Valokuvatorstain haaste: kuva maailmasta

Tämän viikon valokuvatorstain haaste oli kuva -  ja olipa hieno kuva!

Niin pian kun kuvan näin, tiesin minne haluan mennä ja mistä kuvan ottaa. Latviaan, Valmieran kaupunkiin. Siellä on seinä, joka tuntui olevan samanvärinen ja tyylinen. Tai näin muistin seinän olevan.

Tänään lähdimme liikkeelle. Kuvaamaan haastekuvaan vastausta. Mutta myös lähteäksemme liikkeelle - mennäksemme toiseen maahan, kokeaksemme jotain uutta.

Kuvan saimme - montakin - vaikka vasta iltahämärissä. Sitä ennen ehdimme kokea monenlaista muuta, joista taatusti kerron täällä!

Yksi kuva johtaa toiseen. Tässä minun vastaukseni haasteeseen:

Mitä sitten tapahtui? Tai mitä sitä ennen? Siitä lisää toisissa kirjoituksissa.

Muita vastauksia viikon kuvahaasteeseen löydät: täältä

Joulun odotusta Tiinan tapaan

Kuukausi vielä ja joulu on ovella. Tuo perhejuhlien aatelinen, joka tuottaa poliisille vuoden työläimmän yön. Hälytyksiä ja väkivaltaa on enemmän kuin juhannuksena tai vappuna, jos on uutisiin uskominen.

Joulu! Miten siitä tulikin niin vaativa juhla? Kun sen pitäisi olla rauhottumista ja rentoutumista ja hyviä asioita. Hyvää ruokaa, hyvää seuraa ja pientä rakkaiden hellittelyä?

Puhutaan että on jouluihmisiä ja että on joulun vihaajia. Tiedä sitten voidaanko ihmiset jakaa näin mustavalkoisesti kahteen leiriin. Mutta totta kuitenkin että eri tavoin ihmiset jouluun suhtautuvat. Toiset alkavat sitä valmistaa jo marraskuussa - ja nyt en puhu kauppakeskuksista - toiset taas mieluummin pakenevat paikalta vaikkapa etelän lämpöön. Pois jouluhysteriasta ja pois koko viheliäisestä pakkojuhlasta. Yksinäiset ihmiset ovat sitten oma lukunsa. Voin vain kuvitella miten vaikeaa ja kipeää joulunaika heille on.

Olenko jouluihminen? Hmmm... olen, uskoisin. Joskin joulu sijoittuu meillä ajallisesti huonoon kohtaan. Ja nyt puhun bisneksistä ja Villa Ottiliasta. Joulua on edeltänyt pitkä hiljainen kausi, loka-marras- ja joulukuu, jolloin asiakkaat ovat vain kaukainen unelma tai hiipuva muisto menneestä. Kesällä kerätyt pähkinät alkavat olla nakerrettuja ja lisää niitä on tiedossa yleensä vasta tammikuussa. Nyt siis puhun vertauskuvin - en ole vielä siirtynyt pähkinöiden tai käpyjen keräilytalouteen - mikä rauhoittavana tietona kerrottakoon.

Joulua edeltää myös vuoden pimein aika, musta marraskuu ja aika usein myös musta joulukuun alkupuoli. Vettä sataa ja maa tuntuu olevan vain pelkkiä varjoja täynnä. Suunnittele siinä sitten joulua kun tuntuu että hetkellä millä hyvänsä olet imautumassa mustaan aukkoon.

Viime joulun alusaikoina olin todella huonolla tuulella ja pitkään. Minua suoranaisesti ärsytti kaikki joulun kohkaajat. Olin vihainen ja purin sitä monin tavoin. Facebookissa olin ilkeä ja pahansuopa joulun iloisille odottajilla ja taisin menettää kiukkuni seurauksena yhden ystävänkin, mistä olen syvästi pahoillani.

Nyt minulla on kutka, että tästä joulun odotuksesta tulee parempi. Siitä on merkkejä ilmassa. Kerronpa millaisia.

Joulukrääsä saa minut hyvälle tuulelle. Kauppakeskuksissa suuntaan aina joulukrääsäosastolle, mitä Kimmo jaksoi monta vuotta ihmetellä ja vähän atavistisesti pelätäkin. Ei kai se aio noita ostaa?!! Nyt, yhdennentoista yhteisen joulun lähestyessä Kimmo tietää, ettei minulla ole pienintäkään aikomusta hankkia kauppakeskusten karmeimpia jouluviritelmiä. Silti hipelöin mielihyvällä tingeltangeleita, kaikkia kimmeltäviä ja glitterillä silattuja hirvityksiä, joita kauppa kuluttajille joka joulu tarjoaa. Saan kummallista tyydytystä näpelöidessäni valokuituisia väriä vaihtavia joulukransseja, made in King-Kong -joulupalloja, joissa sykkii led-valot tai joihin on joku pieni kiinalainen kiinnittänyt paljetteja ja sulkia ja kristallin palasia. Rakastan räikeitä violetteja ja kultaisia kimallenauhoja, joiden läpi soljutan kättäni. Mitä kirkkaampi ja räikeämpi, sitä parempi.

Tämä on minun valohoitoani. Tai ehkä shokkivärihoito olisi parempi sana. Kun poistun kaupasta pinkit ja punaiset neonvärit silmissä jälkikuvina säkenöiden jaksan kohdata ulkomaailman pimeyden ja vetiset ja kylmät markettien parkkipaikat ja huonotuuliset ihmiset.

Ja näin mennään koko joulukuu, lähelle varsinaista joulua. Ennen aattoiltaa olen jo viritellyt jouluvalot - valo on tärkeää - ja aattona rakennamme kaksin joulupöydän, joka koostuu meille tärkeistä herkuista. On kynttilöitä. On joulukoristeita maltillisesti. Ja on lihaa ja on kalaa, ja ainakin toistaisesti on joka joulu ollut pöydässä myös suomalainen joulukinkku. Sen hankkiminen on ollutkin sitten vuosittainen jännitysnäytelmä - yleensä hyvä ystävämme Marja P. on jotenkin ollut osallisena asiassa. Täytyykin käydä keskustelua siitä miten se tänä vuonna voisi jotenkin ovelasti onnistua.

Ja sitten, äkkiä se on siinä: joulu. Hyvä joulu. Herttainen joulu. Pehmeä ja kiltti ja lämmin joulu. Jotain ihan muuta kuin tingeltangelia tai krääsää. On Kimmo. Ja on Latte. Ja on musiikkia, ja kynttilöiden tuomaa lämpöä. On hetki jolloin on kiitollinen siitä kaikesta hyvästä mitä elämässä on.

Olen minä jouluihminen. Vaikka miten ennen joulua joskus synkistelisinkin.

Alla joulukuvasatoa muutamista viimeisistä jouluista:

Joulukoristeluja aattoillan pöydässä

Perheen pienin haluaa osallistua

Vuonna 2007 Kimmo sai joululahjaksi piirustuskynät - tässä aaton taidetta

Kinkku on saapunut tänäkin vuonna joulupöytään

Kersten-ystävämme on myös istunut joulupöydässämme 2011

Tule joulu kultainen 2011

Kimmon isä osallistuu jouluumme vuonna 2008

Seija ja Risto eli perhe Rummukainen joulupöydässä vuonna 2009

Pötyä pöydässä punaisin värein 2009

Painonpudotuksen ihanuus

Kerronpa teille salaisuuden. Olen laihdutuskuurilla. Ollut viimeiset pari kuukautta. Ja olen onnistunut pudottamaan painostani 6,1 kiloa. Ja kyllä,vastauksena niille, jotka ihmettelevät lukua, tuo sata grammaa on tärkeää. Siitä myöhemmin.

Miten kaikki alkoi? Kerronpa senkin. Kaikki alkoi 26.9.2012 kun olin viettämässä iltaa ihanan virolaisen ystävättäreni Kerstenin kanssa. Kersten on asunut Suomessa viimeiset vuodet ja tapaamme ylipäätänsä harvoin. Nyt kohtaaminen oli erityinen, sillä Kersten oli lähdössä viikon sisällä Jenkkeihin lähes vuodeksi ja kyse oli viimeisestä yhteisestä illasta pitkään aikaan.

Ilta oli hauska ja surullinen. Nuustaku pubin ainoina asiakkaina me juttelimme elämästä ja ihmissuhteista ja tulevaisuudesta ja menneisyydestä. Nauroimme vesissä silmin. Ja vähän itkuakin tuhersimme, olihan tunnelma haikea. Taka-alalla huilui Nuustakun  hienotunteinen tarjoilija, joka toi aina uuden viinipullon edellisen loputtua. Olimme hiprakassa, ja se oli ihan kiva tunne. Oli lähdön ja eron haikeaa tunnelmaa.

Seuraava aamu ei ollutkaan enää yhtä kiva. Minulla oli huono olo, ja taas piti lähteä, nyt vuorostaan minun kohti Raplaa, missä minulla oli tärskyt ystäväni Aaren kanssa. Me olemme Aaren kanssa olleet vetämässä pienimuotoista hyväntekeväisyystempausta eli sukkakeräystä Raplassa toimivalle Saagu Valgus -hyväntekeväisyysjärjestölle. Sukat menevät Raplan vähäonnisempisille lapsille, ja nyt oli aika suorittaa sukkien luovutus.

Aamu oli harmaa ja harmaa olin minäkin kasvoiltani. Nuorena tyttönä sitä jaksoi istua iltaa pitkää ja aamulla olla vielä jotenkin freesin näköinen. Ei enää. Yritin olla asiaa murehtimatta ja suuntasin katseeni kohti mukavaa tapaamista. Läpi harmaan ja kostean syyskuisen aamun ajelimme Kimmon kanssa kohti Raplaa, missä tapasimme Aaren ja toimitimme sukat perille.

Miten tämä kaikki liittyy painonpudotukseen? Oleellisesti. Sillä sukkailtapäivän aikana Aare otti minusta valokuvan, joka oli kaikkea muuta kuin imarteleva. Se oli kamala. Aarella on ikävä tapa harrastaa gonzo-valokuvausta, mikä tarkoittaa, että yllättäen tempaisee pienen pokkarinsa esiin ja räsäyttää sen lähietäisyydeltä päin naamaa. Usein salaman kanssa. Varma tapa saada ihmisestä hölmön näköinen kuva. Ja voin kertoa, että tällä kertaa Aare sai napattua täyden napakympin: en ollut vain hölmön näköinen. Olin susiruma. Kuvan täytti valkea läikikäs naama, joka näytti valtavalta huonovointiselta pullataikinalta, joka yritti epätoivoisesti tavoitella kasvoilleen jonkinmoista hymyn tapaista. Kun näin kuvan päätin, että jotain on tehtävä. Koin mastodontin kokoista itseinhoa kuvaa katsoessani. Näin ei voi jatkua. Eikä jatkunutkaan.

Olen laihduttanut aiemminkin ja hyvin tuloksin. Ongelma sinällään ei olekaan painon pudotus vaan pudotetun painon pitäminen. Kuten kaikki valveutuneet laihduttajat tietävät, jojo-laihdutus on keholle kaikkein rasittavinta. Mutta kyllähän se painon pudottaminen vaatii sekin jonkinmoista itsekuria. Elämäntapojen ja ruokatottumusten muutosta. No pain, no gain.

Kun muutimme Viroon - no, itse asiassa jo hieman sitä - aloitimme Kimmon kanssa dieetin jonka myötä minulta lähti 34 kiloa, Kimmolta 25 kiloa. Ne ovat huimia lukemia! Mutta, totuuden nimissä, kyllä sitä lähtöpainoakin oli molemmilla aivan riittämiin.

Kuinka me sen teimme? Poistimme ruokavaliostamme kaiken turhan hiilihydraatin. Olimme siis karppaajia aikana jolloin se ei ollut samanlainen villitys kuin mitä nyt. Jouduimme selittämään uudelleen ja uudelleen, että valkean jauhon - well, kaikkien jauhojen - jättäminen pois ruokavaliosta ei tapa ihmistä. Peruna meni kiellettyjen listalle, kuten kaikki tärkkelyspitoiset juurekset. Myös riisi. Ja tietenkin sokeri. Ja alkoholi. Punaviiniä ja kuivaa siideriä saatoimme juoda, mutta vain pieninä annoksina. Proteiinin vastapainoksi lisäsimme ruokavalioomme runsaasti vihanneksia. Meistä tuli lihan- ja salaatinpurijoita.

Ja näin siis meiltä lähti yhteensä 59 kiloa. Kuten eräässä lehtiartikkelissa totesin: aviovuoteestamme oli kadonnut väliltämme yhden aikuisen ihmisen verran painoa.

Niin, meistä kirjoitettiin lehtiin juttujakin. Sport-lehti antoi dieetillemme nimen: Method Linkama. Metodiin liittyi ruokavalion ohella täydellinen elämänmuutos. Muutto Viroon. Arkipäiväisen toimistotyön vaihto pakostakin liikunnalliseen hotellinpitämiseen. Emme tarvinneet kuntosalihärveleitä. Stepperin korvasi kolmikerroksisen talon portaat. Soutulaitteen sijasta keho sain venyttelyä sänkyjä pedatessa. Punnukset tai taljat korvasi lapio ja talikko. Hyvä ruokki hyvää. Mitä enemmän painoa putosi, sitä parempi oli olo. Elämä hymyili.

Lehtiartikkeleissa on yksi vika. Ne elävät omaa lyhytkestoista elämäänsä omassa kiiltäväpintaisessa todellisuudessaan. Tämän kaltaiset artikkelit voisi päättää elokuvista tuttuun The End -lopputekstiin. Tai saduista tuttuun: And then they lived happily ever after.

Mutta näin - valitettavasti - elämä ei mene.

Mitä sitten tapahtui? Elämä tapahtui. Ei mitään suurta tai järisyttävää. Vuodet vaan seurasivat toinen toisiaan. Elämänmuutoksesta, tuosta jota lehdissä hehkutettiin, tuli elämäntapa. Uutuudenviehätys pakosta hiipui. Tuli myös lama, ja tuli huoli elinkeinosta. Ja tuli myös yksinäisyys, kun kaikki rakkaat ihmiset Kimmoa lukuunottamatta asuivat toisessa maassa.

Vuodet toivat tullessaan myös vääjäämättömiä muutoksia kehoon. Menopaussi tuli, eikä se pieneltä paussilta tuntunut lainkaan, eikä tunnu vieläkään. Estrogeenin hiljalleen kadotessa kehosta tuntui että jotain katoaa samalla sielustakin. Metabolismi hidastui. Ja pikku hiljaa, hivuttaen, paino lähti jälleen nousuun. Kilo kerrallaan. Ja jokainen uusi kilo veti minua yhä alemmas. Tuotti henkistä painoa. jota ei voi mitata puntareilla eikä vaaoilla.

Ja sitten tulemme hetkeen jolloin olin Raplassa ja Aaren kameran keskiössä. Kuvaan, jota katsoessani tunsin suurta inhoa. Kuvaan, josta ei katsonut reipas ja vahva ja eteenpäin kulkeva Tiina. Vaan ruma lihava nainen, väsynyt ja rupsahtanut, joka näytti paljon vuosiaan vanhemmalta.

Ja niin sitten aloitin painonpudotuksen uudelleen.

Tänään puntari näytti -6,1 kiloa. Jokainen satagrammainen on tärkeä. Ilon aihe. Ensimmäiset kilot lähtivät vauhdilla, viimeinen satagrammainen on kestänyt kaksi viikkoa. Mutta tänään, todellakin, painoin 100 grammaa vähemmän kuin kaksi viikkoa sitten.

Ja tänään olen ollut taas iloinen, reipas. Hyväntuulinen. Pieni satagrammainen kertoi minulle että yhä mennään painossa alaspäin ja mielialassa ylöspäin.

Ei huonosti pieneltä sadalta grammalta lainkaan.

Elämä voittaa, taistelutahto kasvaa. Vielä ei paino ja kaikki se mitä se edustaa - tylsistymistä, raskautta, itseinhoa - minua kellistä. Minä kellistän sen!

Taisteluntahtoisena hyvää iltaa kaikille toivottaen

Tiina -6,1 kiloa

Latte kertoo: Ravintoketju

Hojo hojo ja ters kaikki kaverit,

minä taas, Latte, tässä, teidän tähtikirjeenvaihtajanne. Hyvä että joku tässä perheessä muistaa blogikansaakin. Äiskä kun vaan nyprää jotain käsitöitä ja touhottaa muuta toisarvoista ja Iskä on hautautunut tietokoneensa uumeniin. Ja useimmiten kun yritän ottaa osaa Johtokunnan aktiviteetteihin saan vastaukseksi aika tylysti: "Ei nyt, Latte, langat menee sekaisin." (Äiskä) Tai: "Äläpä nyt häiritse, kun teen työtä." (Iskä)

Pöh. Koita siinä sitten pitää jotain älykästä keskustelua yllä. No, yleensä saan Johtokuntaan kuitenkin liikettä aikaiseksi kun käyn kähveltämässä likapyykistä sukan jota kanniskelen ympäri asuntoa, kuin voitonlippua. Siinä sitten mennään hetken hippaa ympäri torpan.

Mutta nyt otsikkoon! Päätin tänään kertoa teille ravintoketjusta. Miksikö? No siksi että Äiskä sai taannoin kummityttönsä tyttäreltä valokuvahaasteen, jonka nimi oli juuri tuo samainen ravintoketju.

Äiskä sitten pohtimaan ravintoketjua monelta eri kantilta. Onhan niitä tulkintoja asiasta, yksi on Wikipedian:

Ravintoketju kuvaa aineen ja energian kulkua trofiatasolta toiselle eliöyhteisössä. Todellisuudessa ravintoketju on lähes aina yksinkertaistus todellisesta tilanteesta, koska eliöt käyttävät ravinnokseen useita eri lajeja. Paremmin aineen ja energian kulkua kuvaa ravintoverkko.

En aina ymmärrä miksi ihmiset tekevät asioista niin hankalia ymmärtää. En tosiaan tiedä mikä on trofiataso, eikä sivumennen sanottuna paljon kiinnosta. Mutta sen tiedän miten aine ja energia kulkee eläinyhteisössä.

Yksinkertainen ravintoketju:

Johtokunta menee Tarton eläintarvikekauppaan ja tuo kotiin säkillisen nappuloita. Nappulat siirtyvät pienissä erissä säkistä kuppiin ja minä huitaisen ne sitten naamariin. Nappulat palautuvat ajan myötä sitten takaisin luontoon, hieman muuttuneessa muodossa. Eikä siitä sen enempää.

Se parempi ravintoketju:

Jos te olisitte vetäneet kitaanne erinäköisiä ruskeita pöppänöitä koko elämänne niin tietäisitte, että ne alkavat ajan myötä tympiä. Vaikka niihin lisättäisiin mukaan ns. kyytipoikaa eli lihaa tai maksapasteijaa tai verilettuja, mitkä sinällään ovat kaikki ihan jees ravintoa ja siksi nam. Niinpä onkin täysin luonnollista, että aina kun vain tilaisuuden saan, yritän monipuolistaa ruokavaliotani ns. luonnon antimilla. Luonnon antimiin lasketaan salaattipuolelta lähinnä ruoho, mitä laidunnan kyllä mielelläni. Lihapuolelta löytyy sitten jo enemmän valikoimaa alkaen hiiristä ja myyristä ja naapurin kissasta jatkuen sitten isompaan riistaan kuten jänikset, villisiat ja valkohäntäpeurat. Ei niin että olisin edellä mainituista saanut kiinni ensimmäistäkään, mutta voi pojat, niitä metsästäessä kyllä aine ja energia kulkevat vinhasti - yllä mainittuun Wikipedian määritelmään palatakseni.

Koska kaikissa hyvissä tieteellisissä esityksissä käytetään apuna kuvitusta ja kaavioita niin havainnollistanpa asiaani minäkin. Kyseinen opetuksellinen kuvasarja on kuvattu viime kuussa Võsulla, missä olimme viettämässä syyslomaamme.

Ja näin se lähtee:

Tästä se lähtee liikkeelle, korvat hörössä mennään ravintoa etsimään.

Vaaniminen on ihan olennainen osa ravintoketjua.

Noustaan kukkulalle tähystämään. Ja kas, saalista onkin näköpiirissä.

Siellä ne ovat - ihanat lintupaistit - ja eikun perään

Hei hei tipuset, Iso Paha Susi tulee...

Voihan räkä, lähtee karkuun!

Tule takaisin!!!

Siellä ne ovat, höyhenpyrstöt, niin lähellä mutta niin kaukana. Pahus!

No ei sitten. Lähdetään kotiin ja palataan siihen yksinkertaisempaan ravintoketjuun.  Mitäs tänään olisi kupissa tarjolla?

Näin siis toimii omatoiminen ravintoketju. Se hauskempi.

Jostain kumman syystä näistä minun saalistusreissuistani ei tule kiitosta. Enemmän menee aina huudon puolelle.Niinkuin nyt tässäkin tapauksessa. Kurkku suorana Johtokunta karjui rantatörmällä että ei EI EI.

Sama juttu peurametsälle lähtiessäni. Kuten pari päivää sitten. Minkä minä sille voin että peurat eivät juokse nätisti ympyrää 50 metrin säteellä. Ne juoksevat kauas, ja mitä voi koira muuta tehdä kuin mennä perässä. Kun sitten palaan niin Johtokunnan naamat ovat kiukusta harmaat ja suut ovat tiukasti mutrussa. "Minne sinä karkasit!!!" ne motkottavat. Kun en minä karannut minnekään. Yritin vain monipuolistaa ruokavaliotani ja toteuttaa Luonnon Suurta Ravintoketjua.

Kuten sanottua, ihmiset ovat joskus niiiiin yksioikoisia. Ja näihin sanoihin päätän tämän esitykseni.

Kiitän mielenkiinnostanne.

Latte, ravintoprofessori Luojan armosta

#138 mustavalkomaanantain haaste: tyhjä

Muita tyhjyyksiä voit katsella täältä: 138. mustavalkomaanantai - tyhjä

Viiden Euroopan rikkaimman valtion joukkoon

Viron pääministeri, Andrus Ansip, julisti jokunen vuosi takaperin, kun Viro eli nousukauden huumaansa, surullisenkuuluisan lauseen: Muutaman vuoden sisällä - viiden tai viidentoista, yhtä kaikki - Viro olisi Euroopan viiden rikkaimman valtion joukossa.

Tuo lause on vitsi, jota nykyisin toistellaan hailakalla ironialla kun päivä päivältä, viikko viikolta, vuosi vuodelta seuraamme Viron sortumista hitaaseen ja hivuttavaan taloudelliseen alennustilaan, yhdessä muun Euroopan kanssa.

Jälkiviisaus on sitä viisauden jalointa tietämystä, mutta totuuden nimissä moni parkaisi jo nousukauden huumassa näille poliitikkojen surrealistisille puheille. Jotka olivat jo silloin, ja nyt tietenkin vieläkin kauempana  kansasta.

Oli toive ja oli unelma. Ja oli kyky sulkea silmät todellisuudelta. Sellainen usko on pelottavaa ja tuhoisaa.

Minä kävin jokunen kuukausi sitten Tsoorussa. Itse asiassa kaksi kertaa. Ensin ystäväni OnuKoon kanssa ja sitten Kimmon kanssa. Enkä ole ollut ihan ennallani näiden käyntien jälkeen.

Mikä on Tsooru? Missä on Tsooru? Ja miten se asettuu Andrus Ansipin maailmankuvaan?

Tsooru on pieni paikkakunta, kyläpahanen Võrun maakunnassa, ja sinne saattaa eksyä matkalla Karulan kansallispuistoon. Niin minun kävi.

Tsooru on, kuten niin moni muu paikkakunta Etelä-Virossa, hiljainen ja unohdettu. Siellä asuu kourallinen ihmisiä, jotka yrittävät repiä elantonsa miten saavat. Tsoorun läpi ajava turisti saattaa naurahtaa hassulle sedälle, joka keskellä viikkoa taivaltaa maantien poskea pyhäpuvussaan. Surrealistista ja siksi ehkä hieman huvittavaakin. Ei meillä näin Suomessa. Vai?

Ensimmäisen kerran pysähdyin Tsoorussa sen hylätyn ja rapistuneen neuvostoaikaisen kolhoosikeskuksen vuoksi. Talo edustaa tyypillistä massiivista ja mahtipontista neuvostoarkkitehtuuria - keskellä oikeastaan ei mitään -  ja nyt, luonnon hiljalleen ottaessa siitä vallan, se edustaa koko neuvostomaailman sortumista. Tai näin voitaisiin ajatella.

Traaginen ja surkuhupainen on myös graffiti talon seinässä: Tsooru ELU. Eli: Tsoorun elämä.

Ovia ei enää vanhassa kolhoosikeskuksessa ole ja niinpä lähdin tutustumaan talon sisälle. Ensimmäisellä kerralla mukanani oli, kuten jo kerroin, kaverini OnuKoo. Jälkimmäisellä kerralla Kimmo.

Sisäänkäynti 

OnuKoon kanssa kuljimme ensimmäisellä käynnilläni  läpi talon, ja olimme silloin yksin. Minuun teki suunnattoman vaikutuksen paikan täydellinen rapautuminen, rähjäisyys. Vaikka päivä oli kirkas ja kaunis, joka puolella kuului veden surumielinen lorina, kylmien märkien pisaroiden ikiaikainen tippuminen. Tuntui kun korvat olisivat kuulleet seinien rapautumisen hiljaisen hivuttavan äänen. Drip drip drip.

Tyhjistä pulloista päätellen joku vielä käy täällä viettämässä aikaansa

Meni muutama kuukausi ja tulin uudelleen Tsooruun. Ensimmäisellä kerralla olin eksynyt paikalle vahingossa, nyt tulin määrätietoisesti. Mukanani kameran laajakulma. Ja Kimmo, jolle halusin taloa esitellä. Se kun oli ja on niin oudon kummitusmainen. Kuin joku outo muistomerkki aatteille, jotka eivät kestäneet realiteetteja.

Oli yhä kesä. Tsoorun pihamaalla, niitetyllä aukiolla näytti joukko poikia pelaavan koripalloa. Aurinko paistoi ja poikien iloiset huudahdukset täyttivät ilman.  Me astuimme märkään outoon rakennukseen. Minä niin Kimmolle halusin näyttää tämän oudon entisen palatsin, joka nyt oli vain muistomerkki rappiolle ja rapautuneille unelmille.

Kuvan etureunalla on jotain jota ajattelimme mahdollisesti limukka-automaatiksi. Emme olleet varmoja.

Minä katson tilaa ja sen satoja graffiteja linssini läpi. Katson, ja samalla äkkiä havahdun johonkin liikkeeseen, joka vilahtaa kovin nopeasti havaintokenttäni ulkopuolelle. Kuulen: drip drip drip. Ja Kimmon takanani. Mutta minusta tuntuu, kun jossain olisi vilahtanut eläin.

Tietämättäni olen kuvannut tuon liikkeen kuvaani. Tässä yllä olevan kuvan osasuurennos:

Pieni poika, kun villieläin, tarkkailee minua suuren salin päästä

Jatkan kulkuani salissa, joka edustaa totaalista rappiota sen kaikkein surullisimmassa asteessa. Ja koko ajan minulla on tunne, että minua seurataan. Ja sitten taas näen varjon, joka salamannopesti katoaa näkökentästäni. Hetken kuluttua, kun tiedän mitä etsiä, näen pienen pojan. Kuin pienen aran kaniinin tai hiiren, joka kulkee rapautuneessa ja märässä talossa kuin kotonaan, piiloutuen nurkkien taakse, kiipeillen talon mätänevissä kattorakennelmissa.

Minä rikon meidän kuurupiilomme taian ja sanon pojalle: "Hei! Mikä tämä talo on joskus ollut?" Poika jähmettyy  paikoilleen, kuin valokuvassa. Ei pakene, mutta ei vastaa. Katsoo minua kuin jänis, joka olisi jäänyt tiellä auton etuvaloihin. Sitten poika juoksee, nopeasti ja ketterästi, ja kiipeää vaivattomasti kuin apina talon kattorakenteisiin, hyppii ylemmäs ja minulta karkuun. Katoaa.

Oviaukon graffiti on julmaa ironiaa: Külastage meid jälle. Lainattu kauppojen kassakuitista: Tervetuloa uudelleen

Minä kuljen talossa eteenpäin, nousen toiseen kerrokseen. Ja tiedän, että pieni poika-apina seuraa minua, jossain näkymättömissä. Se on kotonaan, tämä likainen ja rähjäinen raunio on sen koti ja minä olen tunkeilija. Katselen seinien törkeitä tai hellyttäviä seinäkirjoituksia. Molempia alalajeja löytyy riittävästi. On rakkaudentunnustuksia ja on monenlaista hämähäkkiä väärinpäin.

Olen toisessa kerroksessa ja tulossa portaita alas kun tunnen pojan läheisyyden. Ja vaaran. Katson taakseni ja samalla hetkellä poika juoksee portaat alas kuin mielipuoli. Juoksee ja taas katoaa. Hetken minusta tuntuu, että jos en olisi huomannut, poika olisi työntänyt minut portaat alas. Kimmo on nähnyt saman, ja sanoo myöhemmin: hetken tuntui siltä että poika tönäisee sinua.

En sitä ihmettele, en sitä hetkeäkään moiti. Minä olen tunkeilija, joka on tullut pojan maailmaan. Minä olen tunkeilija, joka kuvaa pojan salaista maailmaa. Ehkä kotia. Minä olisin ansainnut tulla tönäistyksi portaissa.

Alakerrassa kiertelen vielä hetken ja yritän puhua pojalle, jonka näen taas lähes varjona nurkissa. Kimmo sanoo: "Ei poika sinua kuule - hän on kuuro." Kimmo on huomannut vanhan kuulolaitteen pojan korvan takana, mikä selittää pojan vastaamattomuuden.

Katson kylmän ja märän ja mätänevän betonitalon rikkonaisista ikkuna-aukoista ulos pihalle, ja näen kauempana ryhmän ruskettuneita ja lihaksikkaita poikia heittelemässä koripalloa toinen toisilleen.

Ja vapisen, ja silmiini syöksyvät kyyneleet sillä muistan äkkiä Uuno Kailaan runon: Pallokentällä.

Kimmo sanoo lempeällä ja matalalla äänellä: "Tiina, lähdetään pois. Emme me voi mitään, emme ainakaan nyt ja tässä."

---

Tsoorun käynnin jälkeen en ole oikein osannut kirjoittaa mitään todellista tai arvokasta tänne blogiin. Onhan blogini tapa ollut esitellä sitä miten kivaa ja mukavaa ja hienoa Virossa on matkailijan näkökulmasta. Olen ollut iloinen kuvatessani kauneutta ja olen ollut onnellinen voidessani esitellä hienoja nähtävyyksiä.

Laiha kuuro Tsoorun poika ei puhunut, ja katkoi minultakin puheenlahjan, ainakin hetkeksi.

Nyt minun pitää löytää uusi tapa puhua. Löytää teille matkailijoille kahta tärkeämpi syy tulla tähän maahan, joka on kaunis ja salaperäinen, mutta yhtä lailla ajatuksia herättävä ja ristiriitainen.

Tartossa pimeyden aikaan

Käytiin Tartossa. Satoi mennessä ja satoi palatessa. Asfaltti kiilsi yössä ja heijasteli autojen punaisia jarruvaloja mustasta karkeasta pinnastaan. Ihmiset olivat kuin puolikkaita varjoja, kapeita ja heikkorajaisia. Ihmisiä suurten kauppakeskusten parkkipaikoilla,  räpistelemässä kirkkaissa ajovaloissa hätääntyneiden yöperhosten lailla. Ihmisiä värjöttelemässä linja-autoaseman katoksen alla, kylmin käsin viimeistä tupakkaa poltellen, odottaen jotain, joka ei ehkä koskaan tule.

Tartto on ihastuttava kaupunki. Tarttoa on Raatihuoneentori ja sen takorautaiset ja koristeelliset lyhtypylväät, joiden maitolasi suodattaa lempeää keltaista valoa. Tarttoa ovat kapeat kävelykadut vanhassa kaupungissa. Kymmenet toisiaan seuraavat ulkoilmakahvilat, tuo keväisin soriseva ja kupliva helminauha. Tarttoa ovat suuret puistot ja niiden vielä suuremmat puut, jotka kuumana kesäpäivänä tarjoavat viilentävää varjoa ja suojaa rakastavaisille. Idylliset puutalot ja nikerretyt ikkunankarmit ja koristeelliset ovenpielet, joita kellertyvät vanhat puut reunustavat syksyisessä Karlovassa ja Supilinnassa.

Mutta eilen Tartto oli mustaa ja se oli kiiltävää kromia. Virtaviivaisia sateesta kimmeltäviä autoja liikennevaloissa odottamassa lähtöä kuin peltikylkisten gladiaattorien kasvoton rivi. Eilen Tartto oli sateen suttaamia neonvaloja kauppakeskusten katolla. Se oli musta ja synkkä kuin sarjakuvien Gotham City. Ja sen kauppapalatsien ovista tunkevat räikeät valot vain korostivat sen pimeyttä.

Minulla oli kamera mukana. Lähtiessämme liikkeelle Kimmo nosti hitusen toista kulmakarvaansa, mutta vain hitusen. Mihin minä ajattelin kameraa tarvitsevani tänä kylmänä ja märkänä iltana? "Tänään voi olla oikeasti hieno kuvauspäivä" selitin. "Tänään ajattelin kuvata hieman erilaista Tarttoa."

Ja näin tein. Loikin vesilammikkojen yli ja asetuin katosten alle suojaan kamerani kanssa ja tunsin olevani sotakuvaaja, nykypäivien Robert Capa keskellä olemassaolon taistelua. Objektiivini tunteeton lasisilmä kääntyi valosta varjoon. Se tuijotti sinne, minne muut eivät katso.

Olen kuvannut viime vuosina niin paljon kaunista. Olen hakenut kuviini värejä ja muotoja ja maisemia. Näkymiä, jotka tekevät hyvää sielulle. Antavat voimaa. Lämmittävät.

Eilen sukelsin valokuvan pimeälle puolelle, katsoin kylmää Emajõgea joka virtasi mustana kuin Tuonelan virta. Suuria talon möhkäleitä, jotka kutistavat ja musertavat ihmiset niin fyysisesti kuin henkisesti.

Ja olin ihan innoissani. Tämäkin pitää tallentaa. Ja jotenkin oudolla tavalla minä saan tästäkin voimaa.

Että minä rakastan valokuvausta!

Kauppakeskus Tasku

Puolikkaita varjoja, kapeita ja heikkorajaisia

Musta kuin Tuonelan virta

Autot kimmeltävät märkien peltisten koppakuoriaisten lailla

Tigutorn kohoaa pimeyteen

Linja-autoasemalla elämä on odotusta

Suttuiset neonvalot kauppaparatiisien katolla

Autot ahdistelevat ja piirittävät uutta tiedekeskusta

PS: Tämä tämänpäiväinen postaus on ikäänkuin käänteinen eräälle aiemmalle kirjoitukselle, jonka otsikko oli: Rakkauden aikaan Tartossa. Siinä olin puolestaan hurmaantunut valon määrästä ja Tarton kauneudesta yhtenä aurinkoisena alkukevään päivänä. Se juttu löytyy tästä: Rakkauden aikaan -ja sen yhteydessä on myös kuvagalleria, joka on täynnä valoa ja iloa.

PPS: Nyt kun innostuin vanhoja kirjoituksia Tartosta läpikäymään, laitanpa linkin tähänkin juttuun, jossa päivänvalossa esittelen näitä samoja kulmia, Tarton uutta liikekeskustaa ja uusia arkkitehtoonisia maamerkkejä: Tarton muuttuvat kasvot