perjantai 24. heinäkuuta 2009

Ihmeellinen Itämaa - eli matkalla Itä-Virumaalla

Meidän ihmeelliset reissumme ne vaan jatkuvat. Oli taas muutama hieman hiljaisempi päivä hotellilla ja nyt lähdettiin koko perheen voimin Ihmeelliseen Itään eli Itä-Virumaalle.

Matka suuntautui ensin Peipsille ja Rajaan, jossa käytiin katsomassa että talomme on pystyssä. Oli se. Ja taas mietittiin sitä, että on tuo Rajan kylä jännittävä ja eksoottinen paikka.

Rajalla, vain muutama talo meidän talosta, näimme yllättäen suomalaisen nimen postilaatikossa, suomalaisen auton talon edessä ja reippaana menimme ovelle kelloa soittamaan ja esittäytymään. Taloa emännöi suomea hyvin puhuva virolainen rouva, joka ensin häkeltyi kun kerroimme keitä olemme. Eli: ”Moi, me ollaan teidän suomalaiset naapurit parin talon päästä. Tiina ja Kimmo. Päivää.”

Ensi hämmästyksestään toivuttuaan rouva sitten jo ilahtuikin tapaamisestamme. Juteltiin pitkään, niin Rajan elämästä kuin elämästä Virossa yleensäkin. Kyllä maailma on pieni, totesimme. Rajan pieni venäläinen vanhauskovaisten kylä – ja siellä on kaksi taloa jossa puhutaan suomea. Kuka olisi uskonut?

Heh.

Päivä oli ilmojensa puolesta vaihteleva. Välillä aurinko paistoi ihanasti, välillä rupsahti vettä niskaan, ei koskaan kuitenkaan pahasti, ja sitten taas paistoi. Rajalla oli tällainen harmaampi hetki.

Alla Rajan kaunis rukoushuone ja sen kellotapuli:



Ja tässä ihan yleistä katukuvaa meidän pienestä Rajan kylästä Peipsin rannalta:




Rajasta matka jatkui Mustveehen, joka on ihan kivenheiton päässä. Minä käyskentelin hetken rannalla, katselin nuoria rakastavaisia ja ajattelin, että on kesä ihana asia. Ja nuoruus. Ja rakkaus.



Ja matka jatkui. Lähdimme ajelemaan ylöspäin Peipsin rannikkoa. Aiemmilta retkiltämme tiesimme, että Kauksin ja Alajõen väliin jää kilometrikaupalla mitä ihaninta hiekkarantaa. Halusin viedä vanhan rakkaan Ronjamme sinne uimaan, ehkä viimeisen kerran.

Ronjahan on aina rakastanut uimista ja nuorena oli varsinainen vesipeto. Ajattelin että pulahdus Peipsin aaltoihin olisi parasta mitä vanha koira tietää. Mutta rannalla tuuli kovaa, aallot olivat korkeat ja vaikka rakas karvapöksyni innolla veteen meni, heitti ensimmäinen kova aalto sen kumoon. Sitten oli paha mieli ja vasen takatassu kipeä.

Latte sen sijaan ei epäröinyt hetkeäkään – se riehui ja hyppeli aaltoihin Ronjankin edestä. Ronja tyytyi vain varovasti vedenrajassa töpöttelemään. Varsinaista hulinaa. Minä yritin kuvata. Ja Kimmo yritti lähinnä pysyä pystyssä.











Alajõelta jätimme Peipsin merelliset järvimaisemat ja lähdimme ylöspäin, suuntana Kiviõli, tehdaspaikkakunta, joka on kuuluisa suurista tuhkavuoristaan.

Ensimmäinen pysähdys matkalla oli Kohtla-Nõmme, joka oli sanalla sanoen surullinen paikka. Entinen Neuvosto-Viron helmi, joka on nyt rapistunut koko lailla surkeaksi kuolevaksi kaupungiksi.

Ennen Kohtla-Nõmmea huomasimme tien poskessa muutaman muistomerkin, punatähdin koristetun. Niitä ihmettelemään. Ja kas – täällä muistetaan virolaista, Neuvostoliitosta käsin isänmaata vapauttamaan tullutta partisaaniprikaatia. Ihan kaksin muistomerkein. Sääli, että itsenäinen kansa ei ollut partisaanien "vapauttamisesta" niin ihastuneita, vaan pistivät kampoihin.

Mutta joku näitäkin "sankareita" jaksaa muistaa.






Kohtla-Nõmmea lähestyessämme alkaa tien poskesta löytyä jo tuhkavuoria, osa on jo kasvun peittämiä, osa vielä täysin paljaita. Hurjia mäkiä, teollisuusjätettä.





Ja sitten sukellamme Kohtla-Nõmmeen sisään. Tämä uljas talo on joskus ilmeisimmin palvellut puoluetta kunniakkaasti. Nyt sen kunnia on rapistunut, kuten talokin:





Kohtla-Nõmmestä löytyy myös palavankiven louhintaan keskittynyt museo, kurvaamme sen pihalle, mutta jätämme sen tällä erää väliin.

Kõhtla-Nõmme on myös aloittanut uran talvikaupunkina – yhdelle sen tuhkavuorista on tehty laskettelumäki hisseineen. Kun sen kesällä näimme emme tieneet itkeä vai nauraa – korkeutta mäellä on juuri sen verran että sen mäeksi erottaa, hyvällä yrityksellä.

Seuraava pysähtymispaikka on pieni Püssi, josta sieltäkin löytyy tuhkavuoria ja palavaakiveä polttava tehdas:





Ja tehdasta vartioidaan pyssyjen kanssa. Eli teksti kertoo tylysti, että alueella on aseellinen vartiointi:



Püssistä lähdemme Kiviõliin, otamme oikotien, joka vie meidät aina Suomenlahden rannikolle – eli täysin väärään suuntaan, mutta lopulta, monen mutkan päästä olemme saapuneet yhteen matkamme pääkohteeseen: Kiviõlin tehdaskaupunkiin.





Kiviõlin historia liittyy kiinteästi ns. palavaankiveen, jota on louhittu ja poltettu 1920-luvulta asti. Kaupunki on yhä elävä teollisuuskaupunki, jonka reunamilla on suuret tuhkamäet, joista toista on alettu nyt maisemoida. Asukkaita Kiviõlissa on n. 7000 henkeä.











Jollain lailla Kiviõli on ruma kaupunki, mutta toisaalta, se on elävä kaupunki. Ja tuhkamäet, nekin ovat omalla laillaan kiehtovat. Suuret ja massiiviset.

Poistuessamme Kiviõlista kohtaamme tällaisen maalaisidyllin – lehmät tuhkavuorten edessä laiduntamassa:



Ja taas matka jatkuu, Suomenlahden rannalle Aseriin, jossa on joskus ollut keramiikkatehdas ja sementtituotantoa:



Tänä päivänä Aseri on aika ankea näky, sekin. Pitkät neuvostoaikaiset bulevardit, joita reunustavat neuvostoklassismin aikaiset talot, voisivat olla komeat, ellei joka talo repeilisi ja rapisisi liitoksistaan:





Oletteko tällaista nähneet: rikkaruohot pyrkivät talon sisustasta ULOS! Voi vain kuvitella, miltä huoneistossa sisällä näyttää.



Seuraava kohteemme on meren rannalla sekin, Kalvin kartano. Ja mikä hulppea kartano se onkaan:



Ristiriita Aserin jälkeen on huikea. Kartano on uudistettu viimeistä piirtoa myöten, suihkulähteet pulputtelevat ja klassiset patsaat katsovat Suomenlahdelle:





Kartanossa on majoitustoimintaa ja ravintola. Minä hieman haikailen ravintolaan, mutta toisaalta, olen niin rähjäisissä matkakamppeissa – mehän olimme sonnustautuneet tehdaskaupunkimatkalle, emme kartanokierrokselle – että päätän jättää tämänkin toiseen kertaan. Joskus sitä vaan ei ole niin presentaabeli kuin joskus toiste. Ja tyylistään täytyy aina olla tarkka.

Kotiin päästyäni googlaan Kalvin hotellin hintoja. Huikeat. Se millä Kalvissa yöpyy kaksi henkeä yhden yön, yöpyy Villa Ottiliassa kaksi henkeä viisi yötä, ja nämä niitä Kalvin halpoja hintoja, erikseen on sitten vielä erilaiset rojaalit sviitit, joiden hinta hipoo taivaita.

Myönnettään, että on puitteissa hieman eroa – meillä ei ole suihkulähdettä eikä Afroditea pihamaalla, jos ehtoisaa emäntää talikonvarressa ei lasketa lukuun. Hymiö.

Kalvista jatkamme vielä yhteen tehdaskaupunkiin, Kundaan, johon perustettiin Viron ensimmäinen sementtitehdas, ja jossa on sementtiä siitä lähtien tuotettu.



Kundan sementtihistoria on oikeastaan aika kiehtova. Sen synnystä voidaan kiittää Mr John Girard Soucantonia (kansan suussa Suka Anton) ja hänen havaintokykyään. Suka Anton ihmetteli, miksi muualla myyränkeot ovat mustia, mutta Kundassa vaaleita. Selvisi, että kyseessä on maaperä, jossa on runsaasti sinisavea, kalsiumkarbonaattia eli mudasta muodostunutta kiveä ja kalkkikiveä.

Ja tätä kaikkea tarvitaan sementin valmistukseen.

Alla Sukan Anton:



Vanhan tehtaan raunioita:



Ja tässä vanha sementin valmistukseen tarvittava pullouuni, joita oli alueella useita:



Kundaan siis syntyi iso ja toimiva sementtitehdasalue, jonka toiminta on todellakin jatkunut tähän päivään. Tämä päivä ei ole yhtä romanttista:



Päivä on jo pitkällä kun me vielä kiertelemme Kundan sementtitehtailla. Linkama on suorastaan vaimustuksessa, sanoisivat virolaiset, käännös: intopiukkana ellei tytinöissä. Tällaiset tehdasjutut kiinnostavat Linkamaa. Ja eipä silti, olivat ne minustakin kiehtovia.

Kun Kunda on nähty, ehdotan minä että suuntaamme Jeepin kohti Otepäätä. Olemme kuitenkin lähes toisella puolella maata, ja kotiin on pitkä matka.

Mutta Linkama on nähnyt jossain kyltin: Toolse Ordulinnus eli Toolsen ritarilinna. Tai sen rauniot. Ja sinne tekee rakkaan siippani mieli. Minä yritän upista, eikö voitaisi jo lähteä kotiin, mutta ritariveri kohisee nyt vahvana mieheni suonissa. Tahtoo nähdä Toolsen ordulinnan! Siis sinne.

Turha on sanoakaan, että sen minkä piti olla ihan lähellä, oli sitten paljon kauempana. Kundasta ei Toolseen ole pitkä matka, varsinkin jos menee suorinta tietä eli sillan poikki. Vaan kun silta on remontissa, on myös tie poikki. Otamme kiertotien.

Ajamme ties mistä ja aurinko laskee ja minä hiljaa jupisen… eikö noita raunioita olla ihan riittämiin nähty? Kotiinkin olisi kiva päästä.

Mutta Linkama kannustaa Jeeppiään ja vakaasti polkee autoa kohti Toolsen linnanraunioita. Jotka lopulta löytyvät.

Ja millaiset rauniot! Millainen näkymä! Millainen ihana päätös päivälle! Wau! Wau! Ja Wau, saan minä henkäistyä. Tosi upeaa. Kiva kun tultiin!

Ja Linkama on ylpeä ”löydöstään”, ja poseeraa linnan raunioiden edessä parhaimpien temppeliritarien tapaan:



Mutta ollaan rehellisiä. Minä olen onnellinen ihan muista syistä, en niinkään vanhoista raunioista. Vaan auringonlaskun näkymistä meren rannalla. Upeaa, mykistävää, ihanaa.

Tällaisten näkymien vuoksi minä elän. Uskomatonta!










Kun olemme pitkään ja hartaasti nauttineet Toolsen linnasta (Kimmo) ja rannoista (minä), lähdemme vihdoin kotia kohti, eli takaisin Otepäälle.

Mukavasti paluumatka sujuu, vähän olemme väsyneitä, mutta iloisia ja riemuissamme kaikesta näkemästämme.

Rakvereen piti meidän alun perin pysähtyä pidemmäksi aikaa, mutta ilta on jo myöhä, ja haluamme kotiin. Siksi siis vain vauhdissa tervehdiime Rakveren komeaa härkää, ja huikkaamme: ”Ensi kerralla sitten paremmalla ajalla!”




---

Pitkä juttu, paljon kuvia, kuka tänne asti on jaksanut lukea ja kuvia katsella on selvästi kiinnostunut Virosta ja sen monista kasvoista, näistä hiilipölyn ja palavakiven jätteen peittämistäkin.

Kiitos, jos tänne asti jaksoit tulla, kuvia ja juttua oli tällä kertaa pidemmälti kuin tavallisesti.

Mutta tehty retki oli minusta kiinnostava. Kartanot ja kauniit maisemat ovat yksi juttu -- mutta Viro on paljon muutakin. Ja jotain jännittävää ja mielenkiintoista on tässä Viron teollisessa historiassakin -- vaikka tehdas- ja rauniopuoli onkin yleensä Linkaman juttuja, ei niin minun.

Moi!

4 kommenttia:

Kimmo Linkama kirjoitti...

Ja näin minä sen näin:

Rajan suomalais-virolainen rouva oli todella ihmetyksen aihe. Olemme kävelleet talon ohi kaupalle monta monituista kertaa, mutta vasta nyt ns. syttyi kynttilä. Mutta hyvä, että edes nyt.

Peipsin rannalla huvitti kovasti Laten into haukata aaltojen vaahtoa. Jos suurennat neljännen rantakuvan, näkyy selvästi, miten Eräs hyökkää aaltoon kita ammollaan. Enimmäkseen olivat kaikki neljä tassua ilmassa muutenkin.

Pohjoisen teollisuuskaupungit olivat nähtävyys aivan omassa luokassaan. Niin Kiviõlissa, Aserissa kuin Kundassa on valmistettu näille ominaisia tuotteita iät ajat, ja oli teollisuushistoriasta kiinnostuneelle jännä nähdä, miten touhulle on käynyt neuvostoaikana ja mitä sen jälkeen. ("Tytinöissä" on kyllä ihan eri semanttisella suoralla kuin itse olisin ajatellut, mutta olkoon...)

Ja Toolsen linna oli upea! Ovatkin ritarit osanneet mahtavalle paikalle linnansa rakentaa. Toolsessa on muuten jo kauan myös pantu olutta, jota nykyään tekee Wiru Õlu.

Faktapuolelta todettakoon, että reissu teki yhteensä 520 kilometriä. Aika hyvä yhden päivän saldoksi, kun vielä matkalla ihmeteltiin kohdetta jos toistakin.

Onukoo kirjoitti...

Hienoja ja mielenkiintoisia paikkoja olette jälleen löytäneet. Virossa tosiaan näkemistä ja tekemistä riittää:)

Maris kirjoitti...

Kunda ja Toolse ovat lähellä Karepaa - paikkaa, jossa olen viettänyt monta hauskaa kesäpäivää Karepan leirissä useimpina vuosina. Tuolloin tuli monesti käytyä myös Toolsen raunioilla, jossa siihen aikaan heinän oli annettu kasvaa korkeutta ja paikka oli melko ränsistynyt muutenkin. Kunnes yhtenä vuonna - oho, paikalla olikin lippukiska ja heinät niitetty. Toivottavasti se tarkoittaa myös raunioille pidempää elinikää.

Karepalta muistan myös upeat auringonlaskut Suomenlahteen. Niitä tuli kuvattua jo silloin filmikameralla :) Mulla taitaa olla kuva-albumeissani jokaiselta Karepa-vuodelta kuva auringonlaskusta.

Kundasta taas muistan kuulleeni, että neuvostoaikaan kadut, kasvit, talot ja ihmiset olivat jatkuvasti päällystetty ohueella harmaalla sementtipölyllä. Kunnes Viron itsenäistyttyään investoitiin erinäisiin suodattimiin (vai mitä ne on) ja kaupungista tuli vihreämpi.

Muutaman vuoden takaisesta Kiviõli-käynnistä muistan taas sen, että nenä, korvat, silmät - kaikki olivat täynnä mustaa pölyä vielä monta päivää vierailun jälkeenkin. Kiivettiin tuolloin tuhkavuoren huipulle, se tosin saattoi vaikuttaa asiaan.

Joka tapauksessa kiva reissu teillä! Kuvat herättivät monia hyviä muistoja.

Sylvia kirjoitti...

Joo, kiinnostava reissu teillä(kin). Itse olen rättiväsynyt viikon kiertelystä Tankanmaalla.

Linna oli tosi komea! Kannatti lähteä.

Huomasin myös Latten vaahdonsyönnin ennenkuin kerkesin Linkaman kommentin lukea, hassu juppi!

Tietenkin Suomenladen auringoslaskut oli ne jotka pahimmin kolahti minulla, mutta minähän olenkin semmoinen merellinen tyyppi jolle aina vesi ja sen ilmiöt kolisee kuin hmhm luurangot peltikatolla!