Telkkarissa on pyörinyt joulunajan suklaalevy-Pergaleen mainos. Kyse on liettulaisesta suklaalevystä, jonka luvataan tuottavan hyvää mieltä kaikille, joille sellainen lahjoitetaan.
Pari postausta aiemmin vannoin uusien elämäntapojen nimeen, ja niihin kuuluu myös sokerista luopuminen, kuten myös kaikesta muusta ylimääräisestä hiilihydraatista.
Hyvin menikin siihen asti kunnes Kerstenin äiti ja sisko tulivat kylään ja toivat tullessaan lahjakassin, joka sisälsi pullon punaviiniä ja Pergale-suklaalevyn.
Viinistä en kerro sen enempää. Mutta suklaalevy sai elää hiljaiseloa ruokakaapin takimmaisessa nurkkauksessa tovin, kunnes eilen sitten iski repsahdus. Suklaanhimo alkoi tykyttää ohimossa, ja kuin zombie lasittuneine silmineen huomasin vaeltavani tahdottomana ruokakaappiin ja etsiväni sieltä Pergaleen esille.
MUMS.
Tiedättehän miten laulussa lauletaan: Annoin Pergaleelle pikkusormen, se vei koko käden!
MUMS MUMS MUMMMMMS
Tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla, tiedän. Aamulla koin armotonta morkkista ja yritin sitä helpottaa laulamalla Aki Sirkesalon kappaleen tahtiin: "Annoin Pergaleelle pikkusormen, se vei koko käden." Johon aina yhtä sanavalmis Kimmo korjaamaan: "Eiköhän sinun tapauksessa kannattaisi laulaa: Annoin Pergaleelle pikkusormen, se pullisti mahan."
Olen nyt palannut nöyrästi ruotuun ja lupaan jatkossa olla vaipumatta Pergaleen houkutuksiin! Toivottakaa minulle mielenlujuutta ja rautaista itsekuria!
---
Apropos, eilen kerroin lähteväni Valli Vidilin valokuvanäyttelyyn. Hieno oli näyttely, esillä jänniä töitä, sellaisia makrokuvia, jotka olivat enemmän värejä kuin muotoja, hieman kuin surrealistisia maalauksia. Onnea Vallille toivotan näin julkisestikin!
