Me vietimme hellepäiviä lähinnä pihatöissä ja talkoissa kuten aiemmin kerroin. Koirien kanssa ulkoilu täytyi pitää kuumimpina aikoina lyhyinä, varsinkin Ronjan kanssa. Metsän siimeksessä oli kuitenkin hieman viileämpää ja rakas paksuturkkinen kaverini ei aivan kuumuuteen nääntynyt. Silti kieli roikkui pitkällä pienelläkin lenkillä.
Minä vietin töitten jälkeen aikaa parvekkeella maisemista ja auringosta nauttien – ja sinnehän myös perheen vartijat tulivat, oli hellettä tai ei.
Illalla, auringon laskiessa oli jo mukavampi viettää koirienkin iltahetkeä laskevan auringon kultaisissa säteissä. Kultainen karvabuddha-patsas ilta-auringossa:
Helteiden myötä on omenapuut jo tiputtaneet valkeat häähuntunsa, mutta jälleen on löytynyt uusia kukkijoita. Kuten tämä rosa rhodo, joka jäi kolmesta pari vuotta sitten istuttamastani rhodosta jäljelle, Latten kaivettua kaksi sen kaveria ylös. Tänä keväänä istutin yhden ylöskaivetun tilalle valkean White Cunninghamin.
En siis ollut täysin huolta vaille kun Eräs kävi jälleen tutustumassa vanhaan rikospaikkaan.
Molemmat rhodot ovat vielä maissa – ainakin viimeksi sinne suunnalle kurkatessani.
Tänään siis hellettä jatkui vielä aamupäivän. Iltapäivällä alkoi taivaalle nousta pilviä ja ilma olla niin painostava että arvasimme pian sateiden tulevan. Siis – grillaamaan! – niin kauan kun se on mahdollista.
Ja mitä oli tulollaan? Mustikkamarinoituja grilliribejä (Rakverelta) ja runsaanpiukeita grillimakkaroita pääruuaksi. Jännä marinadi tuo mustikka – ei se mustikalta lihan päällä maistunut, mutta hyvältä siitä huolimatta. Ribien tumma väri ei siis ole hiiltä vaan tummaa paahtunutta marinadia.
Kimmo oli lihamestari – jälkkäri oli sitten minun juttuni. Maris kertoi taannoin Maris jahub –blogissaan grillanneensa omenoita. Ja siitä sain idean: teen hunaja-chili-kaneli omenoita, jotka tarjoilin jäätelön kanssa. Ja kyllä maistui. Chiliä olisi saanut olla enemmän – sen tulinen potku ja pehmeä jäätelö olivat todella hyvä yhdistelmä.
Kun olimme saaneet viimeiset omenanpalat ja jäätelöpisarat huuliltamme livottua alkoi tummia pilviä kerääntyä vauhdilla taivaalle.
Minä kiirehdän tavaroita sisätiloihin, kerään tuolit nippuun ja siirrän kaiken tuulen viskeltävän piiloon. Kimmo lähtee kiireesti koirankuonolaisten kanssa kävelylle – sateella saati ukkosilmalla ei Karvaneitokaisemme kovinkaan mielellään tassuaan ulos laita.
Nytkin oli meno vähän halutonta – Lattea sen sijaan ei uhkaava sade heilauta, se painaa iloisena eteenpäin. Ja Mies siinä kahden karvakaverin välissä, kädet vähän joka suuntaan venytettyinä.
Tällainen päivä siis tänään. Helteet ovat ohi, mutta minä toivotan sateenkin tervetulleeksi. Juuri nyt se onkin tauonnut, yöllä pitäisi uudelleen sataa ja paukkua. Olisipa koirille korvatulpat!
Suljemme pian koneet, edellisessä isossa ukkosmyrskyssähän meillä kärvähti nettimodeemi. Nyt olemme viisaampia.
Palaan siis koneelle ukkosten mentyä. Ciao!
--
Ylimääräisenä, rakas rakas karva-zen ja silmät ja katse, jolle ei ole vertaa. Silmät kuin suomättäät, kuin pehmein maa, möyhitty ja puhdas. Ja katse, joka katsoessaan suoraan sinua kohti vie jalat alta. Oletteko koskaan nähneet mitään vilpittömämpää, suorempaa, surullisempaa?
Klikkaa, ja katso näihin silmiin, ja sinua on koskettu.
