minä tässä taas, Latte. Ajattelin heittää teitä muutamalla rivillä, joiden toivon herättävän myötätuntoa kansan syvissä riveissä.
Asiani koskee Johtokuntaa, eli näitä kahta hömelöä, jotka ovat nostattaneet itsensä laumamme itsevaltiaiksi. Mikä käytännössä tarkoittaa, että minä olen sitten pahnan pohjimmainen taloudessa, joka koostuu kahdesta vääpelistä ja yhdestä alokkaasta. Ja loputtomista sulkeisharjoituksista. Tule tänne, ja hae se, istu ja makaa. Älä sitä ja älä tätä. Ja EI EI EI.
No, koiralla pitää olla rajansa ja sillä pitää olla isäntänsä, ja isäntää on kunnioitettava. Sen ymmärrän. Mutta kyllä sitä kunnioitusta pitäisi mielestäni ansaitakin.
Muistatteko kun kerroin heittoleikistä, joka päättyi siihen, että minulla oli loppupäivä pilalla ja totesin johtokunnasta: Tunarit! Se joka ei ole tarinaa lukenut, voi tehdä sen klikkaamalla vaikkapa tästä.
Luulisi Johtokunnan jotain tästä tapauksesta oppineen. Mutta mitä vielä.
Eilen Johtokunta taas leikitti minua lähes näytösluontoisesti. Meillä oli kylässä hurrrrjan kiva Marita-täti ja vähintäänkin yhtä kiva Juha-setä Suomesta. Ja aina yhtä kunnioitusta herättävä Anne-täti Haapsalusta.
Ja niin siis leikki alkoi: keltaista piippa-siiliä viskottiin takapihalla ja minä tuulen lailla kävin siiliä hakemassa. Kunnes... taas... siili lentää puuhun ja Iskä jää asiaa ihmettelemään:
Iskää saattoi naurattaa, minua ei!
Sinne se meni, taas!
Marita-täti tulee apuun
No sinnehän se siili sitten jäi, puuhun. Eikä ole toistaiseksi sieltä alas tullut. Kyllä jurppii.
Ja jatkan vielä aiheesta. Eli tästä Johtokunnan arvoasemasta.
En väitä että eivät olisi monin tavoin taitaviakin. Osaavat muun muassa ajaa autoa, mikä taito minulta ainakin toistaiseksi uupuu. Ja pari muutakin hyvää temppua hallitsevat. Mutta sen sanon suoraan, että paimenkoirina olisivat kyllä surkeita.
Minä tein kaikkeni heidän viihtyvyytensä eteen, annoin jakamatonta huomiota kaikille. Kiehnäsin jaloissa ja osallistuin keskusteluihin parhaalla osaamallani tavalla. Tarjosin lelujani leikittäväksi ja lelujen puutteessa toimitin paikalle erinäisiä tikkuja ja oksanpätkiä heiteltäväksi.
Vaan kuinka sitten käy?!!! Juuri kun olen päässyt huokaamasta, että ihanaa, että on tällainen iso hyvä lauma, Johtokunnan ote lipeää, ja lauma hajoaa. Haikeana katsoin parvekkeelta kun Marita-täti ja Juha-setä hyppäsivät autoonsa ja kaappasivat Anne-tädin vielä mukaansa. Ja sinne menivät.
Lisäksi sataa ja äskön jyrisi. Jurppii isosti.
Tamperelaisen Matti Näsän sanoin totean: "Nyt mua ei kyllä huvita yhtää mikään." Ja lähden sängyn alle ukkospäivää viettämään.
Soon moro!
