lauantai 28. maaliskuuta 2009

Rakastavatko suomalaiset virolaisia? Osa II

Lupasin palata asiaan henkilökohtaisemmin eli kertoa, mitä minä ajattelen virolaisista.

Huomasin sen olevan vaikeampaa kuin aluksi uskoinkaan.

Ja tämä johtuu siitä, että en pidä yleistyksistä. Ja kansoista ja niiden ominaispiirteistä puhuttaessa tehdään väistämättä yleistyksiä. Olen tavannut paljon virolaisia ihmisiä, hotellissa asiakkaina, palveluammateissa, harrastuksissa ja jokapäiväisessä kanssakäymisessä. Joistain on tullut tuttavia, joistain ystäviä. Näinhän se menee. Pätevöittääkö se minut puhumaan ”virolaisista” kansana, sitä epäilen.

Mutta kun lupasin kirjoittaa omista ajatuksistani, niin yritetään kuitenkin.

Yritän lähestyä asiaa näin: 5 asiaa joista pidän / en pidä virolaisissa?

Viisi hyvää asiaa:

Virolainen huumorintaju

Se on hieman erilainen kuin suomalainen, nihilistisempi, mustempi. Mutta hauskempikin. Luulen, että laulamisen ohella juuri huumorintaju, kyky pukea vaikeat asiat hirtehishuumoriin auttoi kansakuntaa pitämään kiinni yksilöllisyydestään ja kansallisesta identiteetistään vaikeina neuvostovuosina.

Kekseliäisyys

Tallinnalainen tuttavani Viki opetti minulle aikoinaan termin ”Nõukogude inimene” eli ”neukkuajan ihminen”. Termin voisi kuvitella olevan negatiivinen – mutta Viki käytti sitä positiivisessa merkityksessä. Ja selitti asiaa näin: Koska neukkuaikaan ei kaikkea saanut kaupan hyllyltä, täytyi kekseliäisyydellä ja nokkeluudella korvata se mitä ei ollut. Vähäisistä ainesosista saatiin aikaan maittava keitto – ja nyt en puhu vain ruuasta.

Tämä neuvokkuus ja kekseliäisyys heijastuu tähänkin päivään mm. korjauksen kulttuurissa. Vaikkapa autoissa. Kun Suomessa autosta hajoaa jokin osa, korjataan asia tilaamalla merkkivalmistajalta uusi osa. Täällä on mahdollista löytää mekaanikkoja, jotka taikovat uuden osan kumilenkistä, pätkästä putkea, palasta metallipurkin kantta ja vaikka purukumista, jos tarve vaatii. Ja taas toimii.

Säästäväisyys

Säästäväisyys on hyve, joka on meiltä suomalaisilta välillä unohtunut lihavien vuosien myötä. Haapsalulainen ystävättäreni Anne jaksaa motkottaa minulle siitä, miten jätän valot palamaan kun siirryn huoneesta toiseen. Se on tuhlausta.

Kerronpa anekdootin, jossa konkretisoituu niin virolainen huumori kuin säästäväisyys.

Tämä tapahtui vuosia sitten Haapsalun kesämökilläni, missä olin kesälomaa viettämässä. Tuohon aikaan sähkö ei todellakaan ollut suomalaisittain kallista, sitä paitsi, vietin aikaa kesämökillä kuitenkin niin vähän, että mökin sähkölaskut olivat todella pieniä. Niinpä käytin sähköä aika huolettomasti, ja jätin esimerkiksi yöksi ulkovalot palamaan. Joskus kirkkaana aamuna en huomannut niitä sammuttaa, ja niinpä pihavalot saattoivat olla päällä päivälläkin.

Mökkialueella tehtiin sähkötöitä ja koko Pihlakkaan sähköt katkaistiin muutamaksi tunniksi keskellä päivää. Oli ihana lämmin päivä, olin aamulla tehnyt puutarhatöitä, ja iltapäivällä menin muutamaksi tunniksi jouteliaille päiväunille. Kun paikalle tulee suomalainen naapurini Leena.

Minä vetelin siis päiväunia, ja Leena tiedustelee naapurin Matilta, tallinnalaiselta mieheltä, että missäköhän Tiina on, kun ei näy pihallaan.

Ja Matti vastaa: ”En tiedä, mutta meillä on ollut sähköt poikki kolme tuntia, ja voi olla että Tiina on kuollut.”

Sitkeys

Me suomalaiset olemme ylpeitä sisustamme, mutta sisukas on Vironkin kansa. Moni olisi sortunut neuvostovuosina, mutta tämä kansa ei.

Kulttuuri osana kansanperimää

Virolainen laulaa, se tiedetään. Musiikki, kirjallisuus, runous ovat mielestäni enemmän jokaisen virolaisen arkipäivää kuin mitä Suomessa. Oma kirjallisuus tunnetaan paremmin kuin mitä Suomessa – kuinka moni suomalainen on lukenut vaikkapa Sillanpäätä? Tai Linnan kaikki teokset? Varsinkin nuoremmista ihmisistä. Täällä tuntuu, että sellaista ihmistä ei olekaan joka ei osaisi Oskar Lutsin koko tuotannon läpi. Samoin runoudella on täällä vankka asema.

Kun ajatellaan miten pieni Viron kansa on, on sillä esittää valtava määrä kirjailijoita, runoilijoita, säveltäjiä ja teatterintekijöitä, joista se voi olla ylpeä.


Viisi heikkoa asiaa:


Sisäänpäinkääntyneisyys

Suomalaisia moititaan juroksi kansaksi, mutta jos suomalaiset ovat juroja ja nyhjäävät omissa oloissaan, tekevät sitä myös virolaiset. Virolainen ei hevin avaa kotinsa ovia vieraille, ei ota avosylin vastaan yössä kulkevaa kulkuria. Virolainen pitäytyy oman perheensä ja sukunsa, omien ystäviensä ja omien tuttaviensa piirissä.

Tapasin taannoin suomalaisen, Tallinnassa pitkälti yli 10 vuotta asuneen valokuvaajan, jolle valitin, että ottaen huomioon kuinka kauan olen jo Virossa asunut, en ole montaakaan kertaa saanut esimerkiksi kutsua virolaiseen kotiin. Tämä suomalaismies lohdutti minua kertomalla, että hänen ystäväpiirinsä koostuu pitkälti venäläisistä, jotka hänen mielestään olivat huomattavasti avomielisempiä, lämpimämpiä ja vieraanvaraisempia kuin mitä virolaiset.

Pelokkuus

Tämä on melko kova väite, mutta seison sen takana. Ja samaan hengenvetoon lisään, että pelokkuuteen on tietenkin historialliset syynsä. Pelko on ollut niin konkreettinen osa tämän kansan historiaa, että siitä ei hevin päästä irti.

Pelokkuus näkyy haluttomuutena puuttua epäkohtiin, vääryyksiin. Ollaan vaan, eikä keikuteta venettä, ettei käy itselle hullusti. Käännetään katse pois, leikitään ettei huomata vääryyttä, kun ei oikein rohjeta puuttua asiaan.

Tässä mielestäni suomalainen on erilainen. Vaikka suomalainenkin saattaa tiettyyn pisteeseen ummistaa silmänsä oman mukavuutensa nimissä, sisuuntuu hän jossain vaiheessa kuitenkin: ”Ei perkele, noin vaan ei tehdä!” Ja puuttuu asioihin.

Sofi Oksasen ja Imbi Pajun uusin kirja on nimeltään: ”Kaiken takana oli pelko”. Kirjaa vielä lukematta luulen tietäväni mistä kirjan nimi kertoo. Onhan pelottelu ja terrori olleet aina totaalitaaristen valtioiden tapa suitsea kansan suu. Ja hyvin on suu suitsettu – sama pelokkuus jatkuu yhä.

Ja kun ei uskalleta puuttua epäkohtiin, epäoikeudenmukaisuus, vääryys ja häikäilemättömyys rehottavat yhä yhteiskunnassa. Poliitikot tekevät mitä lystäävät, virkamiesten moraali ja etiikka on kyseenalaista, ainakin länsimaisten mittapuiden mukaan.

Avuttomuus ja haluttomuus

Mainitsin virolaisena hyveenä nokkeluuden ja kekseliäisyyden – joka on ollut osaltaan sivutuote neukkuajoista. Paradoksaalisesti toinen neuvostovuosien sivutuote on joidenkin ihmisten avuttomuus ryhtyä konkreettisesti asioihin käsiksi.

Avuttomuus ja haluttomuus konkretisoituvat ehkä räikeimmin palveluammateissa. Joskin, ja onneksi, tämäkin on muuttumassa.

Sama kyvyttömyys ja avuttomuus ovat nähtävissä myös tavassa, jolla esimerkiksi nyt suhtaudutaan talouslamaan – nyt tarvitaan tekoja, ei puheita. Konkreettisia tekoja, ei puhetta, ei filosofointia, ei epämääräisiä teesejä tai hienolta kalskahtavia projektisuunnitelmia, jotka jäävät vain suunnitelmiksi. Tekoja!

Kateus ja kaunaisuus

Täällä on sanonta: ”Eestlase lemmiktoit on teine eestlane.” Käännettynä: Virolaisen lempiruoka on toinen virolainen. Tähän teesiin törmää useasti myös täkäläisessä lehdistössä.

Saman tien totean, että kateus ja kyräily ovat yhtä lailla suomalaisten kansallissynti. Meillä todetaan, että kateus on kiimaakin kovempi. Tai että kateus vie kalatkin vedestä.

Luulen, että kateus on myös paljon sotkenut Viron ja Suomen vuosisataisia muuten hyviä suhteita. Jos suomalaisilla on ollut isoveli-asenne, on virolaisilla ollut yhtä lailla pikkuveli-trauma. Kun ei muuta osata tai voida, niin sitten ainakin kadehditaan.

Huono itsetunto ja herkkähipiäisyys

Virolaiset ovat yllättävän haluttomia selvittämään avoimesti omia historiallisia traumojaan. Asioista on vaiettu ja yritetty jatkaa elämää eteenpäin, menneisyyttä sen enempää analysoimatta.

Kun sitten suomalaiset ovat lähteneet tutkimaan Viron lähimenneisyyttä, on jokaiseen tutkimukseen suhtauduttu suuttumuksella. Tai sitten ollaan kiinnostuttu vain kaikkein provokatiivisimmista kirjoituksista ja niitä laajasti lehdistössä reposteltu. Vaikka muutaman provosoijan ohella on olemassa moninkertaisesti hyvää, kiihkotonta ja asiallista historiantutkimusta.

En kiellä etteikö suomalaisissa nykypäivän historiantutkijoissa olisi monenlaista huitelijaa – esimerkiksi itse pidän aiemmin mainitsemieni Johan Bäckmanin ja Leena Hietasen historiankäsityksiä vähintäänkin kummallisina.

Mutta se, miten näihin provosoiviin kirjoituksiin ollaan Virossa ylireagoitu, kertoo sekin omaa tarinaansa.

Kun suomalainen lehtimies Sami Lotila kirjoittaa iltapäivälehdessä provosoivasti virolaisista käytöstavoista, on vastauksena yli 800 nettikirjoitusta, joiden sisältö on suurimmaksi osaksi painokelvotonta tekstiä. Porot ja vodkat ja haistattelut muodostavat pääosan kirjotuksista. Ja mistä se Lotila kirjoittikaan, ai niin: huonoista käytöstavoista.

Aiemmassa kirjoituksessani totesin mielipiteiden toisista kansoista perustuvan kolmeen asiaan: tiedonvälitykseen, omiin kokemuksiin ja kuulopuheisiin. Niin myös minun mielipiteeni.

Ja, ettei väärinkäsitystä tule, en todellakaan väitä että yllä mainitsemani viisi negatiivista asiaa olisivat suomalaisille tuntemattomia. Samaa huonoa itsetuntoa olemme me poteneet ja se on vaikuttanut esimerkiksi suhtautumisessa ruotsalaisiin. Samaa sisäänpäinkääntyneisyyttä me olemme kansana poteneet.

Mutta kaiken kaikkiaan, luulen, että olemme omassa historiallisessa syklissämme edenneet vaiheeseen, jolloin olemme hiljalleen pääsemässä näistä pienen, syrjäisen ja nuoren kansakunnan perussynneistä eroon.

Ja sanoisinkin, että tässä on se ero virolaisten ja suomalaisten välillä.

Olemme molemmat samalla tiellä kohti avoimempaa, demokraattisempaa ja oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa, mutta me suomalaiset olemme historiallisen taustamme vuoksi askeleen edempänä kuin virolaiset veljemme.

11 kommenttia:

mm kirjoitti...

Isäni opiskeli Sortavalan seminaarissa aikoinaan viron kieltä. Hän kävi Virossa valmistujaismatkalla 1931. Seuraavan kerran hän kävi paikallisen osuuspankin hallintoneuvoston retkellä siellä 1966. Hän ehti kuolla paljon ennen kuin nykyinen vaihe tuli. Tällaista käännettä Viron historiassa hänelle ei olisi mitenkään voinut tulla mieleen.

Kyllä, kyllä hän rakasti virolaisia.

Crane kirjoitti...

Kiitos Tiina erittäin asiallisesta ja tavalliselle tallaajalle hyvin aukeavasta kirjoituksesta. Analysoit viisaudella ja ymmärryksellä kaikkia osapuolia.
Laillasi vierastan yleistyksiä, mutta tiedän, että niihin tipahtaa niin helposti, jos ei ole tarkkana sanoissaan ja teoissaan! Totta sekin, että tiedämme yleensä aivan liian vähän tosiasioita, mielipiteemme on usein median muokkaama.
Onneksi mielenilmaisut olivat vaisuja, eikä mitään liekkiin leimahtamisia tapahtunut Helsingissä.
Todella hyvin kirjoitit!

Tolkku kirjoitti...

Mielenkiintoista olisi päästä aikamatkalle ennen sotia. Olivatko suhteet "normaalimmat" ennen ison naapurin sopan hämmentämistä. Luulempa niin. Siinä vaiheessa oltiin tasapuolisesti ylikäveltyjä. Nykyään ollaan kuin kateelliset sisarukset huonoissa väleissä...kai se rakkaus siellä kaiken taustalla kuitenkin on ja pysyy.
No, minä tosin syytän kaikesta muutenkin venäläisiä, niin mut on kasvatettu :)

Löysin muuten isävainaan kirjoituspöydän laatikosta vaheliste rongide sõidu plaanin linjalla Tallinn-Nõmme-Pääsküla, kehtiv 15.maist 1938. Vieläköhän aikataulut pätee?

Entä myykö Fr.Martinson tapeeteja Tartu mnt. ykkösessä enää? Tarjolla on ollut Soome, Läti, Belgia, Saksa ja Inglise vabrikutest.

Miksiköhän rätsepaäri Mait Juhansoo & poeg Rataskaevu 22, on vielä laittanut ilmoitukseensa nimekseen suluissa myös Max Johanson & poeg? Siksikö, että liike on asutatud Petrogradis 1897? Mait voi olla tarvittaessa myös Max, mutta poeg on poeg.

Tiina Linkama kirjoitti...

Samaa olen pohtinut minäkin, päästä aikamatkalle Viroon ennen sotia.

Aikaan, jolloin esimerkiksi mm:n isä kävi valmistujaismatkalla 1931.

Kulttuurivaihto oli tuolloin vähintäänkin eläväistä, maittemme väliset suhteet olivat läheiset. Ylioppilaat kokivat heimoaatteen omanaan.

Ja mitä tulee kulttuurin uusiin tuulahduksiin, usein me suomalaiset olimme saamapuolella - Viron kautta tulivat useimmat uudet trendit, tyylit, ajatukset ja aatteet.

Tarton Werner-kahvilassa istui Eino Leino ja Virosta ja Tarton hengestä ihastuneena päätti hakea samointein Viron kansalaisuutta.

Lydia Koidula hengaili Snellmanin, Lönnrotin ja muiden aikalaisten kanssa Suomessa, ihastutti kauneudellaan ja laulutaidollaan, tuo Emajõe Ööbik eli Emajoen satakieli.

Setojen eli setukaisten lauluema, Hilana Taarka, kutsuttiin Helsinkiin esiintymään ihan presidenti Ståhlbergille. Kansantieteilijät olivat innoissaan.

Aino Kallas kirjoitti Hiidenmaan kesäpaikassa Reigin pappia ja Sudenmorsianta.

Viljandin maakunnassa syntynyt Hella Murrik, myöhemmin Wuolijoki opiskeli Tartossa, siirtyi Valgaan ja sieltä Suomeen, missä kirjoitti suomalaisuudesta syvemmin kuin suomalaiset itse: syntyi mm. Niskavuori-sarja ja Herra Puntila ja renkinsä Matti.

Kyllä, tuo aika ennen sotia oli todella läheistä yhteistyön ja kulttuurinvaihdon aikaa maittemme välillä.

Onukoo kirjoitti...

Tavallaan aiheeseen liittyen.
Olen seurannut sivusilmällä meillään olevaa Porvoon Valtiopäivien 200 vuotis juhlintaa. Tunnustan, etten tiennyt taustakuvioita juuri ollenkaan. Suomi on ollut osa suurvalta politiikkaa pari sataa vuotta sitten. Ensin Ranska ja Venäjä sotivat. Venäjä hävisi. Ranska halusi lyödä Britannian laivastoineen, Venäjä halusi Turkkiin. Tai ainakin Välimerelle. Ranska voittajana saneli siis Venäjälle, että ei muuta kuin hyökkäätte Suomeen talvella (Ruotsin valta perustui laivastoon) ja Ranska Tanskaan. Ruotsin on pakko lopettaa Britannian kanssa veljeily ja. Ranska voittaa Britannian. Kaiken tämän seassa jäimme vähän niinkuin vahingossa Venäjän alle. Onneksi tsaari oli sivistynyt ja uudistushaluinen :)

Kari ja Johanna kirjoitti...

Minä rakastan virolaisia makkaroita!
Jos vaikka moni asia onkin täällä Suomessa muka paremmin, osaavat virolaiset ainakin tehdä kunnon makkaraa.
Ei mitään jauhomössöä tai muuta moskaa, jonka syömisen jälkeen kieli ja kitalaki on kuin talitintin talvilauta, vaan kunnon lihasta tehtyä, tuhdisti maustettua makkaraa moneen makuun.
Joka kerta lahden takana käydessä tuliaisina on monta pakettia Rakveren Lihakombinaatin savustettejua juustogrillimakkaroita, Öllesigareja, paprikamakkaraa ja muuta herkkua.
Entäpä sitten juustot? Pikkuisessakin kyläkaupassa juustovalikoima on kuin Stokkan herkkumyymälässä. On paikallisia, muualta Baltiasta tulleita ja erikoisia ranskalaisia ja saksalaisia juustoja.
Ihan jo kuola valuu ja odotan innolla Pääsiäismatkaa veljeskansan herkkukauppoihin...

kari

Maris kirjoitti...

Mielenkiintoinen postaus. Mielestäni on hyvin vaikeaa verrata esimerkiksi suomalaisia ja virolaisia keskenään, koska loppupelissä ollaan todella samankaltaisia. Tietysti jotkut ominaisuudet korostuvat lahden eteläpuolella ja toiset pohjoisessa, mutta kumminkin löytyvät kummastakin maasta.

Jos jotakin nyt kuitenkin kommentoisin. Mulle tuli tosta kotiin kutsumisesta mieleen se, että ainakin mun Tallinnan kotikoti on edelleen niin huonossa kunnossa oleva neuvostoasunto, että sinne en ulkomaalaisia vieraita mielelläni haluaisi pyörimään :)

Sitten siitä, että virolaist eivät selvitä historiallisia traumojaan. Mä en ole tästä samaa mieltä. Ainakin itse ihan henkilökohtaisesti olen näitä asioita pohtinut ja olen mielestäni lukenut aiheesta usein myös lehdistöstä. Melkein samasta aiheesta muuten juuri kirjoitti Justin "Itching for Eestimaa" -blogissaan (http://palun.blogspot.com/2009/03/meri-veri.html)
Nojoo siis taas ulkomaalainen analysoi asiaa, ehkä hieman huono esimerkki.. mutta kuitenkin taas toinen näkökulma asiaan.

Monessa asiassa olen kyllä kanssasi samaa mieltä. Toisinaan virolaisilla on itsestään sellainen kuva, että ollaan avoimia kaikelle uudelle, ollaan joustavia, ketteriä ja kansainvälisiä (esim. IT-tiikereitä jne) ja halutaan melkein hemmotella itsemme pilalle tällä yltiöpositiivisella kuvalla itsestämme. Totuus on kuitenkin se, että kolikon toinen puoli on myös olemassa. Joidenkin asioiden käsittelemisessä ollaan ihan takapajulaa. Esim. maahanmuutto, tasa-arvo, ulkomaalaiset Virossa tai virolaisten ulkomaille muutto ovat todella räjähdysherkkiä aiheita ja se on mielestäni sääli. Mutta ehkä se on vain joku vaihe, joka pitää käydä läpi. Toivotaan näin, että jotain kehitystä joskus tapahtuisi!

Tiina Linkama kirjoitti...

Kari, olen samaa mieltä kanssasi, makkarat ovat tai ainakin tähän asti ovat olleet jotain ihan muuta kuin suomalaiset jauhotalipötköt.

Ikävä kyllä tilanne voi lähiaikoina muuttua, Atriahan on jatkuvati ostanut täkäläisiä pieniä lihajalostamia. Jokin aika sitten osti Atria Vastse-Kuutsen lihajalostamon ja nyt sillä on Valgan lihatööstusen.

Muistan kun vietimme Kimmon kanssa toista hääpäiväämme. Kimmo kysyi mihin haluaisin mennä, ja ehdotin Rakveren lihakombinaatin parkkipaikkaa. Voisimme sammuttaa autosta valot ja katsoa pimenevässä illassa tehdasrakennuta ja hiljaa huokaista: "Sieltä ne tulee, Rakveren ribit."

Maris, odotinkin mielenkiinnolla kommenttejasi, kiitos niistä. On äärimmäisen mielenkiintoista kuulla virolaisen näkökulma kirjoitukseeni. Ja olenhan sanonut jo aiemmin, vai olenko, että kirjoitat ihan valtavan hyvää suomea!

Maris kirjoitti...

Kiitos Tiina :)

Alkoi muuten kuola valumaan Karin viestistä :D Rakvere juustuviinerid.. mmm..

mm kirjoitti...

Täytyy sanoa blogimaailman eduksi, että tällaisesta keskustelusta löytää paljon enemmän kuin pitkästä artikkelista tai televisio-ohjelmasta.
Tästäkin jää mieleen monta asiaa, joita voi itsekseen alkaa kehiä eteenpäin. Täällä on niin paljon Minä-viestejä ja jo kerran pureskeltuja mietteitä.
Lyhyt kulttuuriaikamatkasi suorastaan haastoi istumaan Leinon naapuripöytään tai Hella Murrikin kanssa samaan lukusaliin...

Ja samalla näen jotain isäni silmin, tuon köyhän maalaispojan, joka pääsi ulkomaille ystävänsä lainaamilla rahoilla...

Tiina Linkama kirjoitti...

Niinpä! Olen itsekin tempautunut Blogistaniaan ja löytänyt sieltä runsaasti mielenkiintoisia aiheita.

Usein itse teksti on vain kimmoke hyvälle keskustelulle, ja mikäs sen parempaa.