Valokuvatorstain 243. haaste: hulluus

Tämän viikon valokuvatorstain aihe on hulluus. Sitähän on monenlaista. On hullua ja hulluttelua. Ja sitten on todellista hulluutta.

Päätin valita aiheekseni valokuvan, jonka otin viime tammikuussa  Tallinnan KUMU-taidemuseossa. Työn nimi on Pelko (Hirm) ja sen maalari on viime vuonna 94-vuotiaana kuollut virolainen Olga Terri, joka muutamissa töissään rohkeasti kritisoi neuvostovuosien terroria, joka perustui pelkoon:

 Olga Terri: Hirm

Kuva itsessään on vaikuttava - minä jatkoin vielä aiheen puitteissa siitä mihin taiteilija lopetti. Joskus pelko tuottaa hulluutta, jopa  kokonaisissa kansoissa. Hirmuteoista puhutaan suomeksikin.

Hulluuden ensimmäinen aste

 Hulluuden toinen aste

Hulluuden kolmas aste

Muita kuvia huulluudesta näette tästä: Valokuvatorstain 243. haaste

Meri - tuo kalojen vilpola

Ollaanpa tänään hieman runollisia!

Se sijaan että piinaisin teitä omilla hengentuotteillani - tyyliin: makkaraa on hiilloksella, sinappia viilloksella - niin lainaan yhtä lempirunoilijaani, Edith Södergrania:

Du sökte en blomma
och fann en frukt.
Du sökte en källa
och fann ett hav.
Du sökte en kvinna
och fann en själ -
du är besviken.

Edith Södergran

 Kauniin illan päätteeksi vielä kaunis iltakuva: 

Villa Ottilian uudet kotisivut

Kimmo on ollut toimelias viime aikoina ja uudistanut Villa Ottilian kotisivuja. Mukaan on liitetty monenlaista uutta ja sivut on rakennettu toimimaan kaikissa nettiversioissa, siis myös älypuhelimissa ja tableteissa.

Nyt nettinikkari toivoo kommentteja sivujen onnistuneisuudesta ja toiminnasta. Kaikki vinkit otetaan vastaan innostuneina ja kiitollisina.

Käypä siis tutustumassa uusiin sivuihimme - ne löydät tästä: Villa Ottilia

Ja jos sivut toimivat NIIN hyvin, että innostut tekemään varauksen, niin mikäs sen mukavampaa!

Muista että myös Võsun Huvikumpu odottaa varauksia kesälle! Heinäkuu on täynnä mutta muuten tilaa on hyvin. Lue lisää tästä: Huvikumpu

 

Pyhäjärven lumoa kesäyönä

Kunnia menee mutta maine kasvaa

Ollaan yhä Võsulla. Ja ollaan oltu ihan älyttömän puuhakkaita. Ollaan kerätty risut ja roskat niin omalta tontilta kuin myös meren rannan puoleiselta tontilta. Ja niitä on riittänyt, todellakin.

Aloitettiin homma siinä kello 11.00 tietämillä ja minä lopetin hommat hetki sitten, kello näytti 19.00 illalla. Kimmo jatkaa pihalla yhä hommia, Latte seuranaan.

Huvikumpu sijaitsee mäntymetsien keskellä ja männyt, voin kertoa, tiputtelevat yhtä sun toista maahan. Oksia ja risuja, käpyjä, ja neulasia. Ja kun perhekunta, jolta talon ostimme ei ilmeisimminkään siivonnut pihaa neulasista viimeiseen viiteen vuoteen, voitte vain kuvitella paljonko niitä oli ehtinyt kertyä! Moneen kerrokseen. Neulaset eivät edes mitenkään sukkelaan mätäne tai maadu.

Niinpä siis tänään aloitettiin noitatulien polttelu, eli rakennettiin pieni kokko pihalle ja alettiin polttaa siellä asioita. Ensin ikivanhoja puunpätkiä joita raivattiin tyhjältä tontilta meren puolelta. En tiedä kenelle se tyhjä ja kapea tontti kuuluu, mutta tämän talon asukkaat näkivät asiakseen viimeiset viisi vuotta kipata sinne vaikka mitä. Sinälläänhän asia ei meille kuulu, ei ole meidän tontti, mutta jätekasan katsominen vuodesta toiseen ei ole meidän intresseissä. Niinpä raivasimme tuota tyhjää tonttia raivopäisinä. Keräsimme lasit ja muovit yhteen kekoon ja poltimme vanhat sinne jo vuosia kerätyt risut ja muun palavan luonnonmukaisen aineksen. Siinä meni hyvä neljä tuntia.

Jatkoimme oman pihan siivousta. Raavimme talon takaa kaiken irti lähtevän vanhan kuonan ja lisäsimme sen noitakokkoomme. Märkä moska paloi savuten, ja Suomessa olisi jo paikalle saapunut palokunta jos ei toinen. Virossa omalla pihalla roskien ja risujen polttelu on jokapäiväistä touhua keväisin ja syksyisin. Mitä siihen laki sanoo, siitä en osaa sanoa mitään.

Tähän asti kaikki hyvin - jos ajatellaan otsikkoa.

Mutta kuten kaikki tietävät, raskaat työt vaativat raskaat huvit. Tai ainakin hyvät. Meidän huvimme oli esittää aika ajoin aina erilaisia noita-shamaani-tansseja palavan kokon ympärillä. Hauskaa oli. Ja kuten sanottu, jos kunnia meni, maine kasvoi.

Tässä tämän illan ilakointia, jonka seurauksena ehkä kunniamme on mennyt, mutta maine kasvanut:

 Itse Ritari Fire esittää shamaanitanssia palavan kökön ympäillä

 Pihanoita tekee taikojaan savuavan kökön ympärilllä.

 Ja perheen noitakoira yrittää pelastaa kokosta omia lempikalikoitaan!

Kuten sanottu,hauskaa oli!

Tallinnassa turistina

Kimmolla on ollut passi hakusessa - tahtoo sanoa, vanha passi alkoi uhkaavasti vanhentua, ja mies halusi itselleen uuden. Se onnistuu Tallinnan konsulaatin kautta. Hinta on aika rasvainen (120 € / viisi vuotta). Suomesta hankittuna se olisi maksanut 54 euroa. Toimitusaika oli hieman runsas viikko. Ja palvelu luksusta.

Eilen lähdettiin sitten uutta ja uljasta passia hakemaan. Hieno oli. Kimmokin näytti kuvassa terässilmäiseltä hullulta terroristilta. Eli vallan onnistunut tyypillinen passikuva. Kyllä sillä kehtaa jatkossa reissata.

Minä lähdin passinhakureissulle mukaan. Sovittiin, että samaan aikaan kun Kimmo hoitaa asioitaan konsulaatissa minä sulaudun vanhan kaupungin turistien joukkoon kamerani kanssa. Ja tavataan sitten kolmen tunnin kuluttua.

Näin tehtiin.

Oli outoa. Olen niin pitkään ensinnäkin ollut täällä maaseudulla, tai ehkä paremminkin Viron pikkukaupungeissa ja kylissä, ajatellaan sitten Võsua tai Otepäätä, että olen suurkaupungeissa kuin maalaistollo. Toisaalta tunnen Tallinnan vanhan kaupungin nähtävyydet ja pienet kadut hyvin ajalta, jolloin reissasin sinne useasti Suomesta heti Viron itsenäistyttyä. Ja minun Tallinnani, se joka seuraa tunnelmiltaan ja elämyksiltään minua hautaan asti, ovat tuolta ajalta. Kaikki muu on päälle lisättyä. Ja o-boy, on sitä lisättykin!

Jos verrataan vanhaa kaupunkia vuoteen 1992, jolloin tein ensimmäisen reissuni Tallinnaan, muutos on valtaisa. Vanhat rujot, mutta sitkeästi ajan hammasta jo keskiajalta alkaen vastustaneet talot ovat nyt kaikki putipuhtaita ja hienoja. Ja jokaisen kellarissa ja katutasossa on meripihkaa tyrkyttävä souvenir-shop tai toinen toistaan fiinimpi ravintola. 

Tallinnassa kävin useasti silloin kun asuin Suomessa. Nyt sinne on harvemmin asiaa. Matkalla Suomeen on Tallinna vain pakollinen paha, jonka läpi pitää ajaa ja joka saattaa hidastaa aikataulua.

Niinpä eilen, kun Kimmo lähti konsulaattiin passiaan penäämään ja minä jäin vanhan kaupungin kaduille, tunsin olevani outo lintu. Halusin kuvata Tallinnan vanhaa kaupunkia, joka tietenkin ja totta tosiaan tarjoaa monta idyllistä kulmaa kameralle, mutta toisaalta tunsin itseni jotenkin vale-turistiksi.

Kolmisen tuntia vaelsin vanhassa kaupungissa. Löysin nopeasti komeimmat näköalatasanteet. Kuvasin tunnollisesti tunnelmallista Tallinnaa ylhäältä alas ja alhaalta ylös. Ilma ei ollut hyvä, valo tasainen harmaa. Mutta minä kuvasin. Kun en voi olla kuvaamattakaan.

Haluaisin kirjoittaa siitä miten hienolta tuntui kulkea Tallinnan vanhoja historiallisia katuja. Aistia keskiaikaa. Eläytyä vanhan hienon kaupungin tunnelmaan. -- En voi, sillä valehtelisin. Minulla oli jatkuvasti olo, että kuljin vain kulisseissa, jotka oli viritetty matkailijan tarpeisiin.

Ainoa hetki, jolloin koin jotain suurta oli Toomekirikussa, missä urkuri harjoitteli tulevaa konserttia varten. Urkumusiikki täytti vanhan kirkkosalin. Pysähdyin sitä kuuntelemaan, eläytyneenä. Ja katsoin upeita urkupillejä. Otin kameran, nostin sen silmille -- ja eikö viereeni juokse jonkun pilarin takaa mustapukuinen vartija. Mies maihinnousukenkiin tungettuine housuineen ja pulleine toppatakkineen kiljuu: "No! No!  Keelatud! Ei saa!!!"

Ihan vain vartiomiehen kiusaksi nappasin kuvan Toomekirikun uruista kun miehen katse vältti. Urkupillit pauhasivat eikä kameran naksaus kuulunut kirkkosalissa. No, virkaintoista vartijaa ehkä lohduttaa, ettei kuvasta tullut kovinkaan hyvä:

 Kielletty kuva. Ai että teki höpöö sen ottaminen. Pidättäkää minut.

Ei ole tarkoitus kuulostaa Tallinna-kielteiseltä. En vain itse saa kaupungista enää montaakaan väristystä. Mutta ensikertalaiselle se on tietenkin jotain ihan ainutlaatuista ja hienoa. Onhan Tallinna komea keskiaikainen Hansa-kaupunki, ja sen vanha kaupunki on ihmeen kautta säilynyt näinkin hyvin kuin mitä se on.

Minä kiersin annetut kolme tuntia yrittäen hakea ensikertalaisen Tallinna-elämyksiä kameraani, ja tällaisia sain:

 Tallinnan kirkontornit ovat mieltä kiehtovia

Pikk jalg (pitkä jalka) on katu vanhassa kaupungissa

Näköalaa vanhan kaupungin näköalatasanteelta

Näkymää ylhäältä vanhasta kaupungista

Kultainen kukko katsoo yli Tallinnan

Savupiippuja ja kattotiiliä vanhassa kaupungissa

Tallinnan vanha kaupunki on täynnä mieltä kiehtovia vanhoja käytäviä ja porttikonkeja

(Tehdastekoisia) käsitöitä myydään vanhan kaupungin muurin reunalla. Nättejä, mutta ylihinnoiteltuja laatuun nähden.

Tallinna ja varsinkin sen vanha kaupunki tarjoaa päiväristeilijöille varmasti koko päivän verran nähtävää. Ensikertalaiselle käynti Tallinnassa on varmasti aivan jotain ainutlaatuisen huikeaa. Paljon käy Tallinnassa myös suomalaisia, jotka täsmätilaavat jo etukäteen itselleen hammaslääkärit, hierojat, kampaajat, hiustenpidennykset ja kynsihoidot. Joiden hinnoissa Viro vielä hakkaa Suomen. Tallinna merkitsee nykyisin monille vain palveluja ja ostoksia.

Nyt pitäisi vielä kirjoittaa jonkinmoinen loppulause tähän juttuun. Sormet lepäävät näppäimillä. Sillä oma suhtautuminen Tallinnaan on niin vuosien myötä muuttunut. Tai ehkä ei vain Tallinnaan, vaan koko Viroon.

Hetken mietittyäni se loppulause on tässä:

Tallinna on hieno kaupunki. Mutta se ei ole todellakaan koko Viro. Ja jos minulta kysytään, niin vasta Tallinnan ulkopuolelta löytyy Se Todellinen Viro. Tallinnaa sen enempää väheksymättä.

Mustan orin tallissa

Reissujuttua pukkaa, lyhyttä tällä erää - vaikka reissu olikin pitkä. Lähdettiin ajelemaan sisämaahan, lähtöpisteenä yhä Võsu. Päivä oli kaunis ja Kimmon mielestä oltiin nähty merta ihan riittämiin. "Sisämaastakin saattaa löytyä vaikka mitä jännää!" mies kannusti. Ja niin aloimme selailla meidän Regio Atlas Eesti teed 2008 -karttakirjaa, joka on ollut meille monessa apuna. Siihen kun on merkitty jokainen iso kivikin mitä tästä maasta löytyy.

Karttakirjan tarkkuus johtaa joskus harhaankin. Jonkin paikkakunnan kohdalle on saatettu mätkäistä monenlaista symbolia tyyliin: arkeologinen, kulttuurihistoriallinen, historiallinen nähtävyys. Ja kun tulet paikalle löytyy pitkän hakemisen perään heinikosta sammaloitunut kivi, jossa Kustaa Vaasa pysähtyi juottamaan hevostaan. Tai olisi pysähtynyt mikäli hän olisi itse Virossa käynyt. (En nyt ala tarkistamaan, kun ei ole tämän tarinan kannalta tärkeä tieto).

Me valitsimme reittimme niin, että sen lakipiste oli Jäneda ja Porkunin järvet. Reitti kulki Kehran kautta Jänedaan ja sieltä Aegviidun ja Tamsalun kautta Porkuniin ja sieltä Kadrinan kautta kotiin.

Kuten sanottu, ilma oli hieno, mutta maisemat olivat tylsät. Lumista peltoa lumisen pellon perään. Varmasti kesällä, kun pellot ovat rypsistä keltaisenaan tai viljasta kultaisenaan on ihan eri fiilis ajella näitäkin teitä. Nyt maisemat olivat vain puuduttavat. Väliin sattui muutama kurjassa kunnossa oleva kartano, kuten Pikva. Ja välillä ajeltiin vielä ankeammissa teollisuuden ympärille rakentuneissa pikkukaupungeissa kuten nyt vaikka pikkuruinen Kehra ja kaiken kaikkiaan koko lailla karsea Tamsalu.

Jänedan valitsimme kohteeksemme kahdestakin syystä: ensinnäkin olin kuullut paikasta aiemmin, kukkamessujen yhteydessä. Ja toiseksi, muistin että siellä pitäisi olla komea kartano, jos ei muuta.

Olimme siis hieman nyreissä tunnelmissa Jänedaan tullessa. Kilometrejä oli takana satakunta, mutta kameraan oli tarttunut kokonaista kolme kuvaa, ja se on vähän minulle. Lattekin oli synkeänä takapenkillä, sekään ei ollut päässyt heittämään yhtäkään volttia hangelle ja hihkumaan: "Hiihoi, mulla on matkahepuli!"

Mutta Jänedassa matkafiilikset paranivat merkittävästi. Jo kaartaminen Jänedan vanhan kartanokompleksin pihalle, Musta Täku Tall -nimisen kievarin eteen sai hymyn karehtimaan vähän joka iikan naamalla. "Ruokaa!" hihkui Kimmo. "Luntaaaaa!" riemuitsi Latte. "Kuvattavaa, vihdoinkin! " totesin minä tyytyväisenä.

Musta täku tall -kievari ulkoa päin

Kievarin nimi suomeksi on Mustan orin talli

Mustan heposen peräpää

"Jiihaa, lunta", pohtii Latte ja odottaa sopivaa hetkeä kiepsahtaa selälleen sätkimään.

Nyt jo Kimmoakin naurattaa

Musta täku tall osoittautuu vallan kelvoksi ruokapaikaksi. Se sijaitsee sananmukaisesti suuressa tallissa. Nyt suuri sali oli meitä lukuunottamatta tyhjillään, mutta uskon että Jänedan eri suurtapahtumien, kuten juuri näiden aiemmin mainitsemieni vihermessujen aikaan, se tekee hyvää tiliä.

 Valtava bullerjan - puulla lämmitettävä ilmalämmitin - hönkii lämpöä isoon saliin

Niinhän se on, kuten mainos kertoo, että hyvä ruoka, parempi mieli. Varmistaaksemme vallan hyvän mielen söimme pitkän kaavan mukaan, ja jos mieli oli ruokailun jälkeen entistä parempi, jalat olivat sitäkin raskaammat.

Kiertelimme kuitenkin massut pömpöllään hetken varsinaista kartanoa, joka toimii myös majoitustilana ja pitopaikkana. Nyt se oli kiinni, joten ei tällä kertaa siitä tämän enempää.

Jänedasta matka jatkui Porkuniin, eikä ollut ihan pettymys sekään. Mutta siitä enemmän toiste. Jätän lukijat siis Mustan orin talliin, ja suuntaan itse toisille päiväretkille. Sillä tänään meitä odottaa Tallinna ja Suomen konsulaatti!

Viron fosforisota 1971-1989

Neuvosto-Virossa käytiin vuosina 1971-1989 sota, jossa ei käytetty muita aseita kuin sanoja ja mielenilmaisua, mutta joka oli yksi niistä tapahtumista, joiden katsotaan aloittaneen prosessin, joka johti Viron itsenäistymiseen 1991.

Kyse on ns. fosforisodasta, jonka kuumimmat vuodet olivat 1987-1988, jolloin kansa, yhdessä toimittajien, tiedemiesten ja akateemikkojen kanssa alkoi vastustaa Neuvostoliiton jättihanketta aloittaa laajamittainen fosforin louhinta Lääne-Virumaalla: Toolsessa, Kabalassa ja Rakveren ympäristössä.

Aiemmin oli fosforia kaivettu jo ennen toista maailmansotaa Tallinnan lähistöllä Maardussa,  missä vieläkin on nähtävissä suuria, nyt hylättyjä kaivantoja ja jätekasoja. Maardun kaivokset suljettiin 1991.

Fosforisotaa käytiin luonnonsujelullisista näkökohdista - olisihan kaivokset tuhonneet laajoja alueita historiallisesti merkittäviltä ja luonnonkauniilta alueilta. Sodalla oli kuitenkin poliittisetkin taustat; Neuvosto-Viro halusi lähettää Moskovaan signaaleja kasvavasta halustaan määrätä itse omista asioistaan.

Toimittaja Juhan Aare on yksi fosforisodan (usein myös fosforiittisotana tunnetun) huomatuimpia hahmoja. Hän otti asian esiin 25.2.1987 ajankohtaisessa televisio-ohjelmassa Panda. Vuosina 1987-1988 toimittaja Aare esiintyi, puhui ja kirjoitti lakkaamatta fosforiitista, kaivoksista, veden, meren ja luonnon saastumisesta. Eikä vain hän, vaan sadat muutkin. Ja tuhannet ja taas tuhannet ottivat kantaa fosforiitiin kaivamista vastaan. Ja 6.12.1988 Viron korkein neuvosto päätti, ettei uusia fosforiittikaivoksia ja -louhoksia avata.

Tämä oli aikanaan jotain ennenkuulumatonta ja antoi lisää toivoa Viron orastaville toiveille irtautua Neuvostoliitosta.

Me ajelimme toissapäivänä Maarduun ja kävimme tutkailemassa Rebalan historiallisella alueella sijaitsevia vanhoja fosforiittikaivoksia. Fosforiittisota koski myös näiden kaivosten laajentamista, vaikka suurimmat ja todella massiiviset kaivannot oli suunniteltu aloitettaviksi Rakveren ympäristössä.

Tässä kuvasatoa siitä, miltä maisema saattaisi nyt näyttää laajalta alueelta meille rakkaalla Lääne-Virumaalla, missä Võsukin sijaitsee.

Hiljaa mielessämme kiitämme fosforisodan sankareita, Juhan Aarea ja kaikkia muita, jotka uskalsivat nousta voimaa vastaan, jota oli aiemmin pidetty liian mahtavana ja kaikkivoipana vastustaa!

 Maardun fosforiittikaivannot suljettiin 1991

Jätekasoja Maardun kaivannon reunalla

Kaivanto on kuin suuri syvä haava maassa

Suuria jätevuoria kaivannon reunalla