaroistani?

Anonyymi kirjoitti...

Joulu saa, minä en.

Tiina Linkama kirjoitti...

Jaetaanko vielä Saima Harmaja tai Katri Vala -runouspalkintoja?

Luulen että tuberkuloottinen Edith Södergrankaan ei olisi koskaan yltänyt sanataiteessaan näihin sfääreihin.


Ilta laskeutuu ja lahjat kiiltää
mutta minun silmässäni vain kyynel siintää.

Anonyymi kirjoitti...

Paitsi että ohjaaja Sidaris luultavasti pääsee ohjaajien Hall of Fameen heti Coppolan ja Cohenien jälkeen, minuun tekivät suuren vaikutuksen juuri elokuvan erikoistehosteet ja tekniikka yleensä.

Esimerkiksi nuo räjähtävät nuolet. Kun nuoli iskeytyy kohteen rintaan (hyvä paikka, näkyy kätevästi), se alkaa piipittää aikapommin tavoin. Näin hitaampikin katsoja ehtii draamaan mukaan. Sitten KABOOM, mopopappa lentää riekaleina ilmaan. Joku tosin voisi sanoa, että riekale oli selvästi vanha huopa ja räjähdys kanisterillinen bensaa, mutta ei uskota noita ilkeyksien puhujia.

Historiallisesti merkittävä aspekti elokuvassa oli, että ninjakoulutus on selkeästi jäänyt jälkeen tekniikan huimasta kehityksestä. Kun askartelukaupasta ostet... oho, piti tietysti sanomani agenttien huippulaboratoriossa kehitetty radio-ohjattava panssarivaunu kimeästi suristen keikuttelee ninjan jalkojen väliin (auts), tämä seisoo haarat harallaan puolisen minuuttia tapahtumaa ihmetellen. Ei olisi kannattanut, sillä KABOOM, taas riekaleita (eikä nyt sitten muistella mitään huopia).

Kaksikymmentä kesää elämästäni merellä viettäneenä ymmärrän ihmetellä ameriikkalaisen venesuunnittelun saavutuksia. Siinä missä naisagentit porhalsivat salaperäiselle saarelle lentoveneellä, toinen agenttipari ehti perille purjeveneellä vielä saman päivän aikana. Tähän ei Pohjolan raukoilla rannoilla tulla pystymään vielä vuosikymmeniin.

Muutkin asiat hoidetaan Ameriikassa esimerkillisesti. Kuten hylätyt lentokentät. Ne näköjään asvaltoidaan viimeisen päälle, maalataan kiitoratamerkinnät, korjataan lennonjohtotorni ja leikataan ruoho kiitoradan viereltä, luultavasti ihan vain siksi, että kenttä voidaan hyvällä omallatunnolla hylätä. Agenteille tosi kätevää, mutta täytyyhän heidän saadakin uhrautuvuudelleen vastinetta. Ei kyllä meillä näin hienosti hylätä kenttiä.

Myös elokuvan logiikka oli viiltävässä terävyydessään vaikuttavaa. Kesken kommandoiskun uimaan meneminen on varsin ymmärrettävää, mutta vakuuttavinta oli uimareissun aikainen uimapuvun yläosan avaaminen ns. rintavarustuksen paljastaen. Tosin en ole koskaan tavannut näin irvokk... pahus, runsaita ryntäitä, ne luultavasti tarvitsevat jäähdytystä tavallisista kuolevaisista eroavalla tavalla, joten tämä ihmettely on mitä ilmeisimmin omaa tietämättömyyttäni.

Lisäksi elokuvan tähtikaartiin oli saatu tosi julkkiksia. Radiolähetykseen ovelasti salaviestejä piilottanut sekstrologisti (tai jotain sinne päin) on oikeasti TOHTORIN arvon omaava arvostettu "rakkaustuotteiden" kehittäjä, ja salaperäistä berliiniläisagenttia esittänyt vaaleaverikkö voi lukea ansioluetteloonsa Playboyn keskiaukeamalla esiintymisen. Monessako leffassa olette nähneet tämän veroisia tähtiä?

Jäämmekin jännityksellä odottamaan, milloin paikallinen televisioyhtiö hemmottelee meitä jännitystarinan seuraavalla osalla.

Anonyymi kirjoitti...

Onneton
Niin musta, niin synkkä yö syksyinen lie;
Mut synkempi vielä on eloni tie;
Voi yölläkin tuikata tähtönen vielä,
Mut tähteä yhtään ei eloni tiellä.
Yön toivona tähtöset kirkkahat on:
Ne viittaavat valoon ja aurinkohon.
Mut toivot ne seuraa ei eloni myötä:
Mä viettänyt ain’ olen tähdetönt’ yötä.
Oi, yöhöni, Luoja, yks tähtönen luo
Ja loistaa sen mieleeni kurjahan suo.
Sit’ iloiten seuraisin eloni tiellä
Ja kuollessain siihen mä katsoisin vielä.
Kaarlo Kramsu

Tässä vielä yksi esimerkki,ehkä kaamein, meidän suomalaisten synkkämielisyydestä.
Kaikesta huolimatta tämä pimeyskin on ihana, kynttilät tuovat valoa ja lämpöä, niin arkeen kuin juhlaankin.
Lapissa, jossa oikea kotini on,kevään ja kesän suunnaton valon määrä maksaa korkojen kera takaisin syksyn kaamoksen. Joka sekään ei tosin kestä kuin yhden päivän Napapiirin korkeudella. Ja entä se sininen hämärä...siitä voin vain haaveilla täällä Tallinnan talvessa.
Tämä nyt hiukan poikkesi aiheesta, mutta olen mielenkiinnolla seurannut blogiasi. Se on antanut ajattelemisen aihetta, joskin eri arvoja ja asioita joilla Oksanen ja kumppanit ovat ajatteluttaneet.

Pirkko

Anonyymi kirjoitti...

Rakkaat ystävät,

En osaa kuvitella itselle enkä pahimmalle vihamiehellinekään toivoa mitään pahempaa vonkumista, jonka sanat alla. Ko. tekopohjalaanen vollotus aika onnettomalla lauluäänellä on soinut kaikilla radiokanavilla koko tämän vuoden. Tässä kyllä lähennellään korniuden hiottua huippua? En taaskaan kuulu enemmistöön?


Taivas se on minun pääni päällä
Ku kahavipannun kansi
Ja se tyttö on niin kaukana
Jonka vierehen maata pansin

Irästä vai lännestä vai
Mistä ny oikeen tuuloo
Tämän kylän ihmisten suusta
Kaikenlaasta kuuloo

Mitä on sen illan ilosta
Ku päivät on ikävässä
Kaukaane hellu ku poijalla on
Sen pitääs olla läsnä
Pitääs olla läsnä

kertosäe:
Aivan sama sulle
Ei oo sama mulle
Sen mitä sanoon, sen tarkootan
Ja se pitää paikkansa
Aivan sama minne
Kuljen täältä minne
Sinussa kiinni riipun
Riipun niinkuin reikäinen taivas

Taivas se on sinun pääsi päällä
Ku räsyyne olokimatto
Kyllä se päivä vielä etehen tuloo
Joka silimihin sua kattoo

Ei se oo päiväst eikä toisesta
Eikä kolomannestakaan kiinni
Kyllä ne asiat luttaantuu
Kun et oo ittelles liian fiini
Ittelles liian fiini

kertosäe (2x)

... siis ihan helvettiä kuunnella jossain ihmeellisessä laahavassa tempossa.