lauantai 13. joulukuuta 2008

Dalai Lama, Mehikoorma ja Me

Sain eilen houkuteltua Linkaman päiväretkelle Peipsin rannoille.

Olen aiemminkin täällä siteeranut Dalai Lamaa, joka sanoo, että ihmisen tulisi kerran vuodessa käydä paikassa, jossa hän ei ole aiemmin käynyt. Tällä lauseella sain houkuteltua Kimmon Mehikoormaan, Peipsin rannalle.

Kimmo ei ollut koskaan käynyt Mehikoormassa. Minä itse kävin siellä ensimmäistä kertaa tänä syksynä ja valokuvasin pientä paikkakuntaa sateessa ja sateen jälkeisessä auringonpaisteessa. Kuvat olivat värikylläisiä ja pidin niistä.

Nyt halusin kuvata Mehikoormaa aivan toisenlaisessa ilmanalassa, lumen ja sohjon peittämänä, harmaassa ja sumuisessa joulukuun valossa. Hakea rinnakkaiskuvat alkusyksyn kuville.

Syksyn Mehikoorma-tarina löytyy blogista lokakuulta ja ja kuvat, ken niitä haluaa katsoa vertailun vuoksi löytyvät puolestaan klikkaamalla tästä

Pakkasimme automme innokkailla hännäkkäillä, jotka rakastavat matkailua, ja lähdimme liikkeelle. Ensimmäisenä pysäkkinä Mooste ja Moosten kartano.



Hieman Moosten historiaa

Põlvan maakunnassa, Moosten kylässä sijaitseva kartano edustaa virolaista kartanoarkkitehtuuria kauneimmillaan. Ei siis ihme, että kartano on nähty useissa virolaisissa historiallisissa elokuvissa tarinan taustana. Kun Leif Wager vokottelee Regina Linnanheimoa Munkkiniemen kartanossa, tekee sen virolainen vastine Moostessa.

Päärakennuksen ohella kuuluu kartanokompleksiin suuri sivurakennusten kokonaisuus. Osa rakennuksista on rakennettu luonnonkivistä ja osa on korjattu EU-rahojen turvin.

Mutta yhtä lailla osa odottaa vielä korjaajan hellää kättä.



Moosten kartanon historia alkaa 1500-luvulta, jolloin Puolan kuningas Stefan Bathory lahjoitti kartanon tilat läänityksenä Wilhelm Sturzille. Valta ja omistajat kartanossa ovat vaihtuneet vuosisatojen saatossa.

Vuonna 1717 lahjoitti Pietari I Moosten ja Kauksin kartanot kenraaliluutnantti kreivi Jagusinskylle, jolta kartano siirtyi kreivi Carl Gustav Löwenwoldelle. Häneltä kartano siirtyi ruotsalaiselle paroni Otto Reinhold Strömfeldille, joka myi kartanon puolestaan kreivi Ernst Münnichille. Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Pisimpään on kartano kuulunut von Nolckeneiden suvulle 1800–1920-luvuilla. Viimeisen Nolckenin, Eduard von Nolckenin aikana rakennettiin uhkea päärakennus. Sen suunnitteli riikalainen arkkitehti August Reinberg ja se valmistui 1909.



Me kiertelemme lyhykäisesti kartanon mailla ja puistossa. Latte tohottaa hyvien hajujen perässä, mutta Ronja tarkkailee ympäristöään kiinnostuneena. Joskus minä hetkittäin epäilen, että tuo rakas vanha ystäväni on enemmän kuin koira. Se on kaunotaiteiden ja arkkitehtuurin ymmärtäjä ja arvostaja. Niin monta kertaa on Ronja vilpittömän kiinnostuneena tutkinut ja tarkkaillut nähtävyyksiä: Estonia-teatteri, Kuressaaren linna, Muhun maaseutumuseo, Alatskiven linna, Saaremaan Kaalin kraateri ovat kaikki saaneet Ronjalta innostuneen ja kiinnostuneen vastaanoton, olkoonkin että Kuressaaressa innostus johti yritykseen loikata vallihautaan. Jokainen eläytyy merkittäviin arkkitehtonisiin kokonaisuuksiin omalla tyylillään.



Moostesta jatkamme matkaamme varsinaiseen kohteeseemme, Mehikoormaan.

Mehikoorma päällisin puolin

Mehikoorma on pieni yhteisö, kauppala Peipsin rannalla. Sen sijainti on merkityksellinen: matkaa Mehikoormasta itäiseen naapuriin on vain 2 km. Mehikoorman satama on itäisin lännen ja NATO-maiden satama, joka katsoo suoraan Venäjälle. Suuri rajavartioston uusi aidattu rakennus ja kahden puolen järveä kohoavat korkeat vartiotornit ovat muistutus tästä.

Tässä Mehikoorman uljas laivasto.



Itse kylä on ankea, pieni ja köyhä. Matalia rakennuksia, puutaloja pienten kujien ja katujen varrella. Paljon rapistuneita taloja, mutta myös huomaamme iloksemme, että mukaan mahtuu myös useita kunnostettuja taloja, jotkut suorastaan komeita. Elämä ei siis ole katoamassa Mehikoormasta, vaikka niin voisi luullakin.

Tätä taloa ei kuitenkaan enää voi kukaan pelastaa.



Kiertelemme pientä Mehikoormaa, katselemme järven yli Venäjän puolelle, kierrämme paikkakunnan nähtävyyden, majakan, joka täyttää tänä vuonna 70 vuotta.



Rajavartioston läheltä löytyy komea uuden oloinen muistopatsas, jota Kimmo tutkii lähemmin. Minua ei muistolaatat jaksa niin kiinnostaa, joku sotajuttu varmaan mietin, samalla kun hajamielisesti napsaan pari kuvaa muistopaadesta. Päätän, että tutkin paaden tekstejä sitten kotona tarkemmin.



Olemme jo lähdössä Mehikoormasta kun vanha linja-auto kaartaa pysäkille, joka edustanee Mehikoorman linja-autoasemaa. Katsomme kuinka hyisessä joulukuun iltapäivässä koululaiset purkautuvat ulos linja-autosta. Mietimme, mitä Mehikoormalla on tarjota näille lapsille?

Mehikoormasta jatkamme matkaa vielä läheisimpään kaupunkiin eli Räpinaan ja käymme pikaisesti vielä Peipsin uimarannalla.

Koko reissusta on kuvagalleria ja se löytyy klikkaamalla tästä.

Mehikoorma lähikuvassa

Illalla saavumme kotiin ja puran kuvia kamerasta. Ajattelen tehdä niistä valokuvagallerian ja haluan kuvateksteihin hieman faktaa kauppalasta, josta en tiedä paljoakaan. Haluan tietää paljonko ihmisiä Mehikoormassa asuu, muutamaisen faktan paikkakunnasta.

Mutta tästä alkaakin seikkailu, joka vie minut mukanaan, tuntikausiksi.

Aloitan googlauksen.Ensimmäinen löytöni Mehikoormasta on virolaisen Wikipedian sivuilta. Se kertoo minulle hyvin vähän, tässä kaikki:


Mehikoorma on alevik Tartu maakonnas Meeksi vallas. Asub Lämmijärve ääres, kohas, kus Peipsi-Pihkva järv on kõige kitsam (2 km).

Mehikoormas on põhikool, raamatukogu, hüdromeetriajaam, tuletorn ja piirivalvekordon.

käännös:

Mehikoorma on kauppala Tarton maakunnassa, Meeksin kunnassa. Se sijaitsee Lämmijärven ääressä, kohdassa, jossa Peipsi-Pihkva –järvi on kaikkein kapeimmillaan (2 km).

Mehikoormassa on peruskoulu, kirjasto, vedenpinnan tarkkailuasema, majakka ja rajavartioasema.



Ja tässä siis kaikki mitä Wikipedia tietää paikasta kertoa.

Minä alan etsiä lisää tietoa. Olen kuin salapoliisi, löydän yhden vinkin tai hakusanan, jolla googlaan itseäni eteenpäin, ja minä löydän ihmeellisiä asioita. Mehikoorma ja sen salaisuudet, sen menneisyys ja nykyisyys alkavat avautua minulle aivan uudella tavalla.

Ensimmäinen, josta löydän tietoa on majakka, siitä on runsaasti linkkejä. Majakka täyttää tänä vuonna 70 vuotta, ja siitä on valmistettu muistopostimerkki.

Muistopaasi

Seuraavat linkit liittyvät vuonna 2006 pystytettyyn muistopaateen II maailmansodan uhreille. Paaden pystyttäminen on vaatinut rahaa, tahtoa ja uskallusta. Sillä sota, jonka uhreja se kunnioittaa, taisteltiin rinnakkain saksalaisten kanssa, Neuvostoliittoa vastaan.

Lihulan vastaavan muistomerkin pystyttäminen vuonna 2004 sai aikaan samantyyppisen, joskin pienemmän, tunnemyrskyn kuin mitä myöhemmin Pronssisoturin siirtäminen Tallinnassa huhtikuussa 2007.

Lihulan patsas ja Mehikoorman muistomerkki eivät kuitenkaan ole rinnasteisia. Lihulan muistomerkki oli selkeästi provokatiivinen, esittäen virolaista soturia pukeutuneena saksalaiseen univormuun. Mehikoorman muistomerkki on neutraalimpi. Mutta sen huipulla on silti saksalaisjoukoissa palvelleiden virolaisten tunnus.



Paateen on kaiverrettu pääministerin Jüri Uluetsin vuonna 1944 lausumat sanat:

„Viron alueella on taisteltu 39 sotaa itää vastaan. Neljäskymmenes on nyt meneillään. Kunnia ja kuuluisuus niille, jotka ovat oman elämänsä tai terveytensä uhranneet Viron edestä.“

Luen artikkelista, että patsaan paljastamistilaisuus oli suuri isänmaallinen juhla. Paikalla oli viimeisiä elossa olevia sodan veteraaneja ja veteraanijärjestöjen edustajia, laulukuoroja, kunnanisä ja muut paikkakunnan silmäätekevät. Mutta tärkeimmät kutsuvieraat: Tarton maaherra, Tarton rovasti, Viron puolustusvoimain edustaja ja Viron vapaaehtoisten maanpuolustajien eli Kaitseliidun edustajat loistivat poissaolollaan. Aihe oli liian arka.


(Kuva lainattu Kultuur ja Elu –lehden nettiartikkelista)

Linkkejä eteenpäin sodasta ja taisteluista löytyy lisää, mutta jätän ne väliin. En tee tutkimusta sodasta vaan Mehikoormasta ja sen olemuksesta. Kimmo sen sijaan jatkaa tutkimuksia netissä Mehikoorman edessä käydyistä taisteluista ja referoi minulle parhaat palat toiselta puolen yhteistä työpöytäämme.

Mutta muistopaadesta vielä tämän verran, ettei tule väärinkäsitystä: minulla ei ole mielipidettä paaden olemassaolon oikeutuksesta. Onko se isänmaallinen vai fasistinen muistomerkki. En ole sotahistorioitsija, en edes poliittisesti riittävän valveutunut ottaakseni asiaan kantaa. Minä vain tarkkailen ja havainnoin, kantaa en pysty enkä halua tässä kohtaa ottaa.

Juttelemme silti hetken Kimmon kanssa siitä, miten tulenarka puheenaihe tämä viimeinen sota on vieläkin Virossa. Siitä ei haluta puhua, sodan veteraaneja ei kunnioiteta tänä päivänäkään samalla tavoin kuin mitä Suomessa. Voi vain arvata mikä tilanne oli Neuvostoliiton aikaan. Nämä miehet taistelivat kuitenkin oman maansa itsenäisyyden puolesta, mutta maailmantilanteessa jossa heidän rinnallaan taistelivat Saksan Waffen-SS-joukot.

Jätän muistopaaden ja siirryn Mehikoorman elämässä muihin aiheisiin.

Löydän Wõrumaa Teataja –lehden sivuilta rajavartiolaitoksen komentajan, majuri Rein Oravan haastattelun vuodelta 2005, jossa hän toteaa itärajan olevan Viron rajavartioinnin ykkösprioriteetti. Luen artikkelin, ja Mehikoorman pysähtynyt hiljainen pikkukauppala alkaa näyttäytyä uudessa valossa. Se on todellakin NATOn lähin suoraan Venäjälle katsova satama, olkoonkin että sataman laivat ovat koomisen vanhanaikaisia. Mehikoorma on geopoliittisesti kuuma paikka.

Rullnokk Pets

Seuraavaksi hyppään Mehikoorma-tutkimuksissani aivaan uuteen aiheeseen. Löydän pienen videoleikkeen kesältä 2008, jonka on tehnyt Viron television Kanal 2. Haastateltavana on n. 14-vuotias nuorimies, Pets.

Pets kertoo elämästään Mehikoormassa. Hän on juuri jäänyt luokalle, mikä häntä vähän harmittaa. Haastattelijan udellessa Petsiltä, mikä on hyvää Mehikoormassa, on Petsin aluksi vaikea keksiä yhtään mitään. Sitten hän muistaa: täällä voi uida eikä täällä ole paljon poliiseja. Vapaa-ajan vietosta hän kertoo: iltaisin ajellaan fillarilla majakan ympäri.

Tulevaisuudensuunnitelmistaan hän mainitsee kolme: Tarttoon muuton ja ’rullnokaksi’ ryhtymisen ja Bemmin eli Bemarin oston.

Rullnokk-käsite vaatii hieman selittämistä. Sana itsessään tarkoittaa sellaista lippalakkia, jossa lippa on taivutettu kaarelle. Rullnokat ovat oma ryhmänsä, joita yhdistää paitsi lippalakki, myös autoilu ja kaikenlainen yleinen epäsosiaalinen hampparointi. Rullnokk-kulttuurissa kaahataan vanhoilla Bemareilla. Koulutus, turvallinen tulevaisuus tai ilmastonmuutos eivät kuulu rullnokkien sanastoon.

Ja Petsin elämän suurin unelma on olla jonain päivänä Rullnokk Tartossa ja omistaa Bemari.

Huokaan kun suljen Petsin pienen videoklipin. Ja mietin, että mitäpä muuta Mehikoormalla olisikaan Petsille tarjota.

Koulunkäynti Mehikoormassa

Mutta Pets innostaa minua tutkimaan Mehikoorman koulua – siellä on vain yksi - montako oppilasta koulua käy, mitä koululaitoksella on Mehikoormalle annettavanaan.

Mehikoormassa on vironkielinen peruskoulu jota käy n. 60 oppilasta, venäläinen peruskoulu siirrettiin muutama vuosi takaperin Räpinaan. Opettajia on Mehikoormassa tällä hetkellä 11. Luokkakoot ovat siis pieniä, mietin. Huomaan että koulu hakee töihin silti opettajia.

Löydän myös lehtiartikkeleita koulun lähimenneisyydestä. Kuten Postimees-lehden jutun 12.6.2004, jossa kerrotaan, että koulua ja sen keittiötä uudistetaan ja koulu saa kahden puulieden sijaan sähköliedet. Jatkossa koulu ei myöskään tarjoile oppilaille lounasta koulun käytävillä, kuten se on tehnyt viimeiset vuodet.

Meeksin kunnanisä (Mehikoorma kuuluu siis Meeksin kuntaan) Boris Rõtsov kertoo avoimesti muutoksen tulleen terveystarkastajien vaatimuksesta. Jos keittiötä ei uudisteta, ruuan tarjoilu lapsille kielletään. Rahatkin on jostain raavittu kunnostustöihin kasaan, vaikka Mehikoorman velka valtiolle ylitti tuolloin jo miljoona kruunua.

Löydän myös ikävän ja skandaalinkäryisen artikkelin koulun rehtorista, jota 30-vuotisen työuran jälkeen syytetään lasten ahdistelusta. En voi uskoa lukemaani! Samasta rehtorista on vuosia aiemmin lehtiartikkeli, jossa kerrottiin miten hän sijoitti omia rahojaan koulun kiireisimpiin parannustöihin, kun mistään muualta ei apua saanut.

Luen paikallisen iltalehden, Õhtulehden artikkelia, ja selviää että poliisi tutkii tätä perin emotionaalista ja sekavaa tapausta. Artikkelista selviää, että rehtorin toimista on tehnyt kantelun huolestunut isä, jolla artikkeli vihjaa olleen rehtorin kanssa kana jo pitkään kynittävänään. Lapsia kutenkin kuulustellaan ja kuulustelujen myötä todistajainlausunnot muuttuvat ja vesittyvät. Mutta koko pieni Mehikoorma on järkyttynyt tapauksesta.

Tuntikausia olen nyt virtuaalisesti seikkaillut Mehikoormassa ja oppinut siitä koko ajan lisää.

Mikään ei olekaan ihan niinkuin olin kuvitellut. Jokainen uusi linkki avaa pikkuruisesta ja näennäisesti pysähtyneestä Mehikoormasta uuden näkökulman.

Jumalan selän takana sijaitsevasta köyhästä Mehikoormasta on moneen: se on rajavartioston tärkeä tukikohta, se on ollut historiallisesti ja sotahistoriallisesti merkittävä taistelutanner. Se on hyvin isänmaallinen linnake Virossa, mutta sen isänmaallisuus saa muotoja, joihin virallinen Viro ei halua ottaa kantaa. Se pääsee jopa skandaalilehtien kanteen.

Yö on jo pitkällä kun jätän netissä seikkailun. Aamulla mietin, osaanko koota kaikista löytämistäni pienistä puzzlenpalasista ehjän tarinan. Sanokaa te, jotka jaksoitte tämän tarinan lukea loppuun, osasinko? -- Jaksoiko kukaan tänne saakka lukea, herää äkkiä mielessäni kysymys. Toivon niin.

Aloitin jutun Dalai Laman suosituksella: käy kerran vuodessa paikassa jossa et ole ennen käynyt. Vein Kimmon Mehikoormaan, koska hän ei ollut siellä aiemmin käynyt. Illan lopussa huomasin minäkin käyneeni – vaikka vain tietokoneella – paikassa, jossa en ollut aiemmin ollut.

12 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä Tiina!

Timantit tallessa

Tiina Linkama kirjoitti...

Minä tiedän sen. Ja tiedän jopa missä timantit ovat.

Meillä on yhä tulevaisuus edessämme!

Lido never dies!

Marjatta kirjoitti...

Huomaan lukeneeni ihan keskittyneesti loppuun asti :-) Kiintoisasti kerrot tutkimuksistasi . Voisit kyllä käydä hiukan täydentämässä Wikipediaa...
Mielenkiintoista vertailla loka- ja joulukuun kuvia. Löydät puhuttelevaa kauneutta.

Besy kirjoitti...

Kyllä olet osannut välittää paikan sielun ja ruumiin. Luin kiinnostuneena tarinan loppuun asti, ajatellen miten erilaista elämä voi olla vaikka välimatka ei kilometreissä olekaan erikoisen pitkä, verrattuna maapallon kokoon.

Kute Marjattakin sanoo, laitapas lisää asiaa sinne Wikipediaan. Ja eikä vain tästä, vaan myös muista paikoista joista olet kirjoittanut varmasti paljon paremmin kuin mitä siellä Wikissä jo on.

Käyn katsomassa niitä kuvia huomenissa, vieraat lähti juuri ja olen vähän "väsynyt" :-)

Kirsi kirjoitti...

Ehjää tarinaa ei synny kun ei ole ehjää todellisuuttakaan! Mielenkiintoinen juttu, kiitos.

Lee kirjoitti...

Pidin sekä tarinasta että kielestä, aivan kuin olisin itse tehnyt matkan - ja palannut sinne toistamiseen. Levollinen kerronta antoi sekä tarinalle että lukijalle tilaa

Tiina Linkama kirjoitti...

Kiitos Lee kommentistasi, arvostan sitä!

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos!
Tää oli surullista lukeaa-..olen asunut joskus 1993-2003 v siellä ja harmi kun kaikki on mennyt suora alamäkeen....oli jo silloinkin siellä eläminen kurjaa mutta...mutta....nyt ei ole enää sitäkin.
Pitäisi itsekin mennä taas joskus käymään....

Tiina Linkama kirjoitti...

Kiitos Anonyymillle kommentistasi.

Ajattelin juuri muutama päivä sitten, että olisi mielenkiintoista käydä taas Mehikoormassa. Katsomassa onko paikka jollain lailla muuttunut. Onko positiivisia kasvun merkkejä nähtävillä, tuntuuko elämä parantuneen, huonontuneen vai pysyneen samanlaisena Mehikoormassa.

Anonyymi kirjoitti...

70 -luvun lopussa Mehikoorman koulua hetken käyneenä luin kirjotelmasi ahnaasti. Alkoi tehdä kovasti mieli palata lapsuudenmaisemiin... mm satamaan, josta muistona elämäni eka pusu. Kiitos kirjoittajalle. Reissu suunnitteilla.

vuorela3 kirjoitti...

Löydettyäni tämän blogin ja tämän tarinan, juutuin siihen ja luin sen kiinnostuksen vallassa. Itsekin olen miettinyt näitä pieniä kyliä niin kotimaassa kuin suomenlahden toisella puolella. Että täälläkin asuu vielä joku ja jopa lapsia. Kylillä on historiansa ja huippuhetkensä, jonkun merkkihenkilönkin juuret johtavat sinne. Silti ne lähes poikkeuksetta kuihtuvat ja rapistuvat. Kasvukeskuset imevät ihmisiä puoleensa ja ennen niin eläväinen maaseutu hiljenee... Surullista mutta tätä päivää. Jokaisella kylällä ja sielä asuvalla ihmisellä on oma tarinansa. Käydessäni suurkaupungeissa huomasin, että kaikki jää hyvin pintapuoliseksi eikä pääse ns. sisälle "niiden"elämään. (ei kai ollut tarpeeksi halujakaan minulla) Että voit tehdä köyhän matkan Wieniin ja rikkaan matkan vaikka Mehikoormaan. Näin karkeasti sanoen.

Tiina Linkama kirjoitti...

Kiitos Vuorela3 kommentistasi. Juuri näinhän se on - asiat muuttuvat avautuessaan meille, niistä tulee merkityksellisiä.

Komeat kirkot ja vieraiden suurmiesten patsaat eivät ehkä kerro meille ulkopuolisille mitään. Pieni palanut talo kuihtuvassa kylässä saattaa aloittaa aivan yllättäviä ajatuspolkuja.