Oikeasti, olin hieman yllättynyt, että Rummukaisen tarina oli jäänyt niin monelle mieleen ykköstarinana. Sillä tarinat, joita olen vuosien aikana kirjoittaneet ovat käsitelleet niin monenalaisia asioita. Toisaalta, eihän se ihme ollut siinä mielessä, että Rummukaisen tarina ON hieno, riippumatta siitä kuka sen on kertonut tai miten. Urhea pieni koira, joka on selvinnyt.
Olin iloinen siitä, että myös Ronja ja Latte the Batdog olivat jääneet ihmisten mieleen. Toisaalta, jäin miettimään, että pitäisikö minun unohtaa kaikki Viro-aiheiset kirjoitukset, ja keskittyä vain koiratarinoihin. -- No en usko itsekään, että lukijani siitäkään innostuisivat.
Itse uskon, että blogini ansio on siinä, että juttuja on monenlaisia. Itselle eniten työtä on teettäneet pitkät asialliset artikkelit vaikkapa Viron kaupungeista, niihin olen hakenut tietoa ja faktoja joskus pitkäänkin. Eli niiden kanssa on mennyt eniten aikaa.
Lukijakilpailun palkinnon lupasin antaa sille, joka parhaiten perustelee miksi kyseinen tarina on juuri hänelle ollut tärkeä. Perusteluita tuli monenmoisia, kaikki toinen toistaan mukavampia. Joten päätös, tämä subjektiivinen, ei ollut ihan helppo.
Minua itseäni kaikkein eniten miellyttävä perustelu oli, kaikki perustelut moneen kertaan luettuani, nimimerkki hiapan perustelu, joka alla liitteenä:
Olen eräiden muiden kanssa samoilla linjoilla, Rummukainen 6.2.2009 on parhain, koskettavin ja muistettavin tarinasi. Se on kuin takavuosien tyttökirja: aina kun tekee mieli lukea jotain ihanaa ja liikuttavaa, voi kaivaa sen esiin. Onnellinen loppu kruunaa kaiken. Yleensäkin tekstisi ovat hyvin kirjoitettuja eikä tämä tee poikkeusta. minusta on mukava lukea blogikirjoitusta, jossa kieliasu on oikein ja samalla säilytetty persoonallinen ja huumorintajuinen ote.
T:hiapa
Kuvavalinta on KAS002 kaksostyttärieni kunniaksi
---
Pidin kovasti tuosta vertauksesta: takavuosien tyttökirja. Eikö meillä kaikilla ole joku sellainen kirjahyllyssä? Joku, johon palata aina, kun haluaa lukea jotain turvallista, tuttua, joka kerta toisensa jälkeen jaksaa herättää kyyneleet silmiin, ilahduttaa ja lohduttaa.
Pidin myös siitä, että hiapa arvosti kirjoituksieni kieliasua. Kirjoitan pääsääntöisesti kirjakieltä, ja yritän silti saada kielestä elävää, ja hiapan mukaan se on onnistunut. Myös tämä osa perusteluissa kolahti kovasti mukavasti minulle.
ONNITTELUT SIIS VOITTAJALLE!
Hänelle lähtee postitse alla oleva valokuva, joka on hiapan valinta Ottilia Visions -galleriasta:
Muut, jotka eivät valitettavasti tällä erää päässeet voittopallille, voivat toki toteuttaa kuvaunelmansa tekemällä tilauksen Ottilia Visionsin sivujen kautta, tai laittamalla minulle postia osoitteeseen: visions@villaottilia.ee
Samaan osoitteeseen voi hiapa laittaa omat yhteystietonsa, eli tiedon siitä, minne lähetän voittajakuvan.
Vielä kerran, suurkiitos kaikille, jotka osallistuitte tähän lukijakilpailuun!
Tiina
PS. Sylvialle, joka pontevasti uudelleen ja uudelleen kisan kommenteissa muistutti, että minun pitäisi itse arvioida paras kirjoitukseni, kerron: paras kirjoitus on se, joka lukijasta on paras.
En voi enkä halua alkaa itse omia kirjoituksiani arvostelemaan. Joidenkin kirjoitusten kirjoittamisen aikana jopa itse itkin - vähän samaan tapaan kuin mitä nimimerkki marjattah joskus kertoi pateettisesta haitaristista, joka liikuttui aina omista soitannoistaan, yleensä yleisön tappioksi. Näin kävi esimerkiksi Ronjasta kertoessani. Ja siksi tarina jäikin kesken.
Joskus saatan myös nauraa ääneen kirjoittaessani. Yleensä silloin tiedän, että muutkin nauravat jutuilleni. Niin, että se siitä haitaristi-teoriasta.
Joskus tutkin tietosanakirjoja tai teen tutkimuksia netissä pitkäänkin saadakseni varmasti oikeaa tietoa juttuuni. Yritän saada jutusta artikkelin, selkeän ja kokonaisen, joka antaa tietoa lukijalleen.
Mietin, että blogikirjoittajana olen kuin ravintoloitsija, jolla on ruokalistallaan monenlaista. On alkuruokaa, lämmintä ruokaa, jälkiruokaa. On snackeja, on pitkän kaavan illallisia. On kotiruokaa ja gourmet'a.
On ihan turha kysyä ravintoloitsijalta mikä on ravintolan paras ateria. Ravintoloitsijan ja kokin mielestä se voi olla jotain aivan muuta, kuin se mitä asiakkaat tilaavat, mistä asiakkaat nauttivat ja minkä vuoksi he yhä uudelleen palaavat samaan ravintolaan. Ravintolan paras ateria on siis se, joka asiakkaita miellyttää. Ei se, mistä ravintoloitsija tai kokki itse pitävät.
Mutta se ei todellakaan tarkoita, että ravintoloitsija tarjoaisi sen jälkeen vain sitä yhtä ja samaa asiakkailleen. Makuja on monia, ja aina pitää ruokalistaa uudistaa. Hyvä ruokalista elää ja tavoittaa monenlaiset maut.
Toivottavasti onnistun blogissa tätä ohjenuoraa itsekin seuraamaan.
Toivotan siis kaikille jatkossakin herkullisia lukuelämyksiä!
