#132 mustavalkomaanantain haaste: valoa kohti

Syksyn edetessä ja valon vähentyessä tarrataan täällä mustavalkomaanantaissa vielä viimeisiin valon hetkiin, kun tämän kerran aiheena on:

VALOA KOHTI. 

Muita valoon pyrkiviä löydät täältä: #132. haaste

Räpinan rauhaa syyskuussa 2012

Olen täällä kertonut että joudumme myymään Beresjen talomme. Joudumme tarkoittaa lähinnä sitä että meillä ei ole voimavaroja eikä aikaa alkaa huoltaa taloa ja saattaa se aiempaan kukoistukseensa. Rahallekin olisi tarvetta - kenelläpä ei - joten myyntiin talo nyt laitetaan.

Jos kiinnostut asiasta, ota PIKAPUOLIN yhteyttä, sillä ensi viikolla talo lähtee sitten välittäjälle ja kauppahintaan tulee välittäjänpalkkio päälle. Ei sekään paljon ole, mutta silti.

Lisää talosta voit lukeaa vaikka tästä: Beresjen talo 21.900 EUR

Toissapäivänä lähdimme taloa siivoilemaan, lähinnä lattioita ja pintoja pyyhkimään. Minä kun en ole mikään suuri hämähäkinseitin ystävä - pienikin seitti saa minut oikeasti aika huonovointiseksi - Kimmo lupasi hoitaa pinnat ja minulle jäi aikaa kiertää Räpinaa, lähintä kaupunkia taloltamme.

Päivä oli kaunis joskin ilma oli vaihteleva. Syksy on aina viehättävää aikaa ja Räpinassa syksyyn liittyy aina sellainen ihana pysähtyneisyys, verkkaisuus, jota syksyn kellertävät sävyt vain tukevat. Räpina ei missään tapauksessa ole taantuva kaupunki, päinvastoin. Sitä korjataan jatkuvasti, tiet on nyt saatu kuntoon melkein koko kaupungista, mittava remontti.Myös yksityisiä taloja korjataan - kas, tuonne on laitettu uusi katto, ja tuolla päällystetty seinät uudelleen. Silti, Räpinaan liittyy aina hiljaisuus, rauhallisuus, tyyneys. Kenelläkään ei tunnu olevan kiire minnekään. Ei aikuisilla, ei lapsilla eikä Räpinan Kirjavalla Kissalla. Ei siis ihme, että viihdyn kaupungissa erinomaisesti.

Kuljeskelin ja kiertelin kaupungin puistoja. Vietin pitkän tovin Sillapään kartanon mailla, vaeltelin metsäteitä ja pysähdyin nuuskimaan syksyistä ilmaa.Välillä seuranani oli kolme pientä vaaleanpunaisiin vaatteisiin ja Hello Kitty -reppuihin sonnustautunutta tyttöä, välillä utelias Kirjava Kissa. Välillä tuntui että olen ainoa ihminen koko maailmassa, vain suuret puut ja kaunis Võhandu-joki ympärilläni.

Kamera kulki mukana ja pitkästä aikaa todella nautin kuvauksesta. Minä pidän syksystä, tällaisista syksypäivistä jolloin värit kirkastuvat, aurinko heijastuu tummasta vedestä ja maiseman peittää ihastuttava keltainen ja punainen värikerros.

En tiedä näkyykö kuvista sama rauha mitä Räpina henkii, mutta toivon sitä.

Tervetuloa siis vaeltamaan kuvien myötä Räpinaan, sen puistoihin ja metsiköihin ja jokirantoihin!

 Villiviini peittää koko ovensuun

 Võhandu-joki on lempeä ja verkkainen joki

 Keltaista ja vihreää 1

 Keltaista ja vihreää 2

 Sillapään kartano joen toiselta puolen nähtynä

 Räpinan Kirjava Kissa sulautuu maastoon

Syksyn värejä myös vesikasveissa

 Võhandu virtaa rauhaisasti

 Vaahteraan on sytytetty valot

 Poika ja tyttö kalastavat

 Rauhaisa polku kulkee Sillapään kartanon rantaviivaa seuraillen

 Räpinan kirkko joen toiselta reunalta nähtynä

Hiljainen huvimaja niemen kärjessä

Syksyinen metsätie ja sen värit tekevät sielulle hyvää

Näin siis kuljeskelin pitkin metsiä ja rantateitä. Lopulta saavuin Räpinan Puutarhakoululle ja sen näytöspuutarhoihin. Miten paljon vielä kukkikaan! Miten ihastuttavaa viimeistä kukkaloistoa! Koska kuvia on jo nyt näin paljon, en laita kukkakuvia tähän juttuun vaan ehkä teen Puutarhakoulusta ihan oman jutun. Sen se ja sen näytöspuutarhat ansaitsevat.

Lopuksi kuitenkin muutama kuva itse Beresjestä.

Kun Kimmo oli saanut työn tehtyä - kiltti mies! - oli päivä jo laskemassa mailleen. Ehdin kuitenkin ottaa pari kuvaa talon molemmilla puolilla olevista järvistä. Talon edessähän aivan kivenheiton päässä on Peipsi-järvi, joka Beresjen kohdalla kantaa jo nimeä Lämmijärv. Ja talolta kilometrin päässä on sitten Beresjen Umbjärv eli Beresjen sisäjärvi. Kauniita molemmat.

 Peipsi-järvi joka tässä kohtaa kantaa nimeä Lämmijärv

Beresjen sisäjärvi eli Beresje Umbjärv

Valokuvatorstain 256. haaste: syksy

Ahh, syksy! Joka herättää aina monia ristiriitaisia tunteita.

Yhdeltä puolen se merkitsee yhden ajan päättymistä. Kesä on kadonnut. Tuo ailahteleva pellavapäinen tyttölapsi, joka juoksi paljasjaloin hame hulmuten kukkakedoilla ja leikki pumpulisilla poutapilvillä. Sen tilalle on tullut keski-ikäinen nainen, jonka veri on viininpunaista ja sykkii vahvasti, melkein kipeää tehden.

Kesä ei tiennyt Talven tulosta mitään, ei se välittänyt, eikä sitä kiinnostanut. Kesä oli huoleton ja kevyt kuin voikukan hahtuvat kesätuulessa. Mutta Syksy tietää liiankin hyvin yhden ajan loppuvan pian. Talvi tulee vääjäämättä ja peittää kaiken valkoiseen vaippaansa, joka on kaunis mutta väritön ja kylmä.

Syksyn varpaita jo palelee, ja kolea tuuli nipistelee sen poskiin punaa. Silti Syksy seisoo pystypäin. Se pukeutuu kauneimpiin purppuraviittoihinsa, sipaisee päähänsä kirjavan huivin,  ja laittaa korviinsa kellankultaiset korvakorut, joissa ei ole mitään kainoa. Pystypäin se seisoo tuulessa ja antaa tuulen riepotella lehtiään, jotka hiljalleen, yksi toisensa jälkeen lopulta putoavat. Komea se on, tuo Syksy.

 Kuvat kuvattu tänä aamuna Villa Ottilian pihalta haastetta varten, kuten haastetoivomus oli.

Muita tulkintoja syksystä löytyy täältä: Valokuvatorstain 256. haaste

Lattesta Sumpiksi 30 sekunnissa

Hojo hojo,

minä tässä, teidän kirjeenvaihtajakaverinne karvahousujen kera. Niin siis minä, Latte.

Ajattelin kertoa tästä päivästä kun se oli niin ältsin kiva päivä. Aurinko paisteli heti aamulla ja ilma oli lempeä ja minä sitten viuhdoin hännälläni Johtokunnalle että eikö nyt olisi hyvä päivä lähteä vähän pidemmälle reissulle metsään. Näin tapahtui.

Ajettiin Otepään luonnonsuojelualueen metsiin ja sieltä mentiin aina Elva-Vitipaluun asti. Oli nättiä, ja Johtokunnan naispuolinen tykkäsi. Sen huomaa siitä, että se räiskii kameralla sinne ja tänne. Kuten vaikka saniaispöheiköihin, joissa minä en näe mitään niin ihmeellistä. No joo, kyllähän ne kahisevat kivasti kun sinne painuu päistikkaa.

Kaikki olisi muuten mennyt ihan nappiin, mutta minua huolestutti eräs asia. Nimittäin lähtiessämme Johtokunnan miespuolinen ilmoitti että tänään ei sitten kastella Erästä. Ihan niinko minä en tietäisi että kuka se Eräs on! Luulevat puhuvansa salakieltä. Mutta se kastelemattomuus hieman mietitytti. Kun sehän on sitä ihan kaikkein parasta.

Saavuttiin sitten Vitin metsiin ja siellä metsän keskellä on Viti-järvi, pieni nätti suojärvi. Ja sen haistettuani päätin ryhtyä suoraan toimintaan. Ja eikun suorilta jaloilta järveen. Mikä tunnelma, mikä veto, mikä meno, mikä lento. Minä tunsin olevani rento!

Eikä Viti-järvi tosiaan olekaan ihan mikä tahansa järvi, se on mukavasti mutainen, sellaista suomutaa, paksua ja ihastuttavan vahvasti lemuavaa. Jostain syystä Johtokunta ei ilakoinut kanssani. Minut pantiin remmiin ja talutettiin autoon. Ja alettiin etsiä uutta järveä, jossa minut pestä.

 Johtokunnan miespuolinen ei ole riemuissaan, mutta minä en voi välttää leveää hymyä

Tänne minä molskahdin, ja oboy oli kivaa

Niin sitten etsittiin seuraava järveä Vitipalun metsistä. Löydettiinkin  toinen suojärvi, mutta ei minua sinne päästetty. Laiturikin siellä oli, mutta se oli hutera ja kuulemma vähän vaarallinenkin. Minä istuin auton takapenkillä ja nautin ihanista tuoksuistani niin kauan kun se oli mahdollista.

 Johtokunnan miespuolinen tutkii voisiko laiturilta hypätä veteen. Ei voinut ja lillua se tämäkin soinen ranta oli täynnä.

Ja niin sitten kävi, että ajoimme koko matkan Elvaan ja pääsin lempparijärveeni Vereviin. Jesss. Taas mentiin. Minua vaan nauratti ihan mielettömästi koko ajan. Kun kuulemma tänään Erästä ei kastella. Hah!

 Hei me lennetään!

 Olette ehkä kuulleet sanottavan että valuu kuin vesi hanhen selästä. Siitä en tiedä mitään. Mutta valuu kuin vesi koiran selästä on minulle tuttu kielikuva.

 Tyylejä mennä veteen on monia. Tässä yksi tyylinäyte. Hypyn nimi on: Iso Paha Susi. "Pikku porsakkeet, Latte on täällä!"

Niin että tällainen päivä minulla tänään, eli perin mukava. Järveen pääsin kahteen kertaan ja sehän on vain oikeus ja kohtuus, eikö vain. Mutta sitä ihmettelin, että miksi minua tänään kutsuttiin Caffe Latten sijasta Sumpiksi. No, kelpaa sekin nimi. Sumpit on kovia jätkiä, uskoisin.

Ei mulla muuta. Kirjoittelemisiin

teidän Lattenne, joskus myös Sumppina tunnettu

Tiedotuksia Etelä-Virosta

Tiedotus 1: Latte
"Uimakausi jatkuu ja syksy on peruutettu."

Tiedotus 2: Koorasten kylä
"Kooraste Suurjärvessä on nähty kenguru. Omistajaa etsitään!

Tiedotus 3: Etelä-Viron luonnonsuojelualueen limnologisen laitoksen johtaja
"Kooraste Suurjärvessä on havaittu vesihirviö, joka näyttää leijonan ja etanan (ne sarvet) risteymältä. Paikkakunnan asukkaita pyydetään pysyttelemään sisätiloissa ennen kuin kyseisen merielävän vaarallisuudesta on saatu lisää tietoa."

Tiedotus 4: Viron puolustuslaitoksen Etelä-Viron aluekomentaja
"Olemme tehneet silmämääräisen periskooppihavainnon Kooraste Suurjärvessä, joka viittaa vieraan vallan sukellusveneisiin. Karvainen periskooppi ei ole näkynyt tutkakuvissamme, emmekä vielä tiedä miten sukellusvene on päätynyt Kooraste Suurjärveen. NATOn asiantuntijoita odotetaan paikalle.

Tiedotus 5: Viron Eläintensuojelujärjestöjen johtaja
"Kooraste Suurjärven rannoilla on taltioitu järkyttävä eläintensuojelurikos. Ilmeisesti suomalainen omistaja on leikkinyt elävän eläimen kanssa mitä julminta leikkiä: heitetään koiralla "leipiä". Kuvassa viskattu koira on onnistunut napsauttamaan kolme leipää järven pinnalla."

Kaiken kaikkiaan tilanne Kooraste Suurjärvellä on tällä hetkellä epäselvä. Tiedotamme lisää asiasta lisää kuultuamme. Näihin tunnelmiin, järkyttyneenä.

#131. mustavalkomaanantain haaste: historian siivet

Tänään pyydetään mustavalkomaanantain haasteessa palaamaan ajassa taaksepäin. Etsimään historian siipien havinaa.

Mietin pitkään että mikä on vanhinta mitä olen nähnyt. Kalliot ja kivet tietenkin. Mutta entä mikä on vanhinta ihmisen tekemää ja rakentamaa? Mietin joitain kivikautisia hautakumpuja, sellaisia kivikekoja, joista hyvä ystäväni ja armoitettu arkeologi Sari saisi väristyksiä, ja mietin niiden ikää. Koska kivikausi oikeasti oli? Täytyi tukeutua Googleen ja Wikipediaan. Ja näin Wikipedia määritteli kivikauden:

Kivikauden ajanjakso on pisin ihmisen kulttuurievoluution ajanjakso. Se alkaa ensimmäisen hominidin ilmaantumisesta Afrikkaan 7 miljoonaa vuotta sitten ja päättyy metallityövälineiden tullessa yleiseen käyttöön. Kivikausi päättyi siten eri puolilla maailmaa eri aikoina. Vieläkin on olemassa muutamia harvoja heimoja, jotka eivät käytä metalleja ^[2]. Se, elävätkö he kivikautta, onkin enää määrittelykysymys.

Päätin hylätä kivikauden liian laajana ajanjaksona ja aloin miettiä vanhinta rakennusta, jonka olen nähnyt. Ja katseeni kääntyi Nepaliin ja Patanin vanhaan kaupunkiin, joka on joidenkin lähteiden mukaan rakennettu 300 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, toisten lähteiden mukaan vielä paljon tätä aiemmin. Aika vanhaa joka tapauksessa.

Ja näinpä sitten vastaan haasteeseen kuvalla Patanin Durban Squarelta.

Koska aihe - siis tämä vanhinta mitä olen nähnyt - on kuitenkin niin kiehtova, täytyy vielä alkaa tutkia kuvia / Wikipediaa esimerkiksi Kreikan hellenismistä, Kreetan Knossoksen muinaisesta kaupungista... 

Joten ken tietää, ehkä vielä päivän mittaan tai lähipäivinä lisään tänne lisää historian havinaa. Mutta Patanilla mennään nyt näin ensialkuun:

Muita historiallisia kuvia löytyy täältä: #131. mustavalkomaanantain haaste

Valokuvatorstain 255. haaste: lähiympäristö

Valokuvatorstaissa pyydettiin inspiroitumaan sanasta lähiympäristö. Ja meillähän inspiroiduttiin ihan ältsisti:

Perheen pienin havannoi lähiympäristöään

Muita kuvia lähiympäristöstä löytyy täältä: valokuvatorstain 255. haaste