Ultima noche - eli viimeisen päivän ilta

Niin se alkaa minun ja Rummukaisen merihenkinen Haapsalun loma olla lopuillaan. Huomenna lähdemme ajelemaan Otepäätä kohti. Sen verran kerroin illalla jo Rummulle. En kertonut, että oma perhe saapuu myös Viroon huomenissa. Ja että viimeistään tiistaina on tiedossa kohtaaminen Niiden Kaikkein Tärkeimpien Ihmisten kanssa.

 Rummukainen kuuntelee kun kerron huomisista matkasuunnitelmista.

Olen siis hiljalleen laittanut taloa talviteloilleen, tiskaillut niitä vähiä astioita joita olen käyttänyt. Minullahan on vain kantovettä käytettävissäni, pumppu otettiin kaivosta jo muutama viikko sitten. Jännää miten sitä oppii elämään pienellä vedellä. Oppii taloudelliseksi. Ja muistaa, että suurella osalla maailmaa ei ole puhdasta vettä sen enempää jos senkään vertaa kuin mitä minulla täällä käytössäni.

Anne oli kuitenkin sitä mieltä, että ihmisen - minunkin - pitää peseytyä muutenkin kuin vähän kainaloitaan huuhtaisten pienellä vedellä, ja kutsui minut tänään Laine Spa -hotelliin suihkuun. Ja olipa ylellistä! Nyt voin huomenna ajaa kotiin ilman että pilvi kärpäsiä seuraa Punaista Ranskatarta.

On tämä Villa Vallaton ihmeellinen paikka. Se vaan vie mennessään, täällä minulla on hyvä olla, silloinkin kun muuten on aika paha olla. Talo sinällään ei ole renessanssilinna, aika vaatimatonhan se on. Mutta jotain ihmeellistä täällä on. Sellaista, miksi ystäväni Jaana jo vuosia sitten kutsui Vallatonta nimellä Topu-Taivas.

Täällä aika pysähtyy, sydän lyö hieman rauhallisemmin kuin muualla. Ja tänne palaan aina kun minulla on paha olla. Tämä paikka, jos ei paranna, saa olon kuitenkin tuntumaan paremmalta. Tämä on paikka, jota voisin kutsua kodiksi. Otepään kaunista taloa kutsun työpaikaksi, harvemmin kodiksi. Huvikumpu Võsulla on sekin hieno, mutta ei se ole koti. Ei minulla taida ollakaan muuta kotia kuin juuri tämä kesämökkini. Vaikken voi täällä asua, en ainakaan vielä, pysyvästi. Täällä on Ronjankin hyvä nukkua ikiuntaan.

Ilmat eivät Rummua ja minua suosineet tällä lomalla. Useimpina päivinä satoi - mutta ei sekään mitenkään erityisesti masentanut. Sain tehtyä - kera aina yhtä työteliään Annen - ne asiat jotka pitikin tehdä. Lehdet haravoitiin ja viimeiset omenat kannettiin kompostiin.

Nyt siis keräilen viimeisä tavaroita kokoon, ja alan pakata autoa. Huomenna liikkeelle. Vaikka auringonlasku lupasi vihdoinkin huomiseksi kaunista ilmaa - aronia-aita hehkui viimeisten lehtien punaa ja naapurin koivut olivat kuin tulessa juuri auringonlaskun aikaan. Ohessa viimeinen kuva takapihalta, juuri ennen kuin aurinko meni mailleen:

Takapihaa, yhdelle tontin nurkalle - huomatkaa haravoidut lehdet - tai ainakin sinne päin. Tuossa oli päivä sitten vielä iso peitto vaahteranlehtiä.

Tällainen oli siis Topun lomani kera Herra Rummukaisen. Sateinen, surullinen ajoittain, ja sitten jälleen tuo onnentunne kun tulet lämpimään tupaan. Ja kaikki on tuttua, ollut jo pitkään, taulut, seinällä oleva ryijy, kaikki jotenkin todistamassa, että jotkut asiat myös pysyvät vaikka maailma muuten tuntuu menneen hulluksi ja kääntyy akselillaan.

 Onnenpuu, jonka sain nettiystävältäni, sittemmin ihan oikealta ystävältäni Pirjolta,  takaa pieneen mökkiin onnea.

Minun rakkain yksityskohtani Villa Vallattomalla on vanha ryijy: Tuhkimo syöttää kyyhkysiä. Ostin sen kauan kauan sitten huutokaupasta. Asuin tuolloin Helsingin keskustassa eikä sille ollut silloin paikkaa. Silti, jo sitä huutaessani tiesin, että se saa jonain päivänä kodin. Ja sen koti on Villa Vallattomalla. Että minä sitä rakastan. Enkä vähiten tämän vuoksi: siinä se olen minä, kauniina ja eteerisenä, jakamassa hyvää pienille lintusille. Mutta kaikki ei ole ihan kuten miltä näyttää: katsokaa ryijyn oikeaan alareunaan. Siellä on kirves ja hakkuupölkky. Ei taida tämä Tuhkimo ollakaan ihan vain eteerinen satuhahmo.

Että minä rakastan tuota kantoa ja kirvestä tuossa ryijyssä! Ne antavat minulle voimaa. Ne jotenkin edustavat minulle woman-poweria.

Ja muistuttavat minulle, että minä voin, minä jaksan! Vaikka siihen tarvittaisiin kirvestä.

Kummityttäreni löysi ryijystä masentuneen ankkalinnun, ja sen jälkeen kun Lotta minulle sen näytti, näen minäkin sen aina. Näettekö te?
 --

Näin siis päättyy tämä loma, aika onnellisissa tunnelmissa, kaikki asianhaarat huomioituna. Huomenna kohti Otepäätä!

Jälkikirjoitus: Jos haluat tietää miten kaikki alkoi, on siitä kirjoitus, jonka voit lukea klikkaamalla tästä: Villa Vallaton, kuinka kaikki alkoi

Happiness is...

Kuka muistaa vielä 70-luvulla ollutta villitystä, jolloin lehdissä oli piirroksia aiheesta: Happiness is... Jos oikein muistan, kuvassa oli aina pullea tyttö ja poika pitämässä toisiaan käsistä (muistaakseni jopa alasti, ehkä muistan väärin) ja tekstissä kerrottiin erilaisia muotoja onnesta. Yksi oli: Happiness is a Warm Puppy.

 Happiness is a Warm Puppy

Hmmm, nyt taidan sekoittaa asioita - ehkä se olikin Love is... johon liittyivät nuo naiivit hahmot. Siinä tapauksessa Happiness is a Warm Puppy on ikimuistoinen viisaus Tenavat-sarjakuvista. Jos joku osaa hataramuistista auttaa, hataramuistinen kiittää.

Minä olen viime aikoina joka tapauksessa paremman puutteessa miettinyt tuota onnen aksioomaa. Olen pitkään ollut sitä mieltä, että onni koostuu hetkistä, jotka puolestaan koostuvat pienistä asioista

Onneen tarvitaan hieman materiaakin; on vaikea olla onnellinen jos vatsaa kurnii tai ei ole kattoa pään päällä. Kun ei ole tietoa, miten pärjätä seuraavaan viikkoon, seuraavasta kuusta puhumattakaan.

Pääsääntöisesti onni kuitenkin koostuu pienistä asioista. Onnen tavoittelu on yhtä vaikeaa kuin rakkauden tavoittelu. Kun kurotat sitä kohti, se kaikkoaa aina hieman kauemmaksi. Se tulee luoksesi, kuin eläin tai pieni lapsi, silloin kun et enää ponnistele sitä kohti, vaan olet vain rauhassa. Ja silloin voit äkkiä havahtua siihen, että taivasta halkova kurkiaura tai lämmin torppa kotiin tullessa tuottavat syvän ja täydellisen onnen tunteen.

 Onni on lämmin torppa kun tulet kylmästä sisään.

Monet sekoittavat rakkauden onneen. Rakkaus, ja eritoten rakastuminen on hormonaalinen myrsky, joka aiheuttaa huimausta, haltioitumista ja kipua. Ja saa ihmisen käyttäytymään oudosti. Rakastuessaan ihminen harvoin on onnellinen, hän on ekstaattinen, riemukas, haavoittuva ja epävarma. Eri asia on rakkaus, joka hiljaa kehkeytyy varmuudeksi vuosien, vuosikymmenten aikana. Silloin tuo varmuuden tunne tuottaa myös onnen tunteen. Onni on kun ei tarvitse yksin kulkea elämän läpi.

Äitini on jaksanut koko ikänsä muistuttaa minua että terveys on maailman tärkein asia. Valitettavasti terveys on kuin nuoruus, et osaa sitä arvostaa ennenkuin se on mennyttä. Nyt päivät jolloin ei satu erityisesti mihinkään ovat hyviä päiviä. Onni on kun ei tunne kipua. Kun äkkiä huomaa voivansa tehdä töitä pihalla koko päivän ilman kovaa särkyä. Tai kun nukkuu yhden yön ilman heräilyjä. Onni on hyvin nukuttu yö

Ystävät, hyvät perhe- ja sukulaisuussuhteet eivät tee ihmistä sinällään onnelliseksi. Ne kuuluvat samaan kategoriaan kuin nuoruus ja terveys tai ilmaisunvapaus tai mahdollisuus elää (edes jotakuinkin) demokraattisessa yhteiskunnassa. Vasta niiden menettäminen tuottaa onnettomuutta. Työkään ei tee ihmistä onnelliseksi, mutta sen menettäminen tekee onnettomaksi.

Sen sijaan soitto tai kirje ystävältä tuottaa onnellisuuden tunteen. Peukuttaminen facebookissakin saattaa sen tehdä. Pieni muistutus siitä miten hyvin minulla asiat onkaan. On ihmisiä, jotka välittävät minusta! Onni on kun tiedät, että sinusta välitetään.

Tänä iltana minulla on, jos ei lämmin koiranpentu, niin ainakin lämmin koira luonani. Minulla on lämmin torppa. Minuun ei satu yhtään. Sain kirjeen ystävältä. Ja viime yön nukuin hyvin.

Aloitin tämän hieman polveilevan kirjoituksen todeten: Kun onnellisuuden hetkiä on riittävästi ja riittävän usein, ihminen kokee olevansa onnellinen.

Voin siis sanoa, että tänä iltana, yllättäen, olen onnellinen. Ja nyt menen nauttimaan siitä lämpimästä koirasta!

Jälkikirjoitus: Olisi todella mielenkiintoista kuulla mikä on sinun: Happiness is...

Jälkikirjoitus 2 (muutaman tunnin kuluttua): Sain juuri viestin Suomesta, että äitini sairastaa Alzheimerin sekamuotoista dementiaa. Ja sinne katosivat minun pienet onnen hetket. Nehän ovatkin vain sellaisia pieniä naurettavia pumpulipalloja elämän suuria suruja vastaan.-- Ketä minä yritän huijata? Life sucks and then you die.

Onnellisten tähtien (ja kirkkaan taivaan) alla

Mitä vanhemmaksi käyn, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että onnellisuus on mielentila, jota pystyy itse melko hyvin hallitsemaan ja säätelemään, jos niin vain tahtoo. Ja sama pätee onnellisen olon kääntöpuoleen, negatiivisiin tunteisiin. Jurppimiseen, jurnutukseen. Todellisesta masennuksesta en sano mitään.

Puhun tänään siis vain onnellisuudesta.

Onnellisuus ei tule tuonpuoleisesta, se ei tule lottokupongista, eikä se tule huomenna, ensi viikolla tai sitten kun asuntolaina on maksettu, lapset saatettu maailmalle tai eläkevuodet alkavat.

Onnellisuus ei ole mystiikkaa, ei sattumaa eikä tarkoitettu vain harvoille ja valituille, niille sinua kauniimmille, rikkaammille, terveemmille tai tasapainoisemmille ihmisille, joista luet lehdistä tai joista sinulle kerrotaan.

Onni, onnellisuuden tunne tulee siitä, että sinä, juuri sinä itse tunnet itsesi onnelliseksi. Tässä ja juuri nyt. Vaikka vain hetkellisesti. Pysähdyt, katsot ympärillesi ja näet jotain kaunista, ihmeellistä. Auringon nousun, lumikiteen, hymyn, jonka saat yllättäen joltain, joka on sinulle rakas, tai joltain jota et ole koskaan ennen edes tavannut. Vedät jalkaasi lämpimät sukat ja äkkiä on vain hyvä olla. Pieniä juttuja, siitähän tässä on kyse.

Onnellisuus on mahdollista tavoittaa ja kokea, kun lopettaa murehtimisen, vaikka vain hetkellisesti. Kun ajatukset eivät kierrä asuntolainaa, typerää työtä, ilkeää pomoa, liian pientä palkkaa, surkeaa  säätä, kyyläävää naapuria tai huonoa hallitusta.

Onnellisuus ole mikään kaiken kattava tunne, joka kantaa Onnellista Ihmistä läpi elämän kohdusta hautaan. Onnellisuus on hetkellinen tunne, josta kannattaa ottaa kaikki irti. Nautiskella siitä. Mahdollisimman täydellisesti ja pitkään. Kuin tikkaria imisi. Lopuksi jää suuhun vain nuhjuinen tikku, mutta hitsi, olipahan hetken suu täynnä makiaa!

Tässä esipuhe tähän päivään. Päivään, joka sai minut illan lopuksi huokaisemaan: olen minä syntynyt onnellisten tähtien (ja kirkkaan taivaan) alle.

Ja näin tämä päivä meni:

Viime yö meni meillä molemmilla, Kimmolla ja minulla, huonosti. Molemmat kiepuimme sängyssä, vaihdoimme asentoa, kun mitenkään päin ei kummallakaan ollut hyvä olla. Heräilimme muutaman tunnin välein, toisistamme tietämättä. Kimmo nousi ylös jo kello 06.00 ja minä tunti sen jälkeen.

Siinä sitten oltiin keittiössä hiukset takussa ja silmät harottaen ja todettiin, että väsyttää ihan kamalasti, ja kerrankin oltaisiin voitu nukkua töiden puolesta pitkään.

Ulkona oli siniharmaa ilma. Taivas tasapaksun pilviverhon peittämä. Olisi ollut mitä mainioin tilaisuus antaa tilaa jurppimiselle.

Vaan, me päätämme lähteä reissuun! Koska kerran olemme näin varhain ylhäällä. Miksi emme käyttäisi päivää tehdäksemme jotain, mitä emme ole ennen tehneet? Aikaakin kerrankin on.

Päätämme lähteä Elistveren eläinpuistoon, suureen luonnonmukaiseen eläintarhaan, josta ystävämme Kersten oli aiemmin maininnut. On kuulemma mahtava paikka.

Ja äkkiä aamu tuntuukin perin mukavalta, pakkaamme autoon tarvittavat reissuvarusteet eli riittävästi lämmintä päälle, Latte takapenkille ja Tiinalle kamera kouraan.  Ja lähdemme liikkeelle.

Huristamme Tarttoon ja sen läpi. Jatkamme eteenpäin Mustveehen vievää tietä ja kilometri kilometriltä piristymme itsekin. Samaan aikaan alkaa myös taivaan harmaa kate ratkeilla.

Matkan varrella on kyltti: Alatskivi 25 km. Ja hetken mielijohteesta päätämmekin kurvata Alatskiveen. Ja sieltä Ninaan, joka on pieni mutta ihmeellinen vanhauskovaisten kylä Peipsi-järven rannalla. "Ninassa on aina ollut hienoa," ehdotan Kimmolle, "ja ehkä tänäkin vuonna rantaan on pakkautunut ahtojäätä! Ehkä saan jonkun hyvän valokuvankin otettua!"

Ja miten käy!

Kun käännymme Alatskivestä kohti Ninaa taivas aukeaa ja aurinko alkaa paistaa! Tullessamme Ninan kärkeen ja rannalle on Peipsi maalattu sinisillä väreillä, kuorrutettu valkeilla hangilla, joiden pinnalla auringonsäteet tanssivat. Ahtojäät ovat muodostaneet mielettömän upeita kekoja rantaviivan lähelle.

Olen onnesta mykkyrällä. Otan kameran ja alan kuvata. Valokuvatessa olen ehkä onnellisimmillani, ahmin kameran etsimen kautta maisemaa. Tämä on se mitä rakastan kaikkein eniten tällä hetkellä elämässäni, valokuvaus!

Kimmo ja Latte tulevat myös jäälle, ja Latte riemastuu. Mikä riemu on katsella ison Jöllin riehuntaa. Ja taas kamera naksuu:

Kun minä tätä kaikkea kuvaan, tajuan olevani niin onnellinen, että sydämestä puristaa. Aurinko paistaa, Latte ja Kimmo leikkivät keskenään, minulla on kamerani ja maisemat, jotka kiehtovat minua aivan valtavasti.

Onnellisuus, siinä se on, juuri sillä hetkellä. Pienessä Ninan kylässä, Peipsi-järven jäällä. Latten ja Kimmon kanssa. Tämä riittää. Kiitos taivas.

Tunnen  olevani syntynyt onnellisten tähtien (ja kirkkaan taivaan) alle.

---

Jälkikirjoitus: Miten kävi Elistveren eläinpuiston, kävimmekö siellä lainkaan? Jo vain! Mutta siitä tulee huomenna ihan oma juttunsa.