Villa Ottiliaa on lämmitetty perinteisesti öljyllä. Eli meillä on keskuslämmitys, jonka dynamona on öljykattila. Kallista puuhaa. Mutta niinhän lämmitys aina on, valitsee sitten minkä tahansa lämmitysmuodon. Aurinkopaneelit, maalämpö ja tuulivoima ovat vielä kokeilematta, muita lämmitysmuotoja on sitten vaihdeltu vuoron perään.
Viime talven keskivälissä öljy loppui. Samaan aikaan Gaddafi alkoi riehua ja maailmaa ja öljynhintaa ravistelivat muutkin kansainväliset kriisit. Emme lähteneet tilaamaan huippukallista öljyä. Vaan kytkimme vesikattilaan sähkön. Kallista puuhaa sekin. Eesti Energia hieroi pulleita käsiään ja minä manasin, että voisivat ainakin seuraavaksi jouluksi lähettää meille hedelmäkorin. Sen verran ollaan heidän bisnestään tuettu kuukausittaisella lahjashekillä.
Keskuslämmityksen käänsimme pois päältä heti kun siihen oli mahdollisuus. Ja aloimme lämmittää suurta ja kevättalvella tyhjää taloa puulla. Tahtoo sanoa, meillä oli makuuhuoneessa sähköpatteri. Keittiössä oleva suuri kamina puolestaan pöhelsi ja hönki lämpöä keskikerrokseen lämmittäen samalla suurta tiiliseinää, joka erottaa keittiön olohuoneesta. Kamina toimi itse asiassa niin hyvin, että myös yläkertakin lämpeni mukavasti, olkoonkin ettei siellä maaliskuun jälkeen kukaan asunut. Ainoa kylmä tila oli kellarikerros, missä on sauna ja suihku. Ja suihkuhuoneen lattia, jossa ei ole lattialämmitystä. No, me käytimme lähinnä yläkerran suihkua ja kylpyhuonetta, joten suuri ongelma ei sekään ollut.
Sähkölaskut pienenivät merkittävästi, ja teimme päätöksen, että jatkamme tulevanakin talvella kaminan lämmitystä. Ja sen rinnalle sitten pakkaskautena tulee keskuslämmitys, joko öljyllä tai sähköllä.
Loppuivathan ne puutkin sitten aikanaan. Laitoinkin jo kummitytölleni viestiä että koskas tulet kylään kera mukavan miesystäväsi? Edellinen neljä mottia pientä klapua kun kannettiin varastoon sukulaisvoimin, eli kummitäti laittoi kummilapsen hommiin. Siitä kirjoitin marraskuussa jutun: Puutalkoot sukulaisvoimin
Marraskuussa tuntui että puut riittävät iankaikkisesti, mutta nopeasti nuo neljä mottia paloivat. Ja juuri ennen kesäkauden alkua alettiin raapia puupinon viimeisä klapuja liiterin nurkasta. Vähiin käy ennenkuin loppuu.
Kesällä nyt tietenkään ei ole ollut suurta tarvetta lämmittää, paitsi saunaa. Ja joskus koleana iltana keittiön kaminaa. Tuli eteen puiden tilaaminen.
Kerroin eilen että meillä asuu Baltian Viisain Mies. Meillä asuu myös Baltian Mukavuudenhaluisin Mies, joka itse kutsuu tätä piirrettään lähinnä rationalismin optimoinniksi. Pitää suunnitella. Ja miettiä miten selvitä ongelmasta mahdollisemman vähällä vaivalla. Baltian Viisain alkoi haaveilla puubriketeistä.
Muutama päivä sitten meni siinä kun mies tutki eri puulajien ja brikettien lämpöominaisuuksia. Silmät ihastuksesta kostuneina mies kuvaili brikettien etuja. Ne ovat siistejä, helppoja liikutella ja ne tulevat siistissä napakassa kontissa, josta jopa Monk tai Hercule Poirot olisi ylpeä. Ei hankalia puupinoja, ei roskaa, ei puiden liiteriin kantamisen vaivaa.
Minä halusin tietää mitä briketit maksavat. Ja mitä sillä rahalla sitten saa. Ja vaikka minulle kuinka esiteltiin pitkiä kaavioita brikettien lämpöarvosta, en lähtenyt kuormaa tilaamaan. Testataan, oli minun tuomioni.
Hankimme kahden sorttisia brikettejä: vaaleita sahanpurusta puristettuja tiilen näköisiä kapuloita ja mustia venäläisiä ns. biohalkoja. Jotka on itse asiassa puristettu auringonkukan siemenistä. Ihmeellistä on tiede ja teollisuus.
Vaaleita sahanpurusta puristettuja ja mustia auringonkukan siemenistä puristettuja brikettejä.
Motti puuta - leppää ja koivua - maksaa n. 28 - 30 euroa. Briketit ovat selvästi kalliimpia - eli minun laskuoppini mukaan yhden briketin hinnalla saa n. 3 -4 halkoa. Lämmittääkö briketti 3 -4 halon edestä - se piti testata. Minusta ei.
Sahanpurubriketit antoivat heikommin lämpöä kuin rasvaiset mustat auringonkukkapalikat, jotka ovat hieman halvempiakin kuin sahanpurukapulat. Kun auringonkukkapalikat sytyttää, selviää syy tähän. Niiden oheistuotteena tulee haju, joka muistuttaa lähinnä pannulle palanutta kasviöljyä. Ei hyvä.
Kaikkien lämpöarvolaskelmien ja testauksen jälkeen päädyimme lopulta perinteiseen puuhun, jota tilattiin tutulta ihmemieheltä Kostjalta, joka on armoitettu automekaanikko, ja muutenkin työteliäs, avulias ja kekseliäs mies.
Kostja sitten saapui pick-upillaan, jonka perässä oli hervoton peräkärry. Niin autoon kuin peräkärryyn puita oli pinottu siististi korkeiksi keoiksi. Yhdistelmä ajettiin autotallin eteen ja homma alkoi.
Minä nappasin kameran ja lähdin könkkäämään portaita alas, mielessäni näky hirveästä puupinosta. Ajattelin ottaa ennen-kuvan tulevasta urakasta. Ja ehkä viikon kuluttua sitten jälkeen-kuvan. Samaan tapaan kuin tein edellisen puukuorman kanssa.
Kun saavuin autotallille, oli pick-up lähes tyhjentynyt ja puut oli pinottu siististi niille ajateltuun paikkaan. Sanoinkin jo aiemmin että Kostja on ihmemies. Työteliäs ja avulias. Hän, hänen vaimonsa ja poikansa kera Kimmon olivat nopeasti alkaneet rakentaa siistiä puupinoa:
Pinoa syntyy vauhdilla.
Ensimmäisen kuorman purkamiseen meni ehkä tunti. Kostja lähti hakemaan seuraavaa kuormaa. Ja palasi parin tunnin kuluttua uuden kuorman kanssa. Ja taas kuorma pinotaan vauhdilla nätteihin riveihin.
Ensimmäinen satsi on pinottu siisteiksi riveiksi.
Kuka niitä brikettejä oikeasti kaipaa?!!
-- Sillä jos ollaan ihan rehellisiä, minä olisin valinnut puut joka tapauksessa, olisivat briketit olleet kuinka tehokkaita hyvänsä. Sillä mikään ei ole kauniimpi näky kuin muutama herttainen halko ritisemässä ja kauniisti palamassa kaminassa.
Siinä sitä on nyt kymmenen mottia kuivumassa talven varalle.
