perjantai 17. huhtikuuta 2009

Kummitusjuttu

Eilisen Pokupäivän lopuksi – Pokuista löytyy juttua tämän päivän aiemmassa postauksessa - lähdin ajelemaan kotia kohti.

Otepäälle huristellessani näin kaupunkia lähestyessäni sivusilmällä ruskean nähtävyyttä osoittavan kyltin: Otepää vana kalmistu. Ensimmäisessä sopivassa kohdassa veivasin u-käännöksen. Päivä oli ollut hyvä ja olin täpinöissäni kaikesta uudesta näkemästäni, ja itsekseni naurahdin, että käydäänpä vielä kotikaupungissakin sellaisessa paikassa, jossa en ole aiemmin käynyt!

Taustaa:

Otepäällä on kaksi tai oikeastaan kolme hautausmaata. On ikimuinoinen linnamäen juuren hautuumaa, jossa on vain pari kivenmurikkaa, jotka ehkä saisivat jonkun arkeologin heittämään volttia, mutta ei muuta. On yhä käytössä oleva hautausmaa kaupungin pohjoiskyljellä, ja sitten on tämä vanha, hylätty hautausmaa hieman kaupungin ulkopuolella.

Uudella hautausmaalla olen käynyt, minusta sekin on vanha ja ennen kaikkea tunnelmallinen. Jouluyönä se on suorastaan sadunomainen, satojen kynttilöiden hehkuessa lumen keskellä.

Mutta tämä ”Otepää vana kalmistu”, eli vanha hautausmaa oli minulle täysin uusi tuttavuus. Siis sinne!

Hautausmaalle johtaa vanha tiilistä muurattu porttikaari ja takorautainen porttihäkkyrä, joka ei yrityksistäni huolimatta auennut. Lukossa se ei näyttänyt olevan, mutta vaikka miten yritin porttia avata, en siinä onnistunut.

Noh, suuri ongelma se ei ollut. Sillä kaariportin saattoi helposti kiertää. Hautausmaa ei ollut aidattu.

Portin vasemmalta puolelta pääsi vaivatta sisälle, yhden haudan editse.

Hieman pahalta silti tuntui astua haudan edustan siististi haravoidulle hiekoitukselle. Pelkäsin jättäväni puhtaaseen haravalla tasattuun hiekkaan jalanjäljet.

Vaan turhaan, hiekka oli yhä kylmästä koppurainen, eivätkä askeleeni rikkoneet hiekoitettua pintaa. Haudan ohi loikittuani vielä asian tarkistin: hiekoitus yhtä koskematon. Hyvä!

Saavuin kirkkomaalle, joka oli aavemainen ja törkyinen.

Törkyinen jo sisään tullessa. Ennen porttia on kyltti: Roskaaminen kielletty – ja sen vieressä kaksi roskapussia. Yöks. Tämä on jotain, jota Suomessa ei, toivottavasti, enää näe. Täydellistä välinpitämättömyyttä ympäristöstä.



Mutta kalmistolle siis Tiinan mieli. Ja kylläpä se olikin kummitusmainen paikka.



Vaeltelin vinojen sammaloituneiden ristien keskellä, viimesyksyiset kuivuneet lehdet jalkojen alla rahisten. Jokainen jalkojeni alla murskautuva lehti päästi suorastaan uhkaavan äänen. Yritin astua varovaisesti, ketään, mitään loukkaamatta.








Lueskelin hautakivien haalistuneita kuluneita tekstejä. Aurinkokin tuntui hautuumaalle paistavan jotenkin valjummin, hailakaammin, vaikka päivä oli muuten kaunis.



Alkoi tuulla.

Tunsin itseni tunkeilijaksi pyhällä maalla. Vai oliko tämä maa pyhä? Roskainen likainen maa, peittäen poveensa ihmisiä, joista en tiennyt mitään. Ehkä täällä makaa pahantekijöitä. Historian hirviöitä. Onhan tällä maalla paljon salattavaa, rikollisia, jotka ovat välttäneet rangaistuksen… Ikävästi mieleen nousivat Stephen Kingin romaanit, anteeksiantamattomat synnit…

Ja silloin pyyhkäisi tuuli rutikuivia lehtiä ympärilläni ilmaan, rahinaa, lehdet nousivat ja kaartelivat jaloissani ja takanani kuin jonkun pahan voiman puhaltamina.

Aloin tuntea oloni epämukavaksi. Vanhojen hautuumaiden pitäisi olla idyllisiä, mutta minulle alkoi tulla hyvin hyvin epämiellyttävä olo.

Yritin rauhoitella itseäni, etsin rationaalisia selvityksiä kummitusmaiselle tunnelmalle: oudot jaloissani pyörivät, hetkittäin ilmaan kiertyvät kuivien lehtien pyörteet olivat vain Otepään oikullisen tuulen puhaltamia.

Ja sitten kuulen rahinaa, liikkeen ääntä, läheltä metsän reunaa. Ääni on niin iso ja konkreettinen, että päättelen sen olevan ihmisen tekemä. Aivoni tekevät työtä nyt kuumeisesti, ne yrittävät hillitä paniikkia, ne hakevat selitystä, ja päättelevät: täällä asuu pultsareita, kodittomia, metsien miehiä. Mikä olisi parempi paikka, täysin hiljainen ja hylätty hautuumaa.

Pidän kamerastani lujaa kiinni ja kierrän pienen kumpareen odottaen löytäväni pultsarien leirin tai nuotiopaikan. Olen varautunut vaikkapa ryntäykseen. Kumpareen takana ei ole mitään, ei ketään.

Nyt on taas ihan hiljaista, vain jaloissa ratisevat kuivat lehdet kirskahtelevat yliherkistyneissä aisteissani.

Naurahdan omalle typeryydelleni, mielikuvitukseni temppuilulle. Ja suuntaan takaisin autolle.

Vielä kerran ohitan portin, saman lanatun hautakummun hiekan poikki. Sen hiekan, johon ei jäänyt jäljiltäni mitään merkkiä.

Nyt siinä oli jäljet. Ne olivat tulleet jälkeeni.



Kenen jäljet, kenen kynnet? Kolme terävää kynttä... Spooky? SPOOOOKYY!!!



HYVÄÄ YÖTÄ!

11 kommenttia:

Susadim kirjoitti...

Olen käyskennellyt Tarton hautausmailla ja niissä vallitsi hyvä tunnelma...siellä istui mummoja ja mammoja penkeillä pitkiäkin aikoja rupattellen kanssani.

Melko omituiset jäljet kyllä...

Tiina Linkama kirjoitti...

Susadimille, ja muillekin: itse olen aina ollut viehtynyt vanhoista hautausmaista. En koe niitä - yleensä - pelottavina.

Minusta on rauhaisaa ja helpottavaa kävellä hautausmaiden hiljaisessa, pysähtyneessä tunnelmassa.

En siis pelkää hautausmaita.

Mutta tämänpäiväinen kokemus oli jotain ihan muuta, kummitusjutun arvoinen.

Sylvia kirjoitti...

Olipa juttu, nousi iho kanalihalle!! Minustakin on rauhaisaa ja kaunista vanhoilla hautausmailla, varsinkin Tanskassa on tosi upeita vanhoja ja uudempiakin sellaisia.

Mutta kun nyt kummituksista puhumme:
Eräs tuttavani ajeli kotiin päin yötä myöten, kello oli paljon ja yö pimeä. Auton radiosta kuunteli kummitusjuttua että ei nukahtaisi rattiin, ja hyvin niskakarvat nousikin kun juttu alkoi tihetä. Yhtäkkiä niskaan painuu märkä, kylmä tavara ja kaveri pelästyi niin että ajoi ojaan ja oli sydärin saada.

Oli ihan unohtanut että koirakin oli mukana takapenkillä...

Tiina Linkama kirjoitti...

Tuo sama kylmä tavara saapuu aamuyöstä myös meidän sänkyymme, ja jos ei aamuyöstä niin heti auringon noustua.

Eräs törkkää toivekkaana mustan kylmän ja ennen kaikkea märän kuononsa kainaloomme...

Kari ja Johanna kirjoitti...

Hautausmaillahan kummittelee aina.
Vironmatkoillamme olemme vierailleet kymmenillä hylätyillä hautausmailla ja kirkkopihoilla. Aina niissä tuntuu kuin joku katselisi paaden takaa, liikahtiko tuolla kirkon ovi, heilahtiko rikkonaisen ikkunan takaa kalpea haamu...
Mutta löytyy niitä hyljättyjä ja unohdettuja hautausmaita täältä Suomestakin, mikä oli kyllä itselleni yllätys. Olin luullut, että täällä pidettäisiin viimeiset leposijat jonkinmoisessa kunnossa.
Viimeksi Humppilan hautausmaan takametsässä kompastuin isoon kasaan vanhoja ristejä ja hautapaasia keskellä metsää. Uusimmat olivat 1800-luvun lopulta..

Kari

Crane kirjoitti...

Tierva! Kun en päässyt seuraavaan postauksen kommentteihin, tulin tänne... Nauttien olen lukenut ja kuvia ihaillut, koosteena koko poissaoloajalta.
Menen uusissa paikoissa aina hautausmaille, niistä saa hyvän kuvan asukkaista, kulttuurista, historiasta...Sinun seikkailusi kuulosti oikealta kummitusjutulta...

aimarii kirjoitti...

Onpa kiva, etten lukenut juttua yötä vasten!
Minä tykkään kuljeskella hautausmailla myös ja oikeastaan viehätyin tästäkin vanhasta hautausmaasta kuviesi perusteella. Ja jännittävästä tunnelmastakin.
Roskaaminen on ikävä juttu.

mm kirjoitti...

Olin viime viikolla muutaman päivän tyttären luona. Aamuisin siellä minua lähestyi toiveikas Rontti-kissa. Jos ei muuta, niin heräsin tuijotukseen ja kissan silmiin viiden sentin etäisyydellä silmistäni. (Kissan kynsillä on kyllä riittävä kokoero juttusi jälkiin...)

Kiitos vielä Susan-kirjoituksestasi. Ehdit kirjoittamaan sen niin nopeasti, että en ollut kuullut mitään asiasta sitä ennen. Kokemus on siis täydellinen!

Kimmo Linkama kirjoitti...

Näin melkein-insinöörinä rupesin miettimään selitystä kynsien jäljelle. Jos jätetään noin oletuksen vuoksi ihmissudet ym. henkimaailman ilmiöt hetkeksi pois laskuista, voisiko tuommoinen syntyä esim. haukan tai pöllön saalistaessa jonkin jyrsijän hiekalta? Onko kellään tietoa?

Onukoo kirjoitti...

Hurja juttu! Jos maa oli niin jäässä, että siihen ei ihmisen painosta jälkeä jäänyt, on liikkeellä ollut todella iso pöllö isoine koipineen.
Mutta summa summarum. Kotinurkiltakin löytyy vaikka mitä mielenkiintoista, kun vaan jaksaa katsella ympärilleen. Itsekin asun mäellä, jolla on kivikautisia kivihautoja...

Tiina Linkama kirjoitti...

On siinä tosiaan saanut olla varsinainen pöllömaailman turbopöllö liikkeellä.

Ja OnuKoo, hyviä unia sullekin siellä kivikautisten hautojen keskellä.

BÖÖÖÖÖÖ!