Nepalin ihmemaa, osa 12: Nagarkot ja elämän keveys

Edellinen kirjoitus päättyi sumuiseen aamuun. Ensimmäisen kokonaisen Nagarkot-päivämme aamuun. Olin käynyt aamuvarhaisella tarkastamassa sään: usvainen. Ja kömpinyt takaisin pehkuihin. Muutaman tunnin unen jälkeen on aika herätä kunnolla ja lähteä aamiaiselle.

At the End of the Universe -hotellin aamiaistila on ihana: puutarha josta näkyy kauas vuorille, kun vuoret niin sallivat. Aamiainen on maukas ja sen aikana saapuu paikalla myös Mr. Oasis, hotellin omistaja. Mr Oasis on sydämellinen aito ihminen. Täysin eri luokkaa kuin eilen tapaamamme hotellin Manager, joka oli toki ystävällinen mutta selvästi leipääntynyt töihinsä. Miehen väsyneestä päälle liimatusta hymystä tuli väistämättä mieleen Ruotsin- ja Vironlaivojen risteilyisäntien kestohymy.

Mr Oasis on eri maata. Hän pahoittelee eilisiltaista huonesekaannusta ja kertoo sateiden nyt mentyä kauden alkaneen ryminällä. Hän kertoo myös hotellinsa synnystä, miten hänen isänsä aloitti projektin, joka on jatkunut koko hänen elämänsä. Hän katsoo ympärilleen ja toteaa: "This is my karma place."

Hotel at the End of the Universe on tietenkin liikeyritys. Mutta Mr Oasis jakaa saamaansa hyvää paikkakunnan kesken. Hän antaa hotellin tuotosta rahaa Nagarkotin kouluille ja järjestää erilaisia hyväntekeväisyystempauksia, joiden tuottama hyvä ei katoa matkan varrella, kuten niin usein isoissa kansainvälisissä hyväntekeväisyysjärjestöissä käy. Ollessamme At the End of Universessa tapaamme hollantilaisia nuoria, jotka ovat olleet Nagarkotissa maalaamassa koulutaloa uuteen uskoon.

Kesken mielenkiintoista keskusteluamme Mr Oasis toteaa: "Katsokaa, Himalajat tulevat esiin!" Ja siihen katkeaa keskustelu. Minä singahdan hindutemppelille kuvaamaan. Hyvä että ehdin Mr Oasisille huudahtaa: "Byeeee..."

Palaan tunnin kuluttua, onnellisena ja hengästyneenä. Istumme hetken vielä aamiaispöydässä, sitten palaamme pienelle mökillemme, pakkaamme reppumme ja lähdemme vaeltelemaan Nagarkotin vuoren poluille. Himalajoja emme päivän aikana enää näe - mutta näemme paljon muuta.

Nyt naurattaa. Olemme nähneet Himalajat!

Matkamme kulkee läpi metsien, nousten ja laskien, yleensä nousten. Tulemme keskeneräiselle hotellityömaalle ja kiipeämme sen terassille, mistä aukeaa laajat maisemat yli laaksojen. Ketään muuta ei missään sitten näykään. Tuntuu että olemme todellakin tulleet universumin päähän.

Maisemaa matkan varrelta

Pengerretyjä riisipeltoja, kuin suuria taideteoksia

Näkymää keskeneräiseltä hotellin rakennustyömaalta

Kimmo katselee alas laaksoihin raksalta

Kamera ei ymmärrä korkeuseroja samalla tavalla kuin silmä - huikeaa, huikeaa on maisema

Pilviverhon takana ovat Himalajat, jälleen meiltä piiloutuneina

Nyt on Suomi-poika kaukana kotoa. Ja ilme kertoo paljon: mieli on hyvä

Täältä lähdemme kaartamaan takaisin hotellille. Tästä tie vie vain alas ja tiedämme ettemme ikinä enää jaksaisi nousta samaa tietä ylös. Tyydymme vain ihailemaan maisemaa.

Kolme nagarkotilaislasta joilla hyvä asenne

 Lähellä At the End of Universe -hotelliamme sijaitsee ehkä koko Nagarkotin komein näköalapaikka: Café du Mont eli vuorikahvila. Matkaoppaat ovat kehuneet sen terassin näkymiä, ja hienothan ne olivatkin. Nyt on aika ottaa poseerauskuvia. Sillä on varmaa, että ihan heti emme pääse uudelleen tämänkaltaisiin maisemiin.

Minä kiipeän vielä kahvilan katolle ja kuvaan sieltä terassia, Kimmoa ja maisemaa alas. Olen onnellinen.

Ja juuri lähtiessämme Café du Montista Himalajatkin suvaitsevat jälleen tulla esiin pilviverhon takaa. Hetkeksi.

Illalla auringon jo laskiessa kipuamme vielä kerran hindulaistemppelille etsien auringonlaskua. Pilvet vyöryvät laaksoon ja kyllähän ne Himalajatkin suostuvat hetkeksi tulemaan esiin.

Pilvet vyöryvät laaksoon

Ja hetkisen on pala vuorijonoa nähtävissä

On aika kivuta taas yöpuulle. Uutta aamua odotellen. Ehkä huomenna näemme auringonnousun ja vuoret. Näine ajatuksineni siis kellahdan nukkumaan. Herätäkseni uuteen päivään...

Nepalin ihmemaa, osa 11: Himalaja-spotting alkaa

Aivan alusta asti oli selvää, ettemme tulisi viettämään Kathmandussa kaikkea aikaamme. Halusimme jo lähteä pois kaupungista, päästä vuorille, ja ennen muuta, nähdä Himalajat!

Lähtömme oli vain siirtynyt päivä päivältä johtuen yllättävistä sateista, jotka Intiaan iskenyt sykloni oli tuonut myös Nepaliin. Ei ole mitään mieltä lähteä vuorille, jos ainoa mitä sieltä näkee on läpitunkematon vesisade. Niinpä lähtö siirtyi siirtymistään.

Himalajat ovat jotain ainutlaatuista - siitä ei pääse yli eikä ympäri. Edellisellä reissullamme näimme niistä vain pienen lohkon. Tuolloin Kimmo sairastui Pokharassa vatsatautiin ja jättäydyimme Annapurnalle suuntautuneesta retkikunnasta pois. Korvaukseksi kiipesimme aamuvarhaisella Sarangkotin vuorelle; kello viisi aamulla könysimme pystysuoraa vuorta ja siihen kaiverrettuja kiviportaita ylös nähdäksemme auringonnousun punaavan Himalajan vuorijonon vaaleanpunaiseksi. Ainoa joka tuolloin oli punainen oli kasvoni. Aurinko nousi mutta Himalajat pysyivät pilviverhon takaa. Vain pienen pieni murunen Annapurnaa tuli muutamaksi sekunniksi esiin - ja se oli sitten siinä.

Tämä jäi kismittämään. Ja niinpä tämän reissun yhtenä selkeänä päämääränä oli kompensoida aiempi pettymys ja kuvata Himalajat aamuauringossa. Tai ainakin ilta-auringossa. Tai ainakin kuvata ne.

Jos haluat nähdä suuret vuoret on siihen muutamainen vaihtoehto. Voit ilmoittautua n. 10 -20 päiväiselle trekkausreissulle ja vaeltaa vaikka Annapurna Base Campille. Jos kuntosi ei siihen riitä, täytyy keksiä jotain muuta. Me olimme lukeneet opaskirjoista, että huonokuntoiselle matkaajalle löytyy muutamainenkin vuori, jonne pääsee hieman pienemmillä ponnistuksilla, ja joista hyvinä päivinä saattaa aueta komeat näkymät vuorijonolle. Yksi tällainen vuori on Nagarkot,  melko lähellä Kathmandua. Toinen Dhulikhel. Me olimme valinneet Himalajan spottauskohteeksi Nagarkotin.

Jo Virossa ollessamme oli tutkineet eri majoitusvaihtoehtoja Nagarkotilla ja valinneet ja tilanneet ja maksaneet kahden yön yöpymisen hotellissa, jonka nimi kutkutti mielikuvitustani: Hotel at the End of the Universe. Hotelli oli saanut myös hyvät arvostelut TripAdvisorissa, joten ihan pelkän nimen houkuttelemina emme liikkeelle lähteneet.

Hotel at the End of Universe oli nimensä veroinen. Se tuntui sijaitsevan jossain tämän maailman reunalla. Hotelli koostui vuoristomajoista ja ravintola-aamiaiskahvilarakennuksesta Nagarkotin huipun läheisyydessä. Sen vieressä oli pieni hindutemppeli, joka toimi myös mahtavana näköalatasanteena.

Ja lopulta, 26.10.2013 me lähdimme köröttelemään pikkuruisella bussinrämällä kohti Nagarkotia. Seurassamme seurue bangladeshiläisiä jannuja, jotka leveiden puheiden ja äänekkyyden ohella osoittautuivat kuitenkin kelpo miehiksi.

Vaikka kilometreissä - linnuntietä - Nagarkot ei ole kovinkaan kaukana Kathmadusta,  hieman alta 40 kilometriä, kesti ajomatka useamman tunnin. Välillä pysähdyttiin vetämään henkeä Bakhtapurissa ja sitten matka taas jatkui. Maisemat muuttuivat kaupunkimaisemista maalaismaisemiksi. Harmaan sävyt vaihtuivat vihreän eri vivahteisiin. Ilma kirkastui ja mieli sitä myöten kävi yhä innostuneemmaksi. Oi kaunis Nepal!

Harmaan sävyt muuttuvat vihreiksi

Nagarkotin kylään saavuttuamme jätämme bangladeshiläiset matkatoverimme ja jatkamme matkaa jalkaisin. Ensin kuitenkin nautitaan pieni päivällinen paikalliskuppilassa.

Kimmo kerää voimia Nagarkot Food Home -kahvilassa

Alkaa kipuaminen vuorta ylöspäin. Puuskutusta ja kipuamista. Välillä minä pysähdyn kuvailemaan maisemia, mutta Kimmo muistuttaa, että jos haluamme päästä perille valoisan aikaan, on paras pistää töppöstä toisen eteen. Matka jatkuu. Lopulta edessämme on kauan kaivattu kyltti: Hotel at the End of the Universe. Huokaisen jo helpotuksesta, mutta aivan liian varhain. Vielä on kivuttava satoja portaita ylöspäin. Ei voi valittaa, mehän halusimme huoneen korkealta.

Tulemme perille ennen pimeää, mutta huonevarauksemme on kadonnut. Ensin meille tarjotaan aika nuhjuista pikku huonetta ilman näköalaa. Pienen setvimisen jälkeen huone vaihtuu ja saamme suloisen pikkumökin jossa on pieni oma puutarhakin. Olemme tyytyväisiä. Ja lähdemme nousemaan vielä lisää, suuntana hindutemppeli ja auringonlasku Himalajalla.

 Ilma on raikas hengittää ja näkymät hienoja. Aivan ensimmäisenä tekee meihin vaikutuksen korkeat hienot männyt, joiden neulaset ovat pitkiä ja joiden rungot ovat kuin graafisia taideteoksia. Mutta Himalajoista ei ole havaintoa. Niiden yllä lepää aiemmilta vuosilta tuttu pilviverho.

Shivan atrain pienellä hotellin lähellä olevalla Mahankal-hindutemppelillä.

Aurinko laskee. Me tähyilemme joka suuntaan temppeliltä - kuten moni muukin turisti, joka on tullut vuoria etsimään. Emme edes tiedä mihin suuntaan katsoa. Kunnes Kimmo äkkiä huomaa pienen raon pilvipeitteessä: "Tuolla, tuolla!"

Himalajat kurkistavat pilviverhon takaa, siellä ne ovat kuvan oikealla  reunalla kahden pilven välissä.

Siellä ne ovat! Ilta-auringon värjääminä!

Tämä riittää meille tältä illalta. Olemme kiihdyksissämme ja tyytyväisiä ja vetäydymme hotellin pieneen kahvilaan. Ilta pimenee, kynttilät syttyvät kun sähköt katkeavat. Ympärillä puheensorinaa. Mieli on levollinen, onnellinen. Olemme nähneet Himalajat. Ehkä aamulla näemme ne auringonnousun aikaan. Ehkä unelmani täyttyy!

Iltatunnelmaa Hotel at the End of the Universen ravintolassa

Lähtiessämme ravintolasta pyydän Kimmoa maksamaan illan laskun. Haluan tietää mitä kaksi olutta ja yksi Long Island Ice Tea kustantavat. Alkoholin hinta kun Nepalissa on yllättävän korkea ja jo parista oluesta saattaa muodostua koko illallisen kallein osio. Kimmo yrittää saada laskua maksettua, siinä onnistumatta ja  toteaa: "Jääkööt ensi kertaan."

Palaamme omalle mökillemme ja istumme pihalla iltaa ihmetellen. Kun pusikoista rynnistää esiin iloinen heppu tarjottimen kanssa. Tarjottimella on kaksi olutta - yksi Gorkha ja yksi Everest eli samat merkit kuin mitä olimme illalla ravintolassa juoneet. Toteamme että ilmeisesti hieman kielipuoli tarjoilija oli luullut meidän tilaavan samanlaiset. "Kas kun ei tuonut sitä minun Long Island Tea -drinkkiäkin" nauran kun iloinen heppu poistuu puolijuoksua pihalta. Ilmestyäkseen hetken kuluttua uudelleen pusikoista kera tarjottimen ja siinä Long Island Tea.

Itselaukaisin otetaan käyttöön ja Tiina ja Kimmo poseeraavat kera yllätysoluiden ja Long Island Tean.

Seuraavana aamuna herään klo 05.00 tarkistaakseni ilman. Mielessä siintelevät Himalajat aamuauringossa. Turhaan siintelivät. Maiseman peittää rankka sumu. Ei siis tänä aamuna, totean. Ja kömmin takaisin petiin.

Aamu koittaa sumuisena

Näkyvyys ei ole montaakaan kymmentä metriä

Tästä alkaa kuitenkin uusi päivä, ja sen myötä uusi postaus. Jätän siis lukijat hetkeksi tähän sumuiseen, joskin taianomaiseen usva-aamuun.

Nepalin ihmemaa, osa 10 - Viron kunniakonsulilta käy kutsu

Eräänä Kathmandun aamuna, Hotel Backyardin terassilla aamiaista  nauttiessamme ja Sushil-tarjoilijan kanssa elämästä ja päivän suunnitelmista joka-aamuiseen tapaan keskustellessamme soitetaan alakerran vastaanotosta: täällä olisi joku joka haluaa tavata teidät. Viron kunniakonsulaatista.

Me nielaisemme viimeiset paahtoleivänpalat alas ja valmistaudumme konsulaatin visiittiin. Paikalle saapuu nuori mies, joka kertoo että Viron Nepalin kunniakonsuli haluaa tavata meidät ja hän on tullut viemään meidät konsulin luo.

Toki yllätyimme, mutta emme kuitenkaan täydellisesti. Me nimittäin tunnemme konsulin. Tai siis tunnemme hänet ajalta jolloin hän ei ollut konsuli vaan sen incoming-matkatoimiston omistaja, jonka mukana kuljimme Nepalissa seitsemän vuotta sitten. Mr Nava Dahal. Ja matkatoimisto: The Environmental Treks and Expeditions. Firma on yhä toiminnassa. Ja on pätevä ja hyvä firma, jonka palveluita emme kuitenkaan tällä reissulla tarvinneet. Laitoimme Navalle sähköpostia kun lähdimme Nepaliin, siihen koskaan vastausta saamatta.

Tunnin kuluttua olemme kunniakonsulin vastaanottohuoneessa. Tunnelma on juhlava. Seinältä katselee Toomas Hendrik Ilves. Ja Viron lippu liehuu lipputangossa. Kunniakonsuli antaa meidän odottaa tovin ennen kuin saapuu paikalle.

Käynti oli hauska - hieman surrealistinen kylläkin. Hyvin juhlava. Me ojensimme Virosta tuomamme tuliaiset - Otepään julisteen ja joitain Viron matkailuun liittyviä englanninkielisiä esitteitä - ja keskustelimme tunnin verran matkailusta ja Virosta ja Viron matkailusta. Konsuli oli kohtelias ja hieman virallinen, mutta sanoi muistavansa meidät hyvin seitsemän vuoden takaa.

Kun kaikki sanottava oli sanottu kiitimme visiitistä ja poistuimme. Konsuli poseerasi hetken työpöytänsä takana. Ja sitten oli audienssi ohi.

Viron kunniakonsuli Nava Dahal

Nepalin ihmemaa, osa 9: Pashupatinath 2 ja erään elämän loppu

Pashupatinathinatin ristiriitaisuus syntyy siitä, että yhtäältä se on likainen turistirysä, ja toisaalta hinduille pyhä paikka, jossa saattaa vainajat seuraavalle matkalle. Minulla oli mahdollisuus seurata yhtä hautajaistoimitusta alusta lähes loppuun asti. Yritin tehdä sen niin hienotunteisesti kuin mahdollista, kaukaa ja teleobjektiivia käyttäen. Silti en voinut välttää tunnetta, että tirkistelin jotain hyvin yksityistä perhetapahtumaa. Mutta en tehnyt sitä vain uteliaisuudesta tai mielenkiinnosta, vaan yritin samalla ymmärtää mitä näin.

Polttohautaus kuulostaa länsimaisesta barbaariselta - sitä se ei kuitenkaan ole. Se on rationaalinen ja hygieeninen käytäntö maassa jossa maata on vähän ja väkeä paljon. Pashupatinathissa opin myös että se on yhtä arvokas ja vainajaa kunnioittava toimitus kuin hautaus missä tahansa ns. sivistyneessä maailmassa. (Mikä sinällään on sanana paradoksi - kun otetaan huomioon Aasian monituhatvuotinen kulttuuriperintö, mikä oikeuttaa meidät länsimaalaiset ylipäätänsä kutsumaan omaa maailmankolkkaamme "sivistyneeksi maailmaksi"!)

Hinduismin perusajatuksia on usko sielunvaellukseen. Niinpä kuolema ei ole loppu vaan uuden alku. Kun vainaja poltetaan on kyse vain sielun kuljetusastian hävittämisestä. Silti hautajaiset voivat olla hyvin tunteellinen tapahtuma - hyvästijättö rakkaalle on raskasta ja tunteellista vaikka uskoisi hänet tapaavansa myös seuraavassa elämässä. Kyyneleiltä ei näissäkään hautajaisissa vältytty.

Seitsemän vuotta sitten seurasimme pienen lapsen polttohautauksen loppua. Lapsen asettelua halkovuoteelleen, peittelyn märkiin kaisloihin ja polttamisen, joka kestää ruumiin koosta riippuen kolmesta neljään viiteen tuntiin. Kun vainajasta ei ole jäljellä kuin tuhkat, ne lakaistaan pyhään Bagmati-jokeen joka kuljettaa ne lopulta Gangesiin.

Tällä kertaa pääsimme katsomaan myös sitä miten vainaja valmistellaan tälle matkalle - olin jo kirjoittaa "viimeiselle matkalle", mutta siitähän ei hinduismissa ole kyse. Miten huolellisesti ja arvokkaasti pitkä seremonia suoritetaan. Ja mietimme hiljaa itseksemme että tämä konkreettinen vainajan kohtaaminen voi olla surun käsittelyn kannalta huomattavasti terapeuttisempaa kuin meidän tapamme piilottaa vainaja perheen katseilta puuarkkuun ja nopeasti kuopata se maan uumeniin.

Ainakin seuraamamme polttohautaus suoritettiin puhtaasti oman perheen ja suvun voimin. Emme nähneet ainuttakaan pappia paikalla. Sitähän emme voi tietää mitä ennen varsinaista polttohautausta oli jo tapahtunut. Ehkä vainaja oli siunattu ennen sitä, mahdollisesti juuri Pashupatinathin kultakattoisessa temppelissä.

Ehkä vainaja oli viettänyt viimeiset hetkensä polttolaiturien viereisessä Kuoleman talossa. Hindut uskovat, että mikäli sielu erkanee ruumiista mahdollisimman lähellä Shivalle omistettua temppeliä, se auttaa vainajaa sielunvaelluksessa ja takaa paremmat lähtökohdat seuraavaan elämään.

Huomasin eilen miettiväni, että miten polttohaudataan yksinäiset ihmiset, joilla ei ole perhettä tai sukua. Onko heitä varten olemassa hautaustoimistoja? Miten heidät poltetaan? Ja sitten huomasin miettiväni, että onko Nepalissa edes yksinäisiä ihmisiä, samalla tavalla kuin mitä meillä? Vanhuksia, jotka unohdetaan ja hylätään yksinäisyyteen neljän seinän sisälle. Onko sellainen Nepalissa edes mahdollista?

Nepalilaisuuteen liittyy hyvin vahva perhe-, suku- ja heimosidonnaisuus. Käsite "perhe" on hyvin laaja - veljiä ja sisaria eivät ole vain biologiset sisarukset, vaan veljeyskäsite saattaa käsittää koko suvun, kylän, joskus jopa laajemmankin maantieteellisen alueen. Ja perhe ja suku tukevat ja auttavat toisiaan, ne muodostavat sen sosiaalisen verkoston, jonka meillä korvaa sosiaalihuolto ja viranomaiset. Maassa jossa sosiaalihuoltoa ei ole nimeksikään, tämä onkin ainoa vaihtoehto pitää huolta heikoimmista, lapsista, vanhuksista tai sairaista.

Mutta tämä riittäköön alkupuheeksi. Alla kuvakooste näkemästämme polttohautauksesta. En osaa kertoa enempää näkemästäni, ja kaikki kommenttini perustuvat puhtaasti näköhavaintoihin, ei tietoon.

Bagmati-joki jakaa alueen niin että turistit ovat toisella rannalla, Pashupatinathin kultakattoinen temppeli, Kuoleman talo ja polttolaiturit toisella puolen. Kuvassa näkyvät pienet kivimajat ovat vaeltavien pyhiinvaeltajien majataloja.

Vainaja on nostettu laiturille lepäämään. Takana Pashupatinathin kultakattoinen temppeli. Oikealla oleva valkoinen talo (portaat, punaiset markiisit ja koira portaiden päässä) on Kuoleman talo.

Vainajan kasvot on peitetty ja niitä ja koko kehoa verhoavat onnea tuottavat kehäkukkaseppeleet

Sukulaismiehet alkavat valmistaa vainajaa viimeisille hyvästeille - naiset pysyvät hieman sivustalla katosten alla

Vainaja nostetaan erityiselle kiviluiskalle puhdistamista varten

Vainajan jalat lepäävät Bagmati-joessa. Kalju mies punaisessa Adidas-takissa on lähisukulainen, koska hän on ajanut päänsä kaljuksi surun merkiksi. Yleistä on myös se, että hiukset leikataan vasta varsinaisen polttohautauksen jälkeen.

Myös kasvot puhdistetaan pyhällä Bagmati-joen vedellä

Alkaa vainajan viimeiset valmistelut, sitä varten perheen miehet levittävät valkeat verhot vainajan suojaksi.

Tämän toimituksen aikana vainajan kasvot ja jalat värjätään oransseiksi

Vainajan jalat ovat saaneet oranssin värin

Vainaja on tähän asti maannut kasvot joen ylävirtaan. Nyt hänet käännetään toisin päin.

Vainaja on valmis kohtaamaan sukulaisensa viimeisen kerran. Miehet pesevät joessa käsistään oranssin värin.

Suku kiertää vainajan myötäpäivää hyvästellen hänet

Miehet auttavat leskeä jonka suru on suuri ja itku lohdutonta

Kun kaikki sukulaiset ovat hyvästelleet vainajan peitetään hänet valkoisiin käärinliinoihin ja kehäkukkaseppeleihin

Vainaja viedään kulkueessa pesupaikalta varsinaiselle polttolaiturille. Naiset heittävät riisiä ja Kuoleman talolla luuhailevat pienet pojat, häiriintyneet ja häiriköivät, yrittävät saada riisiä kiinni.

Kuoleman talon pojat eivät piittaa naisten itkusta tai ihmisten surusta vaan juoksentelevat ees taas kulkueen ympärillä

Vainajaa lasketaan polttopuiden päälle

Suuri apina hyppelee kattopelleillä ja rämisyttelee niitä agressiivisesti

Vainaja on laskettu polttopuiden päälle

Turistit vastarannalta seuraavat tapahtumaa

Vainajan oranssit liinat lasketaan jokeen, jotta ne kulkeutuisivat aina Gangesiin asti. Todellisuudessa ne kulkeutuvat noin viisi metriä ennen kuin Kuoleman talon pojat ne noukkivat ylös ja etsivät kankaiden poimuista rahaa tai muita vainajan matkaan laitettuja arvoesineitä, joiden pitäisi tuottaa onnea tuonpuoleisessa.

Ja nyt kun kuvaa katson tarkemmin huomaan, että kuvan vasempaanreunaan on ilmestynyt kuusi valkeanaamaista turistia. Turisteiksi heidät tunnistaa, paitsi kasvoista niin siitä, että tumma lyhyttukkainen nainen on saapunut  paikalle shortseissa. Nepalissa missä koskaan eivät naiset esiiny polvet tai olkapäät paljaina. Hän tulee kuokkimaan toisten hautajaisiin, vain hinduille tarkoitetulle alueelle ja hänen pukukoodinsa vastaa samaa kuin joku tulisi suomalaisiin hautajaisiin kuokkimaan bikinit päällä.

Koirat ja pyhät lehmät ja sonnit seikkailevat turistien keskellä vastarannalla

Tuli on sytytetty. Rovion ympärillä olevia Bagmatisssa kasteltuja kaisloja ja heiniä käytetään vainajan peittämiseen ja savun synnyttämiseen

Lieskat nuolevat kaisloja ja alkavat synnyttää savua, joka lopulta verhoaa palavan vainajan

Pyhä lehmä saapuu paikalle

Savupilari alkaa nousta ja hiljalleen hajoaa pitkin laitureita

Koko polton aikana lisätään vainajan päälle kaisloja, ilman täyttää savun tuoksu, muita tuoksuja ei synny

Turistien ohella myös paikalliset saapuvat paikalle miettimään elämää ja kuolemaa

Tässä vaiheessa me poistuimme. Kuten alussa kerroin, itse polttaminen kestää useamman tunnin ja sen päätöksenä melko vähäeleisesti tuhkat lakaistaan jokeen. Laituri siivotaan seuraavia varten.

Edelliskerralla oli polttohautauksia käynnissä useampia ja melkein kaikki laituripaikat olivat käytössä. Lienikö sää syynä siihen, että nyt vain yhdellä laiturilla oli toimintaa. Pieni poika, joka olisi halunnut olla oppaamme kertoi että polttohautauksia suoritetaan 24 tuntia vuorokaudessa - eli nämä laiturit toimivat kiireisimpinä päivinä varsinaisena jätehuoltolaitoksena - näin hindulaisittain ajateltuna. Keho on sittenkin vain jätettä, vain sielulla on merkitystä.

Miettiessäni loppulausetta tälle hieman tummasävyiselle tarinalle huomasin mielessäni alkavan hyräilevän erästä aiheeseen sopivaa laulunpätkää. Ja niinpä päätän tämän jutun tuolla laulunpätkällä - eikä tarkoitukseni todellakaan ole rienata, vaikka laulu onkin kansantaiteilija Irwin Goodmanin ralli:

Vain elämää, ei sen enempää, on kaikki tää, koita ymmärtää...