Latte kertoo: Ravintoketju

Hojo hojo ja ters kaikki kaverit,

minä taas, Latte, tässä, teidän tähtikirjeenvaihtajanne. Hyvä että joku tässä perheessä muistaa blogikansaakin. Äiskä kun vaan nyprää jotain käsitöitä ja touhottaa muuta toisarvoista ja Iskä on hautautunut tietokoneensa uumeniin. Ja useimmiten kun yritän ottaa osaa Johtokunnan aktiviteetteihin saan vastaukseksi aika tylysti: "Ei nyt, Latte, langat menee sekaisin." (Äiskä) Tai: "Äläpä nyt häiritse, kun teen työtä." (Iskä)

Pöh. Koita siinä sitten pitää jotain älykästä keskustelua yllä. No, yleensä saan Johtokuntaan kuitenkin liikettä aikaiseksi kun käyn kähveltämässä likapyykistä sukan jota kanniskelen ympäri asuntoa, kuin voitonlippua. Siinä sitten mennään hetken hippaa ympäri torpan.

Mutta nyt otsikkoon! Päätin tänään kertoa teille ravintoketjusta. Miksikö? No siksi että Äiskä sai taannoin kummityttönsä tyttäreltä valokuvahaasteen, jonka nimi oli juuri tuo samainen ravintoketju.

Äiskä sitten pohtimaan ravintoketjua monelta eri kantilta. Onhan niitä tulkintoja asiasta, yksi on Wikipedian:

Ravintoketju kuvaa aineen ja energian kulkua trofiatasolta toiselle eliöyhteisössä. Todellisuudessa ravintoketju on lähes aina yksinkertaistus todellisesta tilanteesta, koska eliöt käyttävät ravinnokseen useita eri lajeja. Paremmin aineen ja energian kulkua kuvaa ravintoverkko.

En aina ymmärrä miksi ihmiset tekevät asioista niin hankalia ymmärtää. En tosiaan tiedä mikä on trofiataso, eikä sivumennen sanottuna paljon kiinnosta. Mutta sen tiedän miten aine ja energia kulkee eläinyhteisössä.

Yksinkertainen ravintoketju:

Johtokunta menee Tarton eläintarvikekauppaan ja tuo kotiin säkillisen nappuloita. Nappulat siirtyvät pienissä erissä säkistä kuppiin ja minä huitaisen ne sitten naamariin. Nappulat palautuvat ajan myötä sitten takaisin luontoon, hieman muuttuneessa muodossa. Eikä siitä sen enempää.

Se parempi ravintoketju:

Jos te olisitte vetäneet kitaanne erinäköisiä ruskeita pöppänöitä koko elämänne niin tietäisitte, että ne alkavat ajan myötä tympiä. Vaikka niihin lisättäisiin mukaan ns. kyytipoikaa eli lihaa tai maksapasteijaa tai verilettuja, mitkä sinällään ovat kaikki ihan jees ravintoa ja siksi nam. Niinpä onkin täysin luonnollista, että aina kun vain tilaisuuden saan, yritän monipuolistaa ruokavaliotani ns. luonnon antimilla. Luonnon antimiin lasketaan salaattipuolelta lähinnä ruoho, mitä laidunnan kyllä mielelläni. Lihapuolelta löytyy sitten jo enemmän valikoimaa alkaen hiiristä ja myyristä ja naapurin kissasta jatkuen sitten isompaan riistaan kuten jänikset, villisiat ja valkohäntäpeurat. Ei niin että olisin edellä mainituista saanut kiinni ensimmäistäkään, mutta voi pojat, niitä metsästäessä kyllä aine ja energia kulkevat vinhasti - yllä mainittuun Wikipedian määritelmään palatakseni.

Koska kaikissa hyvissä tieteellisissä esityksissä käytetään apuna kuvitusta ja kaavioita niin havainnollistanpa asiaani minäkin. Kyseinen opetuksellinen kuvasarja on kuvattu viime kuussa Võsulla, missä olimme viettämässä syyslomaamme.

Ja näin se lähtee:

Tästä se lähtee liikkeelle, korvat hörössä mennään ravintoa etsimään.

Vaaniminen on ihan olennainen osa ravintoketjua.

Noustaan kukkulalle tähystämään. Ja kas, saalista onkin näköpiirissä.

Siellä ne ovat - ihanat lintupaistit - ja eikun perään

Hei hei tipuset, Iso Paha Susi tulee...

Voihan räkä, lähtee karkuun!

Tule takaisin!!!

Siellä ne ovat, höyhenpyrstöt, niin lähellä mutta niin kaukana. Pahus!

No ei sitten. Lähdetään kotiin ja palataan siihen yksinkertaisempaan ravintoketjuun.  Mitäs tänään olisi kupissa tarjolla?

Näin siis toimii omatoiminen ravintoketju. Se hauskempi.

Jostain kumman syystä näistä minun saalistusreissuistani ei tule kiitosta. Enemmän menee aina huudon puolelle.Niinkuin nyt tässäkin tapauksessa. Kurkku suorana Johtokunta karjui rantatörmällä että ei EI EI.

Sama juttu peurametsälle lähtiessäni. Kuten pari päivää sitten. Minkä minä sille voin että peurat eivät juokse nätisti ympyrää 50 metrin säteellä. Ne juoksevat kauas, ja mitä voi koira muuta tehdä kuin mennä perässä. Kun sitten palaan niin Johtokunnan naamat ovat kiukusta harmaat ja suut ovat tiukasti mutrussa. "Minne sinä karkasit!!!" ne motkottavat. Kun en minä karannut minnekään. Yritin vain monipuolistaa ruokavaliotani ja toteuttaa Luonnon Suurta Ravintoketjua.

Kuten sanottua, ihmiset ovat joskus niiiiin yksioikoisia. Ja näihin sanoihin päätän tämän esitykseni.

Kiitän mielenkiinnostanne.

Latte, ravintoprofessori Luojan armosta

#138 mustavalkomaanantain haaste: tyhjä

Muita tyhjyyksiä voit katsella täältä: 138. mustavalkomaanantai - tyhjä

Viiden Euroopan rikkaimman valtion joukkoon

Viron pääministeri, Andrus Ansip, julisti jokunen vuosi takaperin, kun Viro eli nousukauden huumaansa, surullisenkuuluisan lauseen: Muutaman vuoden sisällä - viiden tai viidentoista, yhtä kaikki - Viro olisi Euroopan viiden rikkaimman valtion joukossa.

Tuo lause on vitsi, jota nykyisin toistellaan hailakalla ironialla kun päivä päivältä, viikko viikolta, vuosi vuodelta seuraamme Viron sortumista hitaaseen ja hivuttavaan taloudelliseen alennustilaan, yhdessä muun Euroopan kanssa.

Jälkiviisaus on sitä viisauden jalointa tietämystä, mutta totuuden nimissä moni parkaisi jo nousukauden huumassa näille poliitikkojen surrealistisille puheille. Jotka olivat jo silloin, ja nyt tietenkin vieläkin kauempana  kansasta.

Oli toive ja oli unelma. Ja oli kyky sulkea silmät todellisuudelta. Sellainen usko on pelottavaa ja tuhoisaa.

Minä kävin jokunen kuukausi sitten Tsoorussa. Itse asiassa kaksi kertaa. Ensin ystäväni OnuKoon kanssa ja sitten Kimmon kanssa. Enkä ole ollut ihan ennallani näiden käyntien jälkeen.

Mikä on Tsooru? Missä on Tsooru? Ja miten se asettuu Andrus Ansipin maailmankuvaan?

Tsooru on pieni paikkakunta, kyläpahanen Võrun maakunnassa, ja sinne saattaa eksyä matkalla Karulan kansallispuistoon. Niin minun kävi.

Tsooru on, kuten niin moni muu paikkakunta Etelä-Virossa, hiljainen ja unohdettu. Siellä asuu kourallinen ihmisiä, jotka yrittävät repiä elantonsa miten saavat. Tsoorun läpi ajava turisti saattaa naurahtaa hassulle sedälle, joka keskellä viikkoa taivaltaa maantien poskea pyhäpuvussaan. Surrealistista ja siksi ehkä hieman huvittavaakin. Ei meillä näin Suomessa. Vai?

Ensimmäisen kerran pysähdyin Tsoorussa sen hylätyn ja rapistuneen neuvostoaikaisen kolhoosikeskuksen vuoksi. Talo edustaa tyypillistä massiivista ja mahtipontista neuvostoarkkitehtuuria - keskellä oikeastaan ei mitään -  ja nyt, luonnon hiljalleen ottaessa siitä vallan, se edustaa koko neuvostomaailman sortumista. Tai näin voitaisiin ajatella.

Traaginen ja surkuhupainen on myös graffiti talon seinässä: Tsooru ELU. Eli: Tsoorun elämä.

Ovia ei enää vanhassa kolhoosikeskuksessa ole ja niinpä lähdin tutustumaan talon sisälle. Ensimmäisellä kerralla mukanani oli, kuten jo kerroin, kaverini OnuKoo. Jälkimmäisellä kerralla Kimmo.

Sisäänkäynti 

OnuKoon kanssa kuljimme ensimmäisellä käynnilläni  läpi talon, ja olimme silloin yksin. Minuun teki suunnattoman vaikutuksen paikan täydellinen rapautuminen, rähjäisyys. Vaikka päivä oli kirkas ja kaunis, joka puolella kuului veden surumielinen lorina, kylmien märkien pisaroiden ikiaikainen tippuminen. Tuntui kun korvat olisivat kuulleet seinien rapautumisen hiljaisen hivuttavan äänen. Drip drip drip.

Tyhjistä pulloista päätellen joku vielä käy täällä viettämässä aikaansa

Meni muutama kuukausi ja tulin uudelleen Tsooruun. Ensimmäisellä kerralla olin eksynyt paikalle vahingossa, nyt tulin määrätietoisesti. Mukanani kameran laajakulma. Ja Kimmo, jolle halusin taloa esitellä. Se kun oli ja on niin oudon kummitusmainen. Kuin joku outo muistomerkki aatteille, jotka eivät kestäneet realiteetteja.

Oli yhä kesä. Tsoorun pihamaalla, niitetyllä aukiolla näytti joukko poikia pelaavan koripalloa. Aurinko paistoi ja poikien iloiset huudahdukset täyttivät ilman.  Me astuimme märkään outoon rakennukseen. Minä niin Kimmolle halusin näyttää tämän oudon entisen palatsin, joka nyt oli vain muistomerkki rappiolle ja rapautuneille unelmille.

Kuvan etureunalla on jotain jota ajattelimme mahdollisesti limukka-automaatiksi. Emme olleet varmoja.

Minä katson tilaa ja sen satoja graffiteja linssini läpi. Katson, ja samalla äkkiä havahdun johonkin liikkeeseen, joka vilahtaa kovin nopeasti havaintokenttäni ulkopuolelle. Kuulen: drip drip drip. Ja Kimmon takanani. Mutta minusta tuntuu, kun jossain olisi vilahtanut eläin.

Tietämättäni olen kuvannut tuon liikkeen kuvaani. Tässä yllä olevan kuvan osasuurennos:

Pieni poika, kun villieläin, tarkkailee minua suuren salin päästä

Jatkan kulkuani salissa, joka edustaa totaalista rappiota sen kaikkein surullisimmassa asteessa. Ja koko ajan minulla on tunne, että minua seurataan. Ja sitten taas näen varjon, joka salamannopesti katoaa näkökentästäni. Hetken kuluttua, kun tiedän mitä etsiä, näen pienen pojan. Kuin pienen aran kaniinin tai hiiren, joka kulkee rapautuneessa ja märässä talossa kuin kotonaan, piiloutuen nurkkien taakse, kiipeillen talon mätänevissä kattorakennelmissa.

Minä rikon meidän kuurupiilomme taian ja sanon pojalle: "Hei! Mikä tämä talo on joskus ollut?" Poika jähmettyy  paikoilleen, kuin valokuvassa. Ei pakene, mutta ei vastaa. Katsoo minua kuin jänis, joka olisi jäänyt tiellä auton etuvaloihin. Sitten poika juoksee, nopeasti ja ketterästi, ja kiipeää vaivattomasti kuin apina talon kattorakenteisiin, hyppii ylemmäs ja minulta karkuun. Katoaa.

Oviaukon graffiti on julmaa ironiaa: Külastage meid jälle. Lainattu kauppojen kassakuitista: Tervetuloa uudelleen

Minä kuljen talossa eteenpäin, nousen toiseen kerrokseen. Ja tiedän, että pieni poika-apina seuraa minua, jossain näkymättömissä. Se on kotonaan, tämä likainen ja rähjäinen raunio on sen koti ja minä olen tunkeilija. Katselen seinien törkeitä tai hellyttäviä seinäkirjoituksia. Molempia alalajeja löytyy riittävästi. On rakkaudentunnustuksia ja on monenlaista hämähäkkiä väärinpäin.

Olen toisessa kerroksessa ja tulossa portaita alas kun tunnen pojan läheisyyden. Ja vaaran. Katson taakseni ja samalla hetkellä poika juoksee portaat alas kuin mielipuoli. Juoksee ja taas katoaa. Hetken minusta tuntuu, että jos en olisi huomannut, poika olisi työntänyt minut portaat alas. Kimmo on nähnyt saman, ja sanoo myöhemmin: hetken tuntui siltä että poika tönäisee sinua.

En sitä ihmettele, en sitä hetkeäkään moiti. Minä olen tunkeilija, joka on tullut pojan maailmaan. Minä olen tunkeilija, joka kuvaa pojan salaista maailmaa. Ehkä kotia. Minä olisin ansainnut tulla tönäistyksi portaissa.

Alakerrassa kiertelen vielä hetken ja yritän puhua pojalle, jonka näen taas lähes varjona nurkissa. Kimmo sanoo: "Ei poika sinua kuule - hän on kuuro." Kimmo on huomannut vanhan kuulolaitteen pojan korvan takana, mikä selittää pojan vastaamattomuuden.

Katson kylmän ja märän ja mätänevän betonitalon rikkonaisista ikkuna-aukoista ulos pihalle, ja näen kauempana ryhmän ruskettuneita ja lihaksikkaita poikia heittelemässä koripalloa toinen toisilleen.

Ja vapisen, ja silmiini syöksyvät kyyneleet sillä muistan äkkiä Uuno Kailaan runon: Pallokentällä.

Kimmo sanoo lempeällä ja matalalla äänellä: "Tiina, lähdetään pois. Emme me voi mitään, emme ainakaan nyt ja tässä."

---

Tsoorun käynnin jälkeen en ole oikein osannut kirjoittaa mitään todellista tai arvokasta tänne blogiin. Onhan blogini tapa ollut esitellä sitä miten kivaa ja mukavaa ja hienoa Virossa on matkailijan näkökulmasta. Olen ollut iloinen kuvatessani kauneutta ja olen ollut onnellinen voidessani esitellä hienoja nähtävyyksiä.

Laiha kuuro Tsoorun poika ei puhunut, ja katkoi minultakin puheenlahjan, ainakin hetkeksi.

Nyt minun pitää löytää uusi tapa puhua. Löytää teille matkailijoille kahta tärkeämpi syy tulla tähän maahan, joka on kaunis ja salaperäinen, mutta yhtä lailla ajatuksia herättävä ja ristiriitainen.

Tartossa pimeyden aikaan

Käytiin Tartossa. Satoi mennessä ja satoi palatessa. Asfaltti kiilsi yössä ja heijasteli autojen punaisia jarruvaloja mustasta karkeasta pinnastaan. Ihmiset olivat kuin puolikkaita varjoja, kapeita ja heikkorajaisia. Ihmisiä suurten kauppakeskusten parkkipaikoilla,  räpistelemässä kirkkaissa ajovaloissa hätääntyneiden yöperhosten lailla. Ihmisiä värjöttelemässä linja-autoaseman katoksen alla, kylmin käsin viimeistä tupakkaa poltellen, odottaen jotain, joka ei ehkä koskaan tule.

Tartto on ihastuttava kaupunki. Tarttoa on Raatihuoneentori ja sen takorautaiset ja koristeelliset lyhtypylväät, joiden maitolasi suodattaa lempeää keltaista valoa. Tarttoa ovat kapeat kävelykadut vanhassa kaupungissa. Kymmenet toisiaan seuraavat ulkoilmakahvilat, tuo keväisin soriseva ja kupliva helminauha. Tarttoa ovat suuret puistot ja niiden vielä suuremmat puut, jotka kuumana kesäpäivänä tarjoavat viilentävää varjoa ja suojaa rakastavaisille. Idylliset puutalot ja nikerretyt ikkunankarmit ja koristeelliset ovenpielet, joita kellertyvät vanhat puut reunustavat syksyisessä Karlovassa ja Supilinnassa.

Mutta eilen Tartto oli mustaa ja se oli kiiltävää kromia. Virtaviivaisia sateesta kimmeltäviä autoja liikennevaloissa odottamassa lähtöä kuin peltikylkisten gladiaattorien kasvoton rivi. Eilen Tartto oli sateen suttaamia neonvaloja kauppakeskusten katolla. Se oli musta ja synkkä kuin sarjakuvien Gotham City. Ja sen kauppapalatsien ovista tunkevat räikeät valot vain korostivat sen pimeyttä.

Minulla oli kamera mukana. Lähtiessämme liikkeelle Kimmo nosti hitusen toista kulmakarvaansa, mutta vain hitusen. Mihin minä ajattelin kameraa tarvitsevani tänä kylmänä ja märkänä iltana? "Tänään voi olla oikeasti hieno kuvauspäivä" selitin. "Tänään ajattelin kuvata hieman erilaista Tarttoa."

Ja näin tein. Loikin vesilammikkojen yli ja asetuin katosten alle suojaan kamerani kanssa ja tunsin olevani sotakuvaaja, nykypäivien Robert Capa keskellä olemassaolon taistelua. Objektiivini tunteeton lasisilmä kääntyi valosta varjoon. Se tuijotti sinne, minne muut eivät katso.

Olen kuvannut viime vuosina niin paljon kaunista. Olen hakenut kuviini värejä ja muotoja ja maisemia. Näkymiä, jotka tekevät hyvää sielulle. Antavat voimaa. Lämmittävät.

Eilen sukelsin valokuvan pimeälle puolelle, katsoin kylmää Emajõgea joka virtasi mustana kuin Tuonelan virta. Suuria talon möhkäleitä, jotka kutistavat ja musertavat ihmiset niin fyysisesti kuin henkisesti.

Ja olin ihan innoissani. Tämäkin pitää tallentaa. Ja jotenkin oudolla tavalla minä saan tästäkin voimaa.

Että minä rakastan valokuvausta!

Kauppakeskus Tasku

Puolikkaita varjoja, kapeita ja heikkorajaisia

Musta kuin Tuonelan virta

Autot kimmeltävät märkien peltisten koppakuoriaisten lailla

Tigutorn kohoaa pimeyteen

Linja-autoasemalla elämä on odotusta

Suttuiset neonvalot kauppaparatiisien katolla

Autot ahdistelevat ja piirittävät uutta tiedekeskusta

PS: Tämä tämänpäiväinen postaus on ikäänkuin käänteinen eräälle aiemmalle kirjoitukselle, jonka otsikko oli: Rakkauden aikaan Tartossa. Siinä olin puolestaan hurmaantunut valon määrästä ja Tarton kauneudesta yhtenä aurinkoisena alkukevään päivänä. Se juttu löytyy tästä: Rakkauden aikaan -ja sen yhteydessä on myös kuvagalleria, joka on täynnä valoa ja iloa.

PPS: Nyt kun innostuin vanhoja kirjoituksia Tartosta läpikäymään, laitanpa linkin tähänkin juttuun, jossa päivänvalossa esittelen näitä samoja kulmia, Tarton uutta liikekeskustaa ja uusia arkkitehtoonisia maamerkkejä: Tarton muuttuvat kasvot

Latte kertoo: On tanssi ja laulu tärkeämpää

Hojo hojo kaikki blogin lukijat,

ja kukkuluuruu mitä kuuluu?! Hyvää mulle kuuluu, kuinkas muuten.

Elämä on aika laiffii, mitä olen monesti täällä sanonut, ja siitä on otettava kaikki irti, kun siihen mahdollisuus on. Eikö niin? Voisi sanoa, että minun elämäni motto on aika ytimekkäästi summattu vanhan SIGin ja edesmenneen Matti Inkisen ikimuistoisessa kappaleessa:  Älä sinä huoli

Älä sinä huoli
tyttö nuori
paljonkos kyyneleet
hyödyttää?
Eivät ne surut suremalla lopu,
on tanssi ja laulu tärkeämpää
(tanssi ja laulu tärkeämpää)

Nyt on meillä Villa Ottiliassa aika lailla hiljaista, noin niinko asiakkaiden puolesta ja välistä huomaan että Äiskä näyttää siitä suorastaan huolestuneelta. Se istuu tietokoneella ja tekee laskelmia ja puhisee oudosti. Sillä on kulmat kurtussa ja poimu kulmakarvojen välissä. Ei kivaa. Minä yritän siinä sitten avustaa, kannan piippalelua syliin tai lasken suuren kultaisen pääni Äiskän syliin ikäänkuin muistuttaakseni mikä elämässä on tärkeää.

Joskus se toimii, joskus ei. Joskus täytyy ottaa järeämmät aseet käyttöön. Järeiksi aseiksi voidaan laskea metsälenkit. Ja Inkistä mukaellen vielä kerran: eivät ne surut suremalla lopu, on metsässä ryntäily tärkeämpää.

Eilen lähdin sitten tuulettamaan Äiskää. Mentiin Pyhäjärvelle, jee, my favourite. Iskä ajoi ja minä annoin takapenkiltä ohjeita. Auto parkkiin ja eikun menoksi.

Tästä se lähtee, auto on pantu parkkiin ja sitten vaan Pyhäjärven luontopolulle.

Metsälenkkien ydinluu eli se herkullisin osa on rymistelyssä, se on sitä ihan kaikkein parasta. Rymistelyksi lasken kaikki riemukkaat spurtit ja hypyt, ryntäykset risukkoon, veteen ja kuralätäkköön. Ojissa vasta onkin ihastuttavaa rymistää. Ja ne ihan kaikkein parhaat ryminät saa aikaan kun lähtee peuran perään, se on sitä ihan rymistelyn aatelia.

Jostain syystä Johtokunta ei näe asiaa ihan samoin. Niinpä aina ennen rymistelysessiota minulle pidetään pieni puhuttelu, jossa käydään läpi muutamia sääntöjä: "Ei saa karata. Ei saa rynniä mahdollisia vastaantulijoita vastaan. Pitää tulla takaisin jos kutsutaan. Blaa blaa."

Joko kohta päästään asiaan? Iskä kertaa vielä sääntöjä.

Kun näitä sääntösulkeisia ollaan riittävästi kuultu ja olen luvannut kautta kiven ja kannon, joita metsässä on sivumennen sanottuna runsaasti, että ole ihan kiltti koira, alkaa hauskuus. Pääsen irti ja taas lähtee!

 Eivät ne surut suremalla lopu...

... on metsässä ryntäily tärkeämpää

Näin retkemme etenee. Minä ihan vaan vähäsen lähden houkuttelevan hajun perään ja olen ihan vaan hetken kadoksissa. Tai enhän minä kadoksissa ole ollutkaan, olen tiennyt koko ajan ihan tasan tarkkaan missä olen, ja senkin missä Johtokunta on. Ne vaan eivät ole tienneet missä minä olen, ja se niitä aina huolettaa. Siksi en saa näistä katoamisistani suuremmalti kiitosta. Mikä sivulauseessa myönnettäköön.

Mutta en anna sen masentaa, loiskuttelen kuralätäköissä jotta voin sitten mennä Pyhäjärveen peseytymään. Ensin nätisti portaita pitkin, ja sitten kunnolla loikaten - ja oh boy, tää se on elämää!

 Ensin testataan veden lämpötila...

 ... ja sitten lähtee

 Tehkää perässä! Tämä se on kuulkaa elämää!

Että tällainen se on minun filosofiani. Voitte pitää sitä hieman hedonistisena (heh, olen viime aikoina hieman selaillut sivistyssanakirjaa), ja voitte pitää minua pinnallisena. Mutta minä olen eri mieltä. Mitä sitä suremaan etukäteen asioita, joille ei voi mitään tai jotka eivät ole edes vielä tapahtuneet! Kun voi nauttia tästä hetkestä, nostaa kirsun taivaita kohden ja nauttia metsän ja järven runsaista tuoksuista. Kun voi rynnistää pöpelikössä ja antaa peuralle huutia. 

Ja tiedättekö mitä?! Minun pieni terapiasessioni toimi. Kun palattiin autolle Äiskä ei kertaakaan sanonut mitään niin tylsää kuin sähkölasku tai lämmityskulut. Kun tohotukseltani ehdin vilkaista niin huomasin, että Äiskä taisi suorastaan hymyillä, ja se oli oikeasti kiva näky se!

Ei mulla sitten muuta. Tämmöstä pientä vaan. Että hännänheilutuksiin!

Teidän Latte  

Valokuvatorstain 263. haaste: positiivisuus

Valokuvatorstaissa kehotettin inspiroitumaan Monty Pythonin Life of Brian -elokuvasta tutulla laululla: Always look on the bright side of life.

Siinäpä oiva taito, ken sen hallitsee. Kolikolla kun on aina ne kaksi puolta. Ja lasi voi olla puoliksi tyhjä tai täysi, miten vain itse kukin sen näkee.

Muita positiivisia kuvia löytyy täältä: Valokuvatorstain 263. haaste

Hiljaisuutta ja rauhaa - Otepää on tätäkin

Sateisten päivien jälkeen on aurinko jälleen ilmestynyt Otepään taivaalle. Hieman se on hailakka tai sitten arvaamaton ja piiloutuu ujona nopeasti pilvien taakse. Mutta siellä se on, kultainen mollukka, joka nostattaa mielialaa ja saa mielen heti muutaman asteen virkeämmäksi.

Viimeiset viikot ovat menneet hieman kuin unessa, puolilla kierroksilla, jos niilläkään. Mitään ihmeellistä ei tapahdu, ei hyvässä eikä pahassa, ja päivän askareet koostuvat rutiineista, jotka toistuvat aina tylsistymiseen asti.

Sellainen se on - marraskuu. Välikuukausi joka ei oikein ole mitään. Se ei ole enää suoranaista syksyä, ei talveakaan. Sekin on rämmittävä läpi, jotta päästään sukeltamaan talven riemuihin.

Eilen päätin kuitenkin ottaa itseäni niskasta kiinni ja tein sellaisen uroteon että lähdin pitkästä aikaa ulos kunnon kävelylenkille.  Suuntasin askeleeni kohti Pyhäjärveä ja sen monia kävelyteitä. Vaeltelin rannoilla ja sukelsin salaperäiseen Murrumetsään, jossa aurinko leikki kuurupiiloa kanssani. Se tarttui maassa maatuviin lehtiin ja sytytti niihin valot. Se kimmelteli vesipisaroista ja säkenöi järven pikkuruisista aalloista auringonkilona. Metsä tuoksui vahvalta, se tuoksui mullalta ja kuralta ja maatuvilta lehdiltä, mutta yhtä lailla raikkaalta, kuuselta, naavalta ja puhtaalta tuulelta. Tikka nakutti puussa ja suuri parvi hanhia oli laskeutunut Pyhäjärveen kylpemään ja siipiään lepuuttamaan.

Minä kuljin eteenpäin ja tuuli pöllytti hämähäkinseittejä aivoistani. Jalka kulki kepeästi vaikka Murrumetsän polut olivat sateiden jäljiltä liukkaat ja kuraiset. Moneen kertaan pysähtelin tutkimaan vesipisaroiden leikkiä kuusten oksilla tai kuuntelemaan lintujen sirkutusta korkeiden puiden latvoissa. Tuntui hyvältä ja rauhalliselta ja majesteetillisen yksinäiseltä. Oli vain luonto ja minä, ei ketään muuta, eikä minulla ollut kiire minnekään.

Siinä kävellessän mietin jälleen Otepään ominaislaatua. Onhan tämä kieltämättä aika erikoinen paikka, näin virolaisestakin näkövinkkelistä. Otepää tarjoaa matkailijalle niin paljon. Moni tuntee sen erinomaisena ja monipuolisena hiihtokeskuksena, joka talvikuukausina täyttyy punaposkisista reippaista kuntoilijoista ja retkeilijöistä. Lapset rakastavat Otepään mahtavia pulkka- ja tubingmäkiä. Värikkäästi pukeutuneet laskettelijat ja lökäpöksyiset lumilautailijat suuntaavat Väike Munamäelle tai Kuutsemäelle, missä musiikki soi ja henki huuruaa kilpaa kuuman glögin ja rommiteen. Paikkakunnan monet pienet kahvilat ja ravintolat täyttyvät ilta illan jälkeen after ski -porukoista ja talvihenkisistä matkailijoista.

Kesälläkin paikkakunta pöhisee eloa, Pyhäjärven rannat täplittyvät auringonottajien rantapyyhkeistä ja lihaksikkaat ja ruskettuneet juoksijat etenvät kepeästi hyvinhoidetuissa lenkkimaastoissa. Suurtapahtumat, joita niitäkin on paljon, tuovat tämän ohella viikonloppuisin kaupunkiin tuhatmäärin ihmisiä, oli kyse sitten hiihto- tai juoksutapahtumista, polkupyörämaratoneista tai triathlonista. Tänne kokoontuu ralliväkeä ja moottoripyöräväkeä ja muita mitä erilaisimpien alojen harrastajia mitä moninaisimpiin massatapahtumiin.

Kaikki tämä on tietenkin Villa Ottilian kannalta hyvä. Kaikki tämä tarkoittaa meille työtä ja tuloa. Ja meillä on hyvä mieli kun voimme omalta osaltamme ohjata asiakkaita oikeisiin kohteisiin, neuvoa parhaat paikat. Kun asiakkaat viihtyvät ja tuntevat saavansa rahoilleen vastinetta. Virkistyvät.

Hiljaiset kuukaudet ovat hiljaisia kuukausia matkailualalla, minkäs sille teet. Ilmat ovat epävakaiset ja ihmisillä on jo lomat pidetty ja seuraaviin lomiin vielä pitkä matka. Silti, eilen kävellessäni näissä satumaisissa upeissa maastoissa mietin, että juuri nämä hiljaiset kaudet tarjoavat matkailijoille jotain aivan ainutlaatuista. Rauhaa ja hiljaisuutta ja rauhoittumista. Kävellä hiljaisilla rantateillä, samoilla satumaisessa metsässä ilman ristin sielua lähimailla. Olla ja hengittää rauhallisesti, kiirehtimättä mihinkään. Senkin soisin asiakkaidemme kokevan. Sillä juuri tällaisina hetkinä Otepään huikea kauneus ja ainutlaatuisuus korostuu niin että melkein kipeää tekee.

Me olemme täällä - satoi tai paistoi. Kesät ja talvet. Ja myös nämä ihanan rauhalliset hiljaiset kuukaudet. Tule sinäkin, ja ylläty! Otepäästä on niin moneen - myös rauhaan ja rauhoittumiseen.

Pyhäjärvi, jossa on salaperäistä lumoa kaikkina vuodenaikoina

Rantatien penkit katsovat yksinäisinä järvelle

Tie vie aina eteenpäin

Pyhäjärven kartanonpuiston hillittyä charmia

Näillä teillä ja poluilla on nyt rauhallista taivaltaa

Hanhia uiskentelemassa hiljaisen uimarannan läheisyydessä

Havuissa on kyyneliä, kirkkaita kuin kristallit

Aurinko sytyttää lehtiin valot

Puut peilailevat itseään vihreän veran pinnalta

Hyvin hoidetut kävelytiet kiertävät koko Pyhäjärven

Vene on vedetty jo kuiville

Otepään uimaranta on hiljentynyt

Jälkikirjoitus: Kun lähdin Murrumetsään kävelylle jouduin vahingossa aivan outoon satumaailmaan - eksyin hobbittien ja haltijoiden keskelle, näin merkkejä Panin vierailusta, törmäsin lohikäärmeeseen ja jättiläiseen ja salaperäisiin puihin piiloutuneisiin satuhevosiin, jotka kopisuttelivat kovia kavioitaan. Taivalsin eteenpäin ja lopulta tulin perille - salaperäiseen vuoristolinnaan, joka näytti uljaalta ja vahvalta Minas Tirithiltä.

Mitä tapahtui? Siitä pääset jyvälle kun tutustut tähän valokuva-albumiin, joka löytyy Villa Ottilian virallisilta facebook-sivuilta, ja punaisesta linkistä klikkaamalla pääset luikahtamaan satuun sinäkin. Aloita klikkaamalla sarjan ensimmäistä kuvaa - ja siitä pääset kuva kuvalta etenemään ja tarinaa seuraamaan: Tiina eksyy satuun tai itse asiassa useampaankin!