Tapanin myrskyt

Meillä oli jossain vaiheessa ajatuksena tehdä tapanin ajelu Võsulle tarkistamaan että siellä on kaikki kunnossa. Eipä lähdetty.

Heräsin aamulla viiden aikaan siihen että myrsky riepotteli Otepäätä. Jatkoin unta ja heräsin kymmeneltä seuraavan kerran myrskyn ääniin. Takapihan kuuset tanssivat tuulessa epäjärjestyksessä. Etupihan jättikuusi heilui ja huojui ja sivupihan pylvästuijat taipuilivat nekin tuulen myötä.

Mikä ihmeellisintä - aurinko paistoi täydeltä terältä ja lämpöasteita oli myrskystä huolimatta +8c. Ei todellakaan mikään tyypillinen tapanin sää.

Ruoho vihertää ja lämpöä on +8c tapaninpäivänä 26.12.2011

Tuuli viskoo lähipelloilla olevia hallaharsoja sinne tänne.

Naapurin koivut tanssivat tuulessa

Me kuitenkin olemme päässeet helpolla. Toista näyttää olevan Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa. Norjassa mitattiin 44m/s:n tuulia, joka on jo aivan hirveä lukema ja Kaskisissa Suomessa on tuuli paikoitellen viuhunut 36m/s:n vauhdilla. Hurja lukema sekin!

Netistä katselin Suomen Nelosen uutisia ja säätiedotusta, ja kerrankin säätieteilijä ei yrittänyt selittää, että nämä tuulet asettuvat kuitenkin siihen normaaliin tilastolliseen pitkän aikavälin vaihteluun, vai mikä se vakioselitys aiemmin oli. Säätieteilijä myönsi että tämä on harvinaista.

Miten tähän ollaan tultu?

Ilmastonmuutoksesta varoittaneita pidettiin pitkään vain ylireagoivina viherpiipertäjinä, jotka ansaitsivat lähinnä ylenkatseellista halveksuntaa.  Ja maailma porskutti eteenpäin iankaikkiseen kasvuun uskoen. Aika ajoin pidettiin joitain ilmastokonferensseja, joissa pyrittiin luomaan jonkinlaisia pelisääntöjä. Mutta aika huonoin tuloksin. Kun päätökset olisivat edellyttäneet jostain luopumista.

Pitkään ilmastonmuutos oli vain uskon asia. Ja nyt, kun kaikki tuomiopäivän pasuunoiden ennustukset ovat toteutuneet, ollaan sitten aika suu ammollaan ihmetyksestä. Miten tässä näin kävi? Ja olisiko tämän voinut estää? Ja onko nyt liian myöhäistä?

Tuuli tuivertaa tuijiakin, vuoroin sinne vuoroin tänne, illan matalassa valossa ei niiden heilunnasta saa enää tarkkaa kuvaa.

Jälkikirjoitus: Kimmo soitti hetki sitten meidän Võsun tuttavallamme Janekille kysyäkseen miten Võsulla on tuuli paikkakuntaa riepottanut. Ja onhan se. Janekin naapuritalon päälle on kaatunut kuusia ja kuulemma rannan mäntyjä on myös katkeillut runsaasti. Janek lupasi aamulla valoisan aikaan käydä Huvikummulla katsomassa miten se on tämän riepotuksen kestänyt. Hieman huolestuttaa.

Joulun taika - kyllä ! - se on olemassa

Sanokaa mitä sanotte, mutta joulussa on taikaa. Se saa katseisiin lämpöä ja sydämiin rakkautta. Se saa herkäksi. Se saa mielen palaamaan menneeseen, muistamaan rakkaita kaukana ja poissa. Ja se saa sydämen sykkimään hehkuen niille rakkaille, jotka ovat lähellä, aivan vieressä.

Ja minä kun niin kiukuttelin ennen joulua. Oli minulla kiukutteluun syyni, ja kaikkia en ole täällä kertonut, enkä kerrokaan. Ei kaikkea tarvitse jakaa. Riittää kun sanon, että ennen joulua minua ahdisti moni asia. Eikä joulu ollut tullakseen.

Vaan se tuli. Ja kun se tuli, se tuli hulvahtaen ja yllättäen ja täytti jokaisen nurkan tästä talosta taialla ja jokaisen nurkan sydämestäni rakkaudella.

Jouluaaton vietimme kahdestaan -- mitä minä puhunkaan! -- siis kolmestaan. Söimme hyvin pienen kaavan mukaan. Emme antaneet lahjoja. Ja silti, illan pimetessä saapui joulun tunnelma kotiimme, sydämiimme ja katseisiimme.

Hyvää joulua rakkaani!

Perheen suuri pieni haluaa aattoiltana isän kainaloon

Jouluaatto meni meillä siis pienesti. Ei lahjoja. Ei ylenpalttisia aterioita. Vain rauhallista yhdessä olemista. Ei mitään pakotettua riemua.  Ehkä juuri siksi yllättävät pienet eleet, kuten vaikka vain kepeä hively poskella tuntui ihmeellisen hyvältä, isommalta. Ison leijonan pusku päähän. Äiskän iso poika!

Illalla katsoimme telkusta elokuvia, mussutimme suklaata, minä kävin salaa (?) syömässä kinkkua ja Latte sai yhtä lailla salaa (?) ihan pieniä nokareita kinkkua, meidän kahden suurinta herkkua.

Aaton aamupäivällä sain tekstarin minulle rakkaalta ihmiseltä, Kersteniltä, joka kysyi mitä teemme joulupäivänä. Kersten, minun ainut otepääläinen ystävättäreni, joka asuu nyt Suomessa, oli siis kaupungissa! Ja kysyi, voitaisiinko tavata seuraavana päivänä?!

Mikä riemu ja ilo! Ja tekstailin nopeasti takaisin: Kyllä! Koska! Missä? Sovimme tapaamisen meille kotiin. Ja Kersten lupasi tulla tyhjin vatsoin. Ja minä lupasin tarjota joulupäivällisen.

Joulupäivän aamun häärin keittiössä. Rakentelin pieniä ja nättejä silli- ja lohilautasia, erilaisia pieniä herkkupaloja, kauniita alkuruokia ja niiden koristeita.

Kinkku meillä oli jo valmiina, oikea Suomi-kinkku !!!, mistä saamme kiittää ystäväämme marja p:tä, joka laittoi edellisviikolla kunnon kinkun tulemaan Viroon kera poikansa, joka oli muuten tulossa tänne. (KIITOS!)

Kimmo lupasi hoitaa kinkun kastikkeen. Kinkun koristeluun suunnitelluista luumuista en sano mitään!

Ja näin meillä oli valmiina hyvä, monipuolinen ja jopa jollain lailla kauniskin joulupöytä Kerstenin tulla. Kera kunnon Suomi-kinkun!

Ja Kersten tuli. Ja toi omalta osaltaan lisää joulun tunnelmaa tähän taloon. Ystävyyttä, rakkautta, naurua, iloa, kyllä te tiedätte! Miten hienoa on, kun saa viettää joulua yhdessä rakkaitten ihmisten kera. --- Sehän tässä juuri oli se, mikä minua oli aiemmin kyrsinyt. Että en saa olla rakkaitteni kanssa yhdessä!

Kimmo ja Kersten alkuruokatarjonnan ääressä: monenlaista pientä kala-annosta on pöydällä, sillejä ja silakkaa ja lohta.

Kinkku ja Tiinan outo, mutta maittava (näin väitetään) perunapaistos ovat ruokalistalla vuorossa. Tunnelmat erinomaiset!

Ilta menee nopeasti, naurun ja jutustelun merkeissä. Ja syömisen. Kynttilät valaisevat olohuonetta ja heijastelevat kasvoiltamme naurua ja onnellisuutta ja hyvää mieltä. On hienoa olla yhdessä. Viettää joulua. On ihana jakaa ruokalautanen rakkaiden kanssa. On niin ihanaa, kaiken kaikkiaan!

Oi Joulua ja sen taikaa!

Kerstenillä on hyvä mieli!

Kersten ja Latte keskustelevat suklaasta. Se kun ei kuulu koirille.

Latte tiedustelee Kersteniltä ruokajuhlien päätteeksi: "Eikö vieläkään minulle löydy mitään?"

--

Ilta oli siis mitä onnistunein.  Ja sai minut hetkeksi unohtamaan asiat, joille en voi mitään. Kuten äitini. Jonka luona olisin tämän joulun halunnut viettää.

Illan lopuksi sain kuitenkin kotoa viestin - tätini, joka elää äitini kanssa,  lähetti minulle lämpimän ja iloisen kirjeen, jossa kertoi miten mukavasti ja iloisesti heidän joulunsa oli mennyt. Veljeni perheineen, lapsineen ja lastenlapsineen oli tullut äitini luokse kylään ja tuonut myös rakkaalle äidilleni joulun juhlaa.

Ja minä kun niin luulin, että tästä tulee Huono-Joulu. Ei tullut. Tuli Yllättävän Hieno Joulu.

PS: Olen niin kiitollinen tästä ihmeellisestä ja onnellisesta joulusta kaikille rakkailleni, jotka jokainen omalta osaltaan auttoivat sen tuloa. Vaikka itse keppuroitsin vastaan. Ja itse tein typeryyksiä, ärhentelin ja olin typerä. 

PPS: Joulussa ON taikaa!

PPPS:  Suurkiitos tielle kaikille viisaille kommentoijille, jotka jo tiesittekin, että kyllä se joulu tulee. Vaikka minä vielä edellisessä postauksessa olin niin kovasti alavireinen!

Kun joulu ei ole tullakseen

Olen tässä pari päivää kerännyt jouluista tunnelmaa kirjoittaakseni tänne joulukirjeen, jonka edellisessä postauksessa lupasin. Mutta kun ei tunnelma ole tullakseen, ei sitten millään.

En tiedä olenko ns. jouluihminen, tahtoo sanoa, en ole mikään jouluhössöttäjä, mutta joka vuosi on joulu silti ollut meillä hyvää aikaa. Olen joulukoristellut kotia, poltellut kynttilöitä ja muutenkin rauhottunut vastaanottamaan joulun sanomaa. Jos näin hienosti voi sanoa. Ilman sen suurempaa stressiä.

Nyt en ole tehnyt mitään. Olen ärtynyt ja tunnen syyllisyyttä saamattomuudestani. Eilen tein senkin virheen, että rähisin facebookissa ja loukkasin ystäviä kovilla ja kitkerillä sanoilla. Myös kotijoukot saivat tuta huonon tuuleni. En ole ylpeä itsestäni. Kaduttaa. Tehtyä ei nyt saa tekemättömäksi. Anteeksi toki voin pyytää ja pyydänkin kaikilta joita olen tietoisesti tai tietämättäni loukannut.

Ilmaa ei voi syyttää kaikesta, mutta kieltämättä tämä kurja keli vie mielen entistä mustemmaksi. Onneksi ei sentään sada, mutta se onkin ainoa positiivinen asia, mitä ilmasta voi sanoa.

Tarton raatihuoneentori keskipäivän aikaan - tummaa ja märkää on

Jos olen rehellinen itselleni, niin kyllähän minä tiedän mikä minua näin kovasti jurppii. Olisin halunnut viettää tämän joulun perheen ja suvun kanssa Suomessa. Tarkemmin sanottuna alzheimeriin sairastuneen äitini kanssa. Vaan se ei onnistunut - heräsin varailemaan laivalippuja liian myöhään. Yhtäkään autopaikkaa ei laivoilta löydy lähimpään viikkoon. Jalkamiehenä yksin olisin johonkin laivaan ehkä mahtunut - mutta se olisi taas tarkoittanut sitä, että en saisi viettää joulua Kimmon ja Latten kanssa. Eikä sekään vaihtoehto tuntunut hyvältä.

Kun päälle lisätään työkiireisiinsä uppoutunut Kimmo, jolla ei ole erityisemmin aikaa paneutua minun huoliini, vatsatautinen Latte ja oma kurja fyysinen kuntoni, särkee ja kolottaa, reumatismiako tämä on, on rähinäjoulun ainekset aika hyvin koossa.

Älkää silti huolestuko - en aio rähistä enää tämän enempää. Toivon, että näin kirjoittamalla asiat paperille (tai siis ruudulle) kirjoitan samalla oman pahan oloni ulos.

Vielä on pari päivää aikaa löytää joulun tunnelma - se lienisi paras joululahja tälle pienelle perheelle, joka ei todellakaan ole ansainnut huonoa tuultani.

Facebookiin en vähään aikaan mene - ja voi olla että tänne blogiinkin tulee nyt pieni tauko.

Palaan asiaan kun minulla on jotain sanottavaa - ja ennenkaikkea jotain positiivista sanottavaa.

Nyt siis vain toivotan    Hyvää joulua teille kaikille! 

#97. mustavalkomaanantain haaste: Rauha

Mustavalkomaanantaissa valmistaudutaan jo rauhoittumaan jouluun ja haastekin on sen mukainen.

Mustavalkoinen on joulumme tänä vuonna - siksipä rauhoittumisen kuva on viime talvelta. Sen myötä toivotan kaikille mustavalkoilijoille:

Hyvää ja rauhaisaa joulua

(Blogin lukijoille en vielä toivottele mitään, sillä tarkoitus on vielä ehtiä tänne kirjoittamaan pieni joulukirje .)

Muita mustavalkoisia joulukuvia rauhasta ja lahjoista (haasteita oli tällä viikolla kaksi: rauha ja lahja) löytyy täältä: #97. mustavalkohaaste

Valokuvatorstain 229. haaste: Tontut hiipivät

Ei itkeä saa...

...ei meluta saa...

... joku voi tulla...

...ikkunan taa...

...joulupukki matkaan...

...jo käy!

Muita tonttujen tekosia löytyy täältä: Valokuvatorstain 229. haaste

Vuoden 2011 -lukijakyselyn voittaja: Anna-Mari

Kyselin jo aika päivää sitten lukijoiden mielipiteitä blogistani ja sainkin mukavasti kommentteja. Monet niistä suorastaan hivelivät itsetuntoani, ihminen kun on niin perso kehujen perään ja kauniisti blogiani kommentoitiin.

Yksi kysymykseni oli, mitä mieltä lukijat olivat juttuvalikoimasta, se kun vaihtelee koirista ja kodista matkakertomuksiin ja kaikkeen siitä väliltä. Välillä on juttuja Virosta ja paljon matkakuvia, välillä taas jotain ihan muuta.

Näyttäisi siltä, että kommenttien mukaan juuri juttujen sekalaisuus - asiaa ja hömppää ja kuvia - on ollut blogin lukijoista sen rikkaus. Eräskin kommentoija oli sitä mieltä että blogin anti on juuri siinä että aamulla kun koneen avaa ei koskaan tiedä mitä sieltä löytyy! Pyrin yllättämään jatkossakin!

Luin tänään kaikki kommentit uudelleen löytääkseni "voittajan", jolle palkinnoksi olin luvannut A4-kokoisen valokuvan Ottilia Vision's galleriasta. Vaikeaahan se oli, koska olisin mielelläni antanut palkinnon ihan kaikille. Mutta kun yksi oli kerran valittava, valitsin nimimerkki Anna-Marin kommentin, joka alla:

Tykkään kokonaisuudesta, kaikkea on sopivasti! Pidän kotiseuturetkeilystäsi, ja Krakovan matkakertomus oli hieno, mutta erityisesti ihailen sitä miten löydät sieltä lähiseudulta niin paljon katsomisen arvoista. Ja otat paljon ihania ihania upeita kuvia! Laten (ja Rummun) seikkailut saavat aina hyvälle tuulelle. Huvikummun tarinaa on ollut jännittävää seurata... ja vaikka mitä muuta. Perus-virolaisesta elämänmenosta olisi hekä kiva lukea enemmän.

Yksi toive olisi. Laittaisitko sivupalkkiin tunnisteluettelon, sieltä voisi selailla helposti aiheen mukaan kaikkia vanhoja juttuja! Tosin vanhimmissa jutuissasi ei taida olla tunnisteita, mutta voisithan niitä vaikka pikkuhiljaa lisäillä...?

--
Anna-Marin kommentti nousi ylitse muiden, koska siinä oli pohdittu myös parannusideoita. Valitettavasti tuo tunnisteluettelo sivupalkissa ei ainakaan kovin pian toteudu. Johtuen siitä, että olen aivan holtiton tunnisteiden käyttäjä ja tunnisteita tulisi sivupalkkiin kilometrin pitkä rivi, joka pidentäisi yhtä postausta kohtuuttomasti.

Anna-Mari toivoi myös kuulevansa perusvirolaisesta elämänmenosta, ja tämän toiveen laitan visusti takaraivoon tai korvan taakse tai minne asioita pääkopassa laitetaankaan. Tiedän, että sellaisia juttuja on viime aikoina ollut vähän - johtuen siitä, aika vähän me pääsemme tutustumaan perusvirolaiseen elämään lähietäisyydeltä, kuten perhetasolla. Ja kun pääsemme, en oikein halua paljastaa ystäviemme tai tuttujemme elämää, koska se on vain heidän elämäänsä. Esimerkiksi: Jos virolainen ystävättäreni Kersten kertoo minulle ajatuksiaan tai kutsuu minut kotiinsa ja paljastaa asioita perhe-elämästään, en voi enkä halua tulkita niitä perusvirolaisiksi ajatuksiksi tai perhe-elämäksi, joita voisin käyttää esimerkkinä 'virolaisesta ajattelutavasta tms.' - ne ovat Kerstenin ajatuksia ja Kerstenin elämää. -- Höh, en nyt osannut selittää paremmin, mutta ehkä saatte ajatuksesta silti kiinni.

Yleisiä havaintoja voin toki tehdä, ja lupaan jatkossa niitä täälläkin esitellä.

Kiitos vielä kerran kaikille kommentoijille - ja onnittelut Anna-Marille! Jos luet tämän postauksen, laita minulle sähköpostia etunimisukunimi ät gmail piste com -osoitteeseen ja kerro minkä kuvan haluat paluupostissa ja mihin sen lähetän!

PS. Valitettavasti joudun palauttamaan blogiin sieltä poistamani sanavarmistuksen. Olen sen poistamisen jälkeen alkanut saada liikaa roskapostia, mm. itärajan takaa. En tiedä mikä nuuhkukone on blogini löytänyt, mutta paljon roskaa tulee nyt, ja siitä aion päästä eroon palauttamalla sanavarmistuksen.

PPS. Pahoittelen blogipohjani eli Bloggerin viimeaikaisia vikoja - kommentteja katoaa taivaan tuuliin, ja voin kuvitella miten se kommentoijia ärsyttää. Voisin vaihtaa blogipohjan johonkin toiseen, vaikka wordpressiin, vaan en vaihda. Samalla vaihtuisi blogin osoite, ja kun tänne on  näiden muutaman viime vuoden aikana löytänyt ihastuttavan moni (tänään sitemeter ilmoittaa kävijämääräksi: 139.743) , kuka mitäkin kautta, en haluaisi kadota uusine osoitteineni heidän elämästään.

Valokuvausleiri Otepäällä - harmaan päivän värikäs ajatus

Eilen oli jälleen todella harmaa ilma, vettä satoi hiukkasen, ja silloinkin kun ei satanut, oli harmaata ja kosteaa ja nihkeää.

Kun en jaksanut kotonakaan olla ja tietokoneella notkua, otin kameran mukaan ja lähdin kuvailemaan lähiseutuja. Tehdäkseni kuvausreissusta itselleni antoisamman annoin itselleni haasteen: koeta löytää tästä lohduttomasta maisemasta mielenkiintoa ja kauneutta.

Tein Pyhäjärven rannoilla noin tunnin kävelyretken - itse asiassa en kävellyt pitkääkään lenkkiä, pysähtelin ja tarkastelin tuttua maisemaa, etsien siitä jotain kuvaamisen arvoista. Ja kun tarkasti katsoo, niin kyllähän sitä aina uutta löytää!

Siinä eteenpäin märällä nurmikolla tarpoessani ja liukastellessani pitkospuilla sain ajatuksen. Mietin, olisiko ideaa ja pystyisinkö järkkäämän ensi kevääksi tai kesäksi tai syksyksi Otepäälle ja sen ympäristöön leirin valokuvauksesta kiinnostuneille harrastajille.

Mitä tällainen leiri voisi sisältää, mietin. En missään tapauksessa kuvittele olevani pätevä valokuvauksen opettaja, eikä mielessäni ollutkaan leiri, jossa opiskeltaisiin kameroiden käyttöominaisuuksia tai valokuvaamisen tai kuvankäsittelyn tekniikoita. Sitä varten on toiset kurssit. Ennemminkin kyseessä olisi leiri, jossa tehtäisiin useita retkiä mielenkiintoisiin tai haasteellisiin kuvausmaisemiin ja jossa pohdittaisiin ryhmässä ja erikseen sitä, miten itse kukin saa omista kuvistaan mielenkiintoisempia. Miten valitsee aiheen, miten pyrkii näkemään asioita uusin raikkain silmin. Miten hyödyntää kontrastia, sommittelua, rytmitystä ja värejä? Miten saada kuviinsa mukaan tarina?

Jokaiselle kuvauspäivälle voisi olla tehtävä tai teema, torstaihaasteen tai mustavalkomaanantain tapaan. Päivän päätteeksi jokainen valitsisi omista kuvistaan viisi parasta ja porukalla voitaisiin sitten keskustella kuvista, pohtia miten eri tavoin saman maiseman voi nähdä tai miten eri tavoin voi samaan haastetehtävään vastata. Miksi joku efekti toimii paremmin kuin joku toinen. Miksi mustavalkoisuus sopii tiettyihin tilanteisiin ja toisiin sitten taas ei.

Kurssille tai leirille voisi osallistua miettämättä sitä  millaiset tekniset vempaimet itse kullakin on, tai kuvaako hän auto- vai P- vai AV- vai TV- vai M-ohjelmalla. Toki näistäkin voidaan keskustella, kuten aukon merkityksestä syväterävyydelle etc. - Pääpaino kuitenkin olisi kurssilla antaa virkistysruiske harrastajakuvaajalle, joka haluaa lisää potkua harrastukseensa.

Uskoisin että tällaiselle leirille voisi olla kysyntää tavallisten ns. sunnuntaivalokuvaajien keskuudessa. Jotka haluavat ottaa parempia kuvia ja joille valokuvaus on päivä päivältä haasteellisempi harrastus, mutta jotka ehkä tuntevat polkevansa paikallaan harrastuksensa kanssa.

Varmaa on, että monelle suomalaiselle Viron maisemat, erityisesti Otepään vaihtelevat maisemat, tarjoavat aivan uusia visioita. Onhan täällä kuitenkin aika lailla erilaista kuin Suomessa. Ei olisi vaikeaa löytää useammallekin päivälle haasteellisia ja hienoja kuvauspaikkoja. Ja jo tältä kantilta kurssi varmasti antaisi osallistujilleen paljon.

Tällaisia siis pohdin, kun kiertelin Otepään Sotatammen ympäristössä ja kävelin pienen matkaa Murrumetsän luontopolkua. Sateisena ja harmaana joulukuun päivänä, jolloin useimmille ei tulisi mieleen lähteä ulos valokuvaamaan luontoa. Ja näin olin itse ensimmäinen leiriläiseni, joka pyrki vastaamaan haasteeseen: löydä vuoden harmaimpana päivänä maisemasta mielenkiintoa, dramatiikkaa tai kauneutta.

Ja tällaista jälkeä syntyi:




Yksinäisyys.






Haltijapuut neuvonpidossa.



Ryhmässä olemme kokonaisuus.



Hetkeksi aika pysähtyy.

Ja perään vielä muutama värikuva samoista maastoista:

Sisarukset.

Vilkutuksia vastarannalta.

Turhamainen vanhus peilailee itseään.

Värit piiloutuvat veden alle.

Tie kannattelee kulkijaa.

Kysyn nyt lukijoiltani ja valokuvauksen harrastajilta? Miltä tällainen leiri kuullostaisi? Olisitko mahdollisesti kiinnostunut? Kannattaako minun alkaa asiaa edistämään?