Võsulta terkkuja!

Niin jäi Suomi taakse ja me palasimme tälle puolelle lahtea. Eilen iltapäivällä ajeltiin sakeassa pyryssä Võsulle missä alkoi ankara lämmitys. Ja lämpenihän se tupa mainiosti iltaan mennessä. Tänään on suunnitelmissa lähteä Tallinnaan tapaamaan irlantilais-kreikkalaista Chrisiä, johon tutustuimme Krakovassa viime vuonna. Chris oli yksi viidestä EU-kirjoituskilpailun voittajasta. Ja aivan ihastuttava tyyppi, sivumennen sanottuna!

Koska kiirettä pukkaa aikataulun kanssa, pitäisi sukeltaa suihkuun ja sitten kohti Tallinnaa, ei juttua tällä kertaa tämän enempää. Laitan oheen vielä muutamaisen kuvan Suomen reissulta - pääosissa perheemme fotogeneettisin.

Latte ja hyvä ystävämme Marja P

Kultainen leijona ja Tiikeri nukkuvat päät vastakkain

Perjantai ja kolmastoista päivä Helsingissä

Terveisiä Helsingistä! Tarkemmin sanottuna keskustan Mbar-kahvilasta, missä on langaton verkko. Maalaishiiri istuu täällä ja katsoo ikkunasta ulos. Näkymä on jotakuinkin lohduton: räntää läiskähtelee taivaalta isoina rätteinä. Tätä on jatkunut jo useampi päivä.

Otsikko antaa siinä mieleessä virheellisen kuvan tämänhetkisestä elosta, että tämä päivä on käynnistynyt itse asiassa ilman suurempia havereita. Lähipäiville näitä kovan onnen kantamoisia onkin sitten riittänyt enemmänkin.

Tultiin Helsinkiin tiistaina - keskiviikkona oli äidillä syntymäpäivät, mikä oli pääasiallinen matkamme syy ja ponnin. Jo tulomatkalla räpsähti Jeepin kuskin puoleinen tuulilasinpyyhin paikoiltaan. Se lopetti pyyhkimisen ja tahtoi irtautua koko autosta. Kimmo korjaili sitä tulitikulla ja klemmarilla. Pääsimme kuitenkin Äidin kekkereille ja hyvä niin. Äiti oli iloinen ja hyväntuulinen ja kaunis kuin pieni enkeli. Suuret silmät olivat hieman entistä suuremmat, ja välillä katse hieman hämmentynyt. Täti laittoi pötyä pöytään ja Latte viihdytti koko seurakuntaa, joten juhlat menivät vallan hienosti.

 Orvokki 11.1.2012 - 81 vuotta

Äidin syntymäpäiviltä palattuamme ajoimme umpiloskassa umpipimeässä pitkin ja poikin Kehä III:sta etsien ensin sopivaa huoltamoa, josta ostaa uusi pyyhin, sitten varaosaliikettä. Ah ne rakkaat muistot ja mielikuvat Motonetin takapihalta, missä istuin pitkän tovin rännän riepomassa autossa tuijotellen märän tuulilasin läpi vastapäisen teollisuushallin neonkylttejä. Jee, juuri tätähän minä halusin Helsingin matkaltani.

Sopivia pyyhkimiä ei löytynyt ja sitten ajettiin lähes sokkoina Tuusulaan, missä yöyvimme aina yhtä avuliaan ja ihanan MarjaP:n luona. Herttaista jutustelua ja lämmin tunnelma. Ja Lattekaan ei tuhonnut huomaamattamme kuin yhden mollamaijan joka oli vahingossa jäänyt MarjaP:n lastenlapsilta esille. Voi Lattea! MarjaP ei kuitenkaan vaikuttanut yllättyneeltä, saati vihaselta. "Kyllä tämä saadaan vielä korjattua" totesi Marja ja nosti mollamaijan sängylle jääkarhun viereen, jolta oli edellisellä visiitillämme kadonnut kirsu.

Eilinen päivä oli varattu Helsingin nähtävyyksiin tutustumiselle ja Kersten-ystävättäreni tapaamiselle. Tulitikulla ja klemmarilla tuettu tuulilasinpyyhin pyyhkii räntää ensimmäisen matkakilometrin verran. Sitten tikku jo katoaa taivaan tuuliin ja on aika sovitella uusi tikku puuttuvan tilalle. Matka jatkuu puolisen kilometriä ja tulitikku on tiessään. Uusi tikku tilalle. Ja taas puolisen kilometriä ja tikku on kadonnut. Kimmo yrittää käyttää pyyhkimiä mahdollisimman vähän ja ajamme suurimman osan liukasta ja mutkittelevaa kärrytietä sokkona.  Minulla alkaa olla hermo kireällä ja ehdotan kääntymistä takaisin. Se eit ule kuuloonkaan, sillä tuulilasinpyyhin on joka tapauksessa korjattava.

Hyrylässä kaarramme autokatsastusaseman pihalle ja kyselemme sieltä mahdollisia paikallisia varaosaliikkeitä. Saammekin parisen osoitetta, vaan sopivia pyyhkimiä ei löydy. Jeep on liian vanha ja erikoinen malli varaosaliikkeiden tarjonnan kannalta. Minä peruutan tapaamisen Kerstenin kanssa.

Jossain vaiheessa Hyrylän takamailla näemme pienen kyltin: autokorjaamo, ja lähdemme sinne. Korjaamo on pikkuruinen talli, jossa häärii eksoottisen näköinen, arvelumme mukaan venäläinen mies. Azerbaidshan tai Uzbekhistan on arvelumme miehen etniselle alkuperälle. Azerbaidshanilainen (en edes yritä arvata miten tämä oikein kirjoitetaan) hitsaa pyyhkimen paikoilleen ja lupaa että siinä on ja pysyy. Mutta jatkossa ei sitten enää vaihdeta pelkkää kumista pyyhkimen sulkaa, vaan koko pyyhinmekanismi.

Ilta on jo tässä vaiheessa ehtinyt laskeutua Tuusulaan (en ole varma kuuluuko Hyrylä Tuusulaan), ja päätämme etsiä paikallisen langattoman nettikahvilan. Kimmolla on joitain asiakastöitä odottamassa ja miehelle on tärkeää päästä nettiin. Minäkin haluan lukea sähköpostit.

Hyrylän nettikahvila on McDonalds jonne sitten läppäreidemme kanssa tälläydymme. Pistokerasia löytyy lapsille varatulta alueelta ja niin me sitten yritämme hoitaa työasioita ympärillämme ketsuppeja ja ranskalaisia viskovia ja kirkuvia vintiöitä. Puuh.

Palatessamme autolle kenkäni hajoaa. Vanhojen uskollisten maihinnousukenkien korko ja kengänpohja irtovat ja loppumatkan kuljen kengänpohja perässäni läpsyen.

Mutta tuulilasinpyyhkijä sentään toimii. Mistä olen iloinen. Ohitamme ensin auton joka makaa pitkin pituuttaan ojan pohjalla. Pysähdymme autoa auttamaan, mutta kuulemme, että apu on jo tulossa ja voimme jatkaa matkaa. Kahden kilometrin päässä näemme miten paikalta hilataan henkilöautoa ja kuorma-autoa, jotka molemmat ovat rytyssä. MarjaP:n luona kuulemme radiosta että kolari oli ollut kuolemankolari.

Minä olen kiitollinen siitä, että meille ei käynyt kuinkaan, vaikka ajelimme lähes sokkona tässä karmeassa ilmanalassa.

Tänään on sitten uusi päivä ja olemme todellakin päässeet jo Helsingin keskustaan asti. Azerbaidshanilaisen hitsaama pyyhin toimii ja Kimmo on päässyt sovittuun asiakastapaamiseensa. Minä istun Mbarissa ja odotan paikalle kummityttöäni Lottaa. Kello neljän jälkeen on mahdollisuus tavata Kerstenkin.

Eli hyvinhän tämä pahaenteinen päivä on käynnistynyt - ehkä me olemme hätiköitsijöitä ja otimme perjantain ja 13. päivän epäonnen hieman etuaikaan.

Koputtaa puuta. Ja hakee uuden kahvikupin ja alkaa odotella kummityttöä paikalle. Moi.

Kun ajattelen Suomea, ajattelen...

Ajatelmia itsenäisyyspäivän aamuna:

Sanovat että ulkosuomalaiset ovat suomalaisista isänmaallisimpia. Ja saattaa näin ollakin. Ainakin vertailuja kansojen välillä tulee väistämättä tehtyä: näin täällä, noin meillä.

Viron ja Suomen historia on monin tavoin samankaltainen - aina Talvisotaan asti. Ja sitten eroa löytyykin hyytävän paljon. Usein on tullut mieleen, millainen Suomi olisi ollut, jos olisimme valinneet taistelun tien sijasta rauhanomaisen tien, kuten Viro. Antaneet periksi ja antautuneet isommalle voimalle.

Meillä on syytä olla kiitollisia paljosta sotiemme veteraaneille. Ehkä kulunein ja käytetyin lause itsenäisyypäivän juhlissa. Silti tosi.

Kun ajattelen Suomea, ajattelen sotia, kansaa joka taisteli. Ja olen ylpeä. Olen siis ylpeä suomalaisuudestani.

En ollut tosin taistelemassa siellä minä, eivätkä vanhempanikaan, jotka sentään muistavat vielä pommitukset lapsuudestaan. Minulla ei ole muistoja sodasta. Veteraaneista kylläkin. Ne olivat vanhoja kiukkuisia äijiä, vähän pelottavia raajarikkoja, jotka istuivat Esplanadin puistossa keppien kanssa ja kännissä kiroilivat.

Syytä kiukkuisuuteen miehillä olikin! Käsi sydämelle Suomen kansa; miten te veteraaneista välititte silloin kun oli välittämisen aika? En muista aikaa elämässäni, jolloin ei vaalien alla olisi nostettu veteraanit esiin.  Ja unohdettu yhtä nopeasti vaalien jälkeen. Veteraanit olivat sellainen vaalien kestovaltti, jolla kaikki puolueet ratsastivat vuosikymmenestä toiseen.

Nyt televisiossa laulaa RAY:n mainoksessa mieskuoro - heidän oletetaan kai esittävän sotiemme veteraaneja - Pave Maijasen kappaletta: Pidä huolta! Ja mainoksen lopussa lukee: Tänä vuonna tuemme sotiemme veteraaneja 103 miljoonalla eurolla. Keitä veteraaneja? Näitä kuoromiehiä? Nopean laskutoimituksen jälkeen mainoksen vetreistä laulumiehistä kaikki eivät olleet syntyneet talvisodan puhkeamisen aikoihin. Kahdeksankymppiset olivat 10-vuotiaita sodan aattona.

Sotaveteraaneja on tällä hetkellä n. 50.000 henkeä ja luku vähenee vuosi vuodelta dramaattisesti. Sodista kotiinpalanneet sankarit lepäävät nyt pääsääntöisesti unohdettuina mullan alla. Puhumattkaan niistä, jotka rintamalla kaatuivat itsenäisyytemme eteen.

Veteraaniemme kohtelu on ollut ala-arvoista, häpeällistä. Siihenkin löytyy syitä, toki, joista osa ulkopoliittisia. Se ei poista sitä tosiseikkaa, että asiat olisi pitänyt hoitaa jotenkin toisin.

Ja jotenkin irvokkuus korostuu Linnan juhlien haastatteluissa, kun kiireestä kantapäähän pyntätyt poliitikot ja julkimot, joita sotavuodet eivät ole millään lailla koskettaneet, kurottuvat kakkulautasten yli kohti kameraa ja silmät kimmeltäen toteavat: Meillä on syytä olla kiitollisia paljosta sotiemme veteraaneille.

Kun ajattelen Suomea, ajattelen pientä ja uurastavaa kansaa, rehtiä ja rehellistä. Joka huolehtii omistaan, vaivojaan valittamatta. Me maksoimme sotavelat. Me nousimme sodan tuhoista ja rakensimme hyvinvointivaltion, jossa kaikilla on hyvä olla. On ilmaisunvapaus, on demokratia, on tasa-arvo. Puhumattakaan maailman parhaasta koulutuksesta ja sairaanhoidosta.

Näinkö siis ajattelen? Vai onko kyse jälleen liturgisesta totuudesta, joka toiston voimalla muuttuu todeksi?

Mitä minä tosiaan ajattelen Suomesta? Rehellisesti?

Kun ajattelen Suomea, ajattelen mattivanhasta, ilkkakanervaa, suomisoffaa ja sukaria. Rahaa ja sen liikkuvuutta taskusta taskuun. Ajattelen keskustaa, demareita, persuja ja kokoomusta, vihreitä, vasemmistoliittoa ja kristillisia unohtamatta. Ja tunnen suurta pettymystä ja myötähäpeää.

Seuraavista vaaleista sanotaan tulevan historialliset. Äänestäjät ovat tuuliajoilla, enkä ihmettele miksi. Viimeiset vuodet ovat poliittisesti olleet suuren pettymyksen aikaa. Luulen, että tällä hetkellä Suomesta löytyy runsaasti kaltaisiani ihmisiä, jotka ovat menettäneet uskonsa poliittiseen päätöksentekoon, jotka eivät tiedä kenen joukoissa seisoisivat. Jotka tuntevat olevansa eksyksissä, hakoteillä.

Köyhien ja rikkaiden välinen juopa kasvaa kasvamistaan. Muukalaisviha nostaa päätään. Mielipiteet jyrkkenevät ja henkisessä ilmanalassa kytee agressio, joka odottaa purkautumistaan.

Kun ajattelen Suomea, ajattelen perhettäni, sukuani ja sen historiaa. Ja ystäviäni ja tuttaviani. Eri tilanteissa kohtaamiani hyviä, avuliaita ja rehtejä ihmisiä Ja silloin olen ylpeä suomalaisuudestani.

Olen ylpeä ihmisistä, joilla on moraali ja etiikka. Joilla on arvot, joiden mukaan he elävät. Jotka puurtavat päivästä toiseen, synnyttävät ja kasvattavat seuraavaa sukupolvea. Ja hautaavat arvokkuudella edellisen. Jotka eivät tee numeroa itsestään, mutta joilla on selkäranka ja oikeudenmukaisuudentaju. Jotka auttavat miestä mäessä, ei mäen alla.

Näihin ihmisten varaan minä lasken tulevaisuudenuskoni. Uskon että heitä on paljon. Enemmän kuin monet arvaavatkaan.

Ja kun minä tänään sytytän kaksi kynttilää ikkunalle, ajattelen myös sotiemme veteraaneja. Rauha heidän sielulleen. Mutta ajattelen samalla lailla kaikkia eläviä suomalaisia, nuoria ja vanhoja, jotka omalla työllään ja omilla teoillaan tekevät Suomesta niin ainutlaatuisen maan. Minun isänmaani.

Tänään Helsinki olet silmissäni kaunis kaupunki

Katselin tänään Helsingistä ottamiani kuvia ja huomasin hyräileväni epämääräistä laulun pätkää, josta en saanut kiinni. Googlatessa selvisi että kyse oli Kolmannen naisen kappaleesta Helsinki.

Joku toinenkin Suomi-aiheinen kappale häivähti päässä, iloinen, jossa kyseltiin Suomelta että millainen maa se Suomi on. Sen sanat löysinkin Googlesta, tällaisesta linkistä, kyse oli Ultra Bran kappaleesta: Hei vaan Suomi

Näitä lauluja rallatellen sitten keräilin tänne blogiin kokoon muutaman kuvan Helsingistä, lähdön hetkeltä, ja tässä ne ovat:

Kaksi kirkkoa nähtynä Viking XPRS:n kannelta

Suurkirkko aina yhtä vaikuttavana

Kauppatoria ja Etelärantaa

Lokki seuraa laivaamme

Suomenlinnan huoltosatamaa

Vesikko-sukellusvene

Turisteja Kustaanmiekan portilla

Sininen ja valkea

Kuvat siis otettu Suomi-reissullamme, jolta palasimme viikko sitten perjantaina. (Menee vähän takaperoisessa järjestyksessä nämä minun kuvabloggaukseni.)

Latte kertoo: Ulkomaanmatkailua

Sumfaraa ja heippa!

Minä, Latte. Ja nyt Suomesta. Matkailu avartaa, sanotaan. Joten olen nyt avartuneessa mielentilassa. Olen nääs Suomessa! Hauska paikka tämä Suomi. Kaikki puhuvat täällä samaa kieltä kuin Johtokunta. Ja kaikissa autoissa on suomalaiset rekkarit. Johtokunta kun Virossa tapaa aina bongata suomalaisen rekisterinumeron kun sellaisen näkevät. Täällä niitä näkee tosi paljon.

Muita huomioitani Suomesta: täällä voi sataa kuten saapuessamme. Tai sitten täällä voi paistaa aurinkokin, kuten eilen, kun kävimme sukulaisissa. Että siinä mielessä sääolosuhteet vastaavat virolaisia.

Täällä on enemmän autoja tiellä ja sitten täällä on moottoriteitä. Niillä ajetaan lujaa. Iskä tykkää. Äiskä taas sanoi muuttuneensa vuosien saatossa niin maalaiseksi, että sitä ihan hirvitti Helsingin keskustan liikenne. Minä en sanonut mitään, kun ei minulta mielipidettä kuitenkaan kysytä. Kunhan istuin takapenkillä turvavöissä ja sieltä käsin tein omia havaintojani.

Mutta edetään kronologisesti tapahtumain kulussa. Ordnung muss sein, sanoo saksalainen. Ja samaa periaatetta kannatan minäkin.

Näin se meni.

Keskiviikkona ihan kamalan kamalan aikaisin Johtokunta pomppasi sängystä ja alkoi toimittaa lähtöä. Laukut oli pakattu jo edellisiltana joten aamutoimet käsittivät lähinnä kahvin juontia, minun ruokintaa ja ulkoilutusta. Oikeasti ei minulla ole mikään erityinen ruokahalu kello 03.30 aamutuimaan, mutta toisaalta olen sitä mieltä, että kun ruokaa on tarjolla, ei kannata kruusailla, Nokka kuppiin ja mussuttamaan.

Kello 04.00 istuimme siten koko perhekunta autossa ja lähdimme ajelemaan valkenevassa aamussa Tallinnaa kohti. Ilma oli sumuinen ja kettuja ja kissoja ja muita tyyppejä, jotka liikkuvat näinä aamun varhaisina tunteina kipitteli tien yli silmät vain auton valoissa välähdellen.

Tallinnassa oltiin juuri silloin kuin pitikin, Minä kävin vähän verryttelemässä jalkojani ja pissimässä turhaa lastia jo ennen Tallinnaa, että jaksan koko laivamatkan tehdä tyhjin rakoin.

Laivaan ajo jännitti minua, kuten aina, kun sinne laivan ruumaan ajaa niin paljon autoja ja siellä juoksentelee tärkeän näköisiä miehiä keltaiset heijastinliivit päällä. En pidä niistä, minkä sitten kovaäänisesti ilmoitinkin. Niin että auto nytkyi ja heilui ja ihmiset tuijottivat minua ja heiluvaa Riemu-Kuplaa (well, oikeasti Riemu-Peugeotia) kauhuissaan.

Minulle oli hankittu kansiliputkin, siltä varalta että laivan ruumassa on kuuma. Mutta en minä halunnut autosta pois. Minä tunnen oloni turvalliseksi autossa. Ja niin sitten tapahtuikin. Vaikka Iskä oli kotona laivalippujani (440 kruunua) maksaessaan todennut, että tällä hinnalla Lattella on oikeus mennä a la Carteen syömään ja tilata mitä ikinä haluaa. Iskä tarkoitti että liput olivat hänen mielestään turhan tyyriitä.

No, en sitten päässyt a la Carte -pöytään. Mutta ei se minua hirmuisesti harmita. Autossa on parempi olla kuin satojen matkustajien joukossa. Ja kun ulkona vielä satoi, ei kannella istuminenkaan oikein inspiroinut minua.

Alla maisemia, joita Johtokunta katseli laivan kannella ensin Tallinnassa ja sitten Helsingissä.

Sitten tultiin Suomeen ja ajettiin laivasta ulos. Lähdettiin Lohjalle, missä Johtokunta tapasi kiinteistövälittäjän joka lupasi myydä Johtokunnan Lohjan talon. Paikalla kävi myös yksi potentiaalinen ostajakandidaattikin. Minä en tavannut kumpaakaan, vaan vietin tämän transaktion ajan autossa.

Mutta sitten jo riemu repesi! Pääsin uimaan ja bongasin seuraavan järveni, oikean Suomi-järven! Haa! Lohja-järven! Ja sanoa täytyy, Suomi-järvet ovat ihan yhtä kivoja kuin Viro-järvetkin, vaikka meidän järvien rannalla ei ole tehtaita.

Sitten ajettiin Nuppulinnaan Marja-tädin luo ja oltiin siellä yötä. Minulle tuttu paikka. Olin muuten ihan mallikelpoisesti jos ei lasketa yhden Marja-tädin lapsenlapsen pehmolelun nyysimistä ja uudelleen muotoilua. Marja-täti ei ollut vihainen. Johtokunta ei ollut hirveän ylpeitä. Mistä minä olisin voinut tietää, ettei se pehmoporo ollut minua varten sohvalla!

Koittaa seuraava päivä eli eilinen, Käytiin sukulaisissa. Olen niistä aiemmin kertonutkin. Muistatteko? Ne ovat tyyppejä, jotka kuuluvat samaan perheeseen eli laumaan, vaikka eivät aina enää asukaan yhdessä.

Ensin mentiin tapaamaan Äiskän Äiskää. Ja siellä sain leikkiä Ronjan vanhalla piippasiilillä. Jiihaa. Ja sain leipäjuustoa! JIIHAA! Ja olisin saanut taatusti varmaan paljon muutakin herkkua, ellei Johtokunta olisi ollut paikalla. Nääs, Äiskän Äiskään menee ihan täydestä minun kuuluisa Antonio Banderas -katseeni, joka on vähintäänkin vetoava. Ja kun kerron katseellani, että minua todella huikoo, Äiskän Äiskä on valmis tyhjentämään vaikka koko jääkaapin ruokakuppiini. Johtokunta oli taas nuiva, ja aika tylysti ilmoitti: "Ei sillä mikään nälkä ole! Juuri lähtiessämme söi hyvän aamiaisen."

Seuraavaksi mentiin tapaamaan Iskän Iskää. Minä jäin autoon odottamaan koska Iskän Iskä asuu korkeassa kerrostalossa ja minä en oikein pidä siitä hissistä, joka on pieni ja kulkee kuilussa ja pitää melua. Ei autossa odottelu minua haitannut. Auto oli varjossa ja ikkunat auki ja sieltä sitten ihmettelin herttoniemeläistä elämänmenoa.

Ja sitten lähdettiin taas liikkeelle. Mentiin tapaamaan Iskän Äiskää, joka asuu sairaalassa. Se on sellainen paikka, missä ihmisistä pidetään erityishuolta. Ja Iskän Äiskä tarvitsee sellaista, sillä hän sairastaa altzheimerin tautia ja on sairastanut jo aika pitkään. Iskän Äiskä elää omissa maailmoissaan, jonne muilla ei ole asiaa.

Minä en saanut sairaalaan tulla sisään, mutta sitten Johtokunta tuli ulos Iskän Äiskän kanssa. Heti huomasin, että Iskän Äiskä tarvitsee sen kaltaista hellyyttä ja lempeyttä ja ymmärrystä, jota me koirat osaamme antaa. Menin siis reippaasti mutta rauhallisesti nuuskuttelemaan Iskän Äiskää, kutittelin hänen käsiään viiksikarvoillani, katsoa killittelin syvälle silmiin ja silloin Iskän Äiskä havahtui ja huomasi minut. Katsoi minua kuin tuttua ja melkein, melkein hymyilikin!

Sitten jo tunnisti Iskänkin, ja niin Iskä ja Iskän Äiskä pusuttelivat toisiaan ja saivat hetkeksi yhteyden. Se oli kaikki hyvin kaunista. Äiskälläkin oli tippa silmässä. Ja myöhemmin kun Iskän Äiskä palasi osastolle sanoivat hoitajat, että Iskän Äiskän silmiin oli syttynyt hetkeksi valo.

Tällainen oli siis eilinen sukulaispäivä. Illaksi tultiin taas Marja-tädin luokse. Ja tänään lähdetään takaisin Viroon. Mennään Haapsaluun Kari-sedän syntymäpäiville. Mutta se on jo ihan eri tarina.

Joten ei muuta tällä erää kuin Hasta la vista, Babies! Pidetään yhteyksiä!

t. Latte

Liisa on palannut kotiin Ihmemaasta

Maanantai-iltana palasimme pidennetyltä viikonloppureissulta Suomesta, ja vasta nyt joudan ajatuksiani paperille panemaan tai siis ruudulle näpyttelemään.

Kiva reissu oli, vaikka sen lähtökohta oli surullinen. Kimmohan lähti äitiään sairaalaan katsomaan. Minä ja koirat matkattiin sitten siinä siivellä.

Ilmat eivät olleet parhaat mahdolliset. Otepää kylpi lumessa aamulla liikkelle lähtiessämme, mutta lumen määrä väheni jo matkalla Tallinnaan ja Helsinki olikin sitten kokolailla musta. Joinain päivinä pakkanen paukkui, mutta sitten jo lauhtui ja räntää ripsotteli. Emme antaneet kelien masentaa itseämme.

Samettisumakki talomme edessä jäi lumivaipan alle odottelemaan paluutamme.

Otepään kirkko lähtöaamuna lumisessa maisemassa

Tallinkin tympeä tunnelma

Olimme varanneet matkan Tallinkilta ja mennessä oli allamme Star- ja paluussa Superstar-lautta. Uusia ja komeita molemmat. Sisätiloissa hohtelivat peilit ja marmori ja kirkkaat valot . Kahviloita, baareja ja ravintoloita riitti jokaiseen makuun. Luksuksessa ei oltu laivaa rakennettaessa pihtailtu. Mutta henkilökunnan koulutuksessa sitäkin enemmän. Sääli.

Kerronpa esimerkin.

Menomatkalla lähdin laivan markettiin ostamaan kynsilakkaa. Kauppa oli suuri ja monipuolinen ja lähes tyhjä. Löysin etsimäni ja asetuin kassajonoon. Edessäni oli suomalainen eläkeläispariskunta, joka muistutti ulkoiselta olemukseltaan paljon erästä tuttua pariskuntaa Pohjois-Suomesta. Kilttejä, säyseitä ja kohteliaita ihmisiä, jotka eivät itsestään numeroa tee. Enemmänkin ovat ujoja ja niin näytti tämäkin pariskunta olevan.

Katselin heidän hihnalle nostamiaan tuotteita: yksi pullo laatukonjakkia, iso suklaalevy, pullo punaviiniä ja jokunen karamellirasia. Ja kaksi pulleaa tyynyä, joille maalattu nauravat naamat. Arvelin naamatyynyjen olevan tuliaiset lastenlapsille.

Kassaneiti vetelee tuotteita hintakoodilukijasta läpi eleettömänä ja ilmoittaa ostosten loppusumman.

Pariskunta hätkähtää ja molemmat katsovat pikaisesti toisiaan. ”Anteeksi, paljonko se oli?” Kassaneiti toistaa summan yhä ilmeettömänä. Jälleen huolestunut katse ja sitten pientä änkytystä: ”Tuota noin, miten siitä noin korkea tuli?”

Kassaneiti kiihtyy nollasta sataan alta aikayksikön. Nappaa kassakuitin ja heiluttelee sitä pariskunnan edessä vihaisena. ”Kaikki on tänne aivan oikein lyöty!”

Pariskunta tutkii kuittia ja selviää, että naamatyynyt ovat maksaneet paljon enemmän kuin mitä he olivat odottaneet, toisesta naamatyynystä löytyy pieni hintalappu 29,90 euroa. Pariskunta kakistelee hinnan nähtyään: ”Emme arvanneet että ne ovat noin kalliit.”

Nyt kassaneiti on täydessä sotatilassa, hän heiluttelee naamatyynyjä häkeltyneen pariskunnan edessä ja kiljuu: ”Tässä se on, hintalappu, katsokaa! Selvästi kirjoitettu, 29,90 euroa! Kyllä se on teidän asianne katsoa hinta ennen ostosta” ja tökkii vihaisena sormella hintalappua.

Pariskunta on täydellisen nolo, he räpyttelevät ja katsovat kukkaroonsa, laskevat rahojaan, ja katsovat toisiaan. Rouva yrittää selittää: ”Me luultiin että hinta on kruunuissa.”

Nyt on vähällä ettei kassaneiti hyppää tiskin yli, niin kiukkuinen tämä on. Korkealla kimeällä äänellä, joka kaikuu yli tyhjän myymälän tämä kiljuu: ”Siinä on euron merkki edessä! Katsokaa, aivan selvästi!”

Pariskunta näyttää kuin haluaisi vajota maan alle. He tutkivat yhä rahojaan ja sitten anteeksipyytävällä äänellä ilmoittavat: ”Ei me kyllä taideta niitä ottaa.”

Nythän se riemu repeää. Kassaneiti viskaa naamatyynyt syrjään ja kiukkuisesti puhisten ja huokaillen alkaa perua ostosta. Jokainen kulmikas liike ja huokaus alleviivaa sitä työn määrää jota hän joutuu ylimääräisesti tekemään näiden törttöjen vuoksi. Paikalle rientää kolleega, joka kovalla äänellä huutaa viroksi: ”Ai ei sitten kelvannut?” johon kassaneiti: ”Ei kelvannut!”

Katselen tätä ikävää välikohtausta sivusta ja mieleni tekee puuttua asiaan. Yritän tapailla vironkielisiä lauseita, joilla kassarouvaa puhuttelisin, erehtyminen on inhimillistä ja te olette täällä palveluammatissa.

Ennen kuin saan lauseet päässäni setvittyä minua kuitenkin viittilöidään toiselle kassalle. Lähden sinne, maksan ostokseni ja lähtiessäni katson vielä pariskuntaa, joka on saanut ostoksensa koottua muovikasseihin. Ne ilmeet! Nöyryytys ja häpeä ovat nostaneet poskille hienoisen punan. Rouva näyttää onnettomalta, kyyneleet eivät ole kaukana.

Mietin itsekseni, että mikä jäi pariskunnan mieliin tältä Tallinnanmatkalta? Laivan kromatut ja hohtelevat pinnat, peilit ja yltiökomeat baarit? Vai tämä henkilökohtainen nolatuksi tulemisen tunne? Veikkaan jälkimmäistä. Ja veikkaan että Tallink menetti jälleen yhden asiakaspariskunnan.



Suomessa aika meni joutuisasti. Tapailimme tuttuja, sattumalta ja sovitusti. Kimmo vietti aikaa äitinsä ja isänsä kanssa, minä tapailin ystävättäriäni ja kävin taidemuseoissa, perjantain olin pakkasten saartamana Nuppulinnassa, lauantaina Ateneumissa, missä oli Mika Waltarin muistonäyttely ja sunnuntaina Gyllenbergin taidemuseossa.

Näkymää iltakävelyltämme Kaisaniemestä Pitkän sillan yli Hakaniemeen.

Ja alla muutamainen kuva Gyllenbergin taidemuseosta Kuusisaaressa











Eli monipuolinen reissu kaiken kaikkiaan. Tuntui kuin olisin ollut semanttisessa ilotulituksessa koko ajan, näin käy kun käy Suomessa harvoin. Jo pelkkä suomalaisten tv- ja radio-ohjelmien seuraaminen oli mielenkiintoista. Helsingissä, Vantaalla ja Espoossa kiertelemisestä puhumattakaan: tuonne on noussut uusi talo, uusi ostokeskus, uusi asuma-alue.

Kaupoissa tutkin niiden valikoimia, seurasin mielenkiinnolla palvelutapahtumia, ihmettelin huoltoaseman kanssaneidin iloista palvelualttiutta vielä työpäivän lopussa. Ihmettelin autokantaa, ihmisvirtoja, kaupan ikkunoita. Moottoriteiden kuntoa ja leveyttä, joukkoliikenteen joutuisuutta, Helsingin monikansallista ilmettä.

Olin siis kuin Liisa Ihmemaassa, omassa synnyinmaassani. Kun on riittävän kauan poissa, alkaa nähdä asioita eri tavoin.



Klikkaamalla tästä pääsette tekin kuvamatkalle Ihmemaahan