Nepalin ihmemaa, osa 5: Pussikaljoilla Paratiisissa

Jossain vaiheessa pienen ja tottumattoman maailmanmatkaajan vastaanottokyky ja hermot loppuvat. Vaikka kuinka olisi halukkaana ja ahnaana elämyksille lähtenyt liikkeelle, tulee matkassa jossain vaiheessa hetki, jolloin kamelin selkä katkeaa. Iskee väsymys ja kulttuurishokki ja tunteellinen tuohtumus potenssiin kymmenen.

Minulla se iski neljäntenä päivänä kun pitkään kapeilla kujilla eksyksissä oltuamme löysimme itsemme lopulta Kantipathilta, monikaistaiselta möykkäävältä pääkadulta. Jonka kerjäläisillä täplitettyä jalkakäytävää pitkin talsimme autojen kakofoniassa ja pakokaasuja niellen epävarmoina siitä etenemmekö edes oikeaan suuntaan.

Viimeinen niitti oli kadulla kerjäävä jalaton elefanttimies, jolla alaraajojen  sijaan kasvoi valtava pahkamainen lätty, jota peitti elefantinnahkaa muistuttava iho. Siihen päälle vielä Kimmon kanssa jotain turhaa nahistelua ilmansuunnista, ja silloin loppuivat voimat Tiinalta ja pääsi lohduton parku: "Mä en jaksa!"

Oli selvää että huonot yöunet - aiemmin mainitsemani koirat ja kukot ja aamuvarhain paikalle saapuvat rakennustyömiehet pitivät huolta siitä että yhtenäkään yönä emme nukkuneet täysiä tunteja - kera kaiken kakofonian olivat nyt Tiinalle liikaa. Oli löydettävä paikka jossa rauhoittua. Tyhjentää pää kaikesta turhasta ja vain olla.

Sellainen löytyikin. Yksi Kathmandun ihanimmista ja rauhallisimmista turistikohteista: Garden of Dreams eli Unelmien Puutarha.

Garden of Dreams on suuri  puutarha Thamelin reunamalla. Se on käsittämättömän hyvin hoidettu, vehreä paratiisi, joka tarjoaa rauhaa kaikesta melusta ja möykästä. Se on myös rakastavaisten suosittu kohtauspaikka. Julkiset hellyydenosoitukset ovat Nepalissa tabu, mutta Garden of Dreamsin vehreissä ja suojaisissa sopukoissa nuoret istuivat yhdessä, jotkut jopa halaillen.

Keskellä tätä unelmien puutarhaa sijaitsee Kaiser Café, uudelleen entisöity upea kahvila, josta sai Kathmandun ehkä parhaimmat sachertortut. Kalleimmat joka tapauksessa. Mutta oli se sen arvoista.

Kaiser Café, alunperin 1920-luvulta peräisin oleva kahvila, joka oli entisöity

Pasuunakukkia

Rauhan tyyssija

Paratiisikukka

Lisää pasuunakukkia

Veljekset kuin ilveksest

Puutarhan väriloistoa

 Jos Garden of Dreams oli jo päivällä ihastuttava, vasta illalla se muuttuikin satumaiseksi. Sadat taiten asetetut valot tekivät siitä todellisen paratiisin ja ihmemaan. Ei siis ihme että ensimmäisenä päivänä istuimme ja kuljeksimme täällä pitkälle iltaan.

Kahvila iltavalaistuksessa

Tulet on sytytetty lammen pinnalle

Rotunda valaistuna

Bambut peilailevat lammen pinnalta

Todellinen portti unelmiin

Unelmien puutarha on todellakin nimensä veroinen. Keidas ja rauhan tyyssija. Arvata saattaa, että palasimme sinne pian uudelleen. Nyt kera eväiden. Olimme edelliskerralla oppineet, että Kaiser Café on ihastuttava, mutta aivan liian kallis meidän budjetillemme. Seuraavalla käynnillä olimme hyvin varustautuneita. Meillä oli kirjojen ja maalaustarvikkeiden ohella mukanamme perunalastuja ja pari olutta, joiden juomisesta kuitenkin syntyi keskisuuri ongelma.

Meillä ei ollut mitään käsitystä siitä miten julkisilla paikoilla suhtaudutaan alkoholin käyttöön, mutta häveliäisyys esti meitä sihauttamasta auki oluttölkkejämme kaiken kansan edessä. Niinpä sitten yritimme löytää sopivaa suojaisaa nurkkausta vehreiden pensaiden katveesta. Aina kun löysimme jonkin suojaisan penkin, löytyi sieltä jo hempeä nuoripari joka katsoi meitä vihaisesti: "Menkää pois." Niinpä me sitten kiersimme puutarhaa ja sen suojaisimpia nurkkauksia vaivautuneina - oluet repussa koko ajan lämmeten.

Lopulta löysimme sopivan köynnöskasvin ja sen alta penkin jossa sitten noloina ja vaivihkaa joimme oluemme, jatkuvasti mahdollisia kierteleviä ja jonkinmoisina siveyspoliiseina toimivia vartijoita pälyillen. Meille jäi epäselväksi kumpi olisi ollut suurempi synti, vartijan meidät löytäessään: oluen juonti vai suutelu. Pitäisikö oluet piilottaa ja ryhtyä kuumasti suutelemaan, vaiko toisinpäin, pitää leveää hajurakoa, puida toinen toiselle nyrkkiä ja hörppiä siinä samassa olutta.

Nepalin ihmemaa, osa 4: Ensimmäiset päivät ja pyyteetön opas

Nepalin ja Kathmandun ilmanala on matkaajan kannalta ihanteellinen lähes läpi vuoden. Keskilämpötilat ovat sellaista 20–27°C luokkaa, lämmintä mutta ei kuitenkaan läkähdyttävän kuumaa. Monsuunikaudet tuovat tietenkin sateita tullessaan, mutta sateet eivät ole, toisin kuin usein luullaan, jatkuvaa lorotusta, vaan ne tulevat kuuroina,joiden välissä saattaa aurinko paistella. Sade saa muuten aika harmaan kaupungin vihertämään ja piiskaa tomun maahan puhdistaen näin ilmaa. Sen kääntöpuolena on sitten Kathmandun kapeiden katujen muuttuminen mutavelliksi.

Otollisimmat kuut vierailla Kathmandussa - ja koko Nepalissa - ovat lokakuusta toukokuun alkupuolelle. Tuolle aikavälille asettuu paras turismikausi. Sadetta on minimaalisesti ja ilmat ovat suotuisat myös trekkaukselle ja vuorikiipeilylle.

Olimme ajoittaneet matkamme sadekauden päättymisen pintaan. Tänä vuona monsuuni alkoi aiemmin ja toivetta oli sen loppumisesta aiemmin. Näin ei kuitenkaan käynyt. Ensimmäisen viikon ajan Kathmandussa ollessamme ilmat olivat epävakaiset. Ja kun vielä Intiaan iski tuhoisa sykloni, sen liepeet toivat lisäsadetta Kathmanduunkin.

Nainen kerää sadevettä talteen

Suunnitelmissamme oli aloittaa kiipeilyharrastus melko pian Kathmanduun saavuttuamme ja mielessämme siinteli Kathmandun laaksoa yhdeltä puolelta reunustava Shivapurin vuori ja siellä sijaitseva ihastuttava nunnaluostari Nagi Gompa. Reissu siirtyi päivä päivältä sateiden vuoksi, ja vaihdoimme kiipeilyn kaupunkivaelteluun.

Kaksi ensimmäistä päivää siis vain kävelimme Kathmandussa kaupunkiin orientoituen. Kiertelimme pieniä sivukatuja, loikimme mutalätäköiden yli ja väistelimme skoottereita, ja ihmettelimme Kathmandun kiireistä elämää.

On helppo nähdä koska turisti on ensimmäistä päivää Kathmandussa. Ei vain valkea ruskettumaton iho paljasta Kathmandu-Uunoa, ennemminkin sen tekee Uunon ilmeet: silmät ovat suuret ja kasvoilla on järjetön häkeltynyt ihastunut ja hämmentynyt jatkuva virne. Näin varmasti meilläkin.

Ei siis ihme, että ensimmäisenä päivänä, kun päätimme suunnata Durbar Squarelle, Kathmandun kuuluisalle temppeliaukiolle, matkaamme tarttui heti ensi metreillä "avulias opas", jota yritimme ensin sinnikkäästi ravistaa seurastamme. Mutta oppaamme, Robbie, oli sinnikäs, hän kertoi että hän ei halua opastuksestaan rahaa, vain tilaisuuden harjoitella englantiaan, joka olikin erinomaisen hyvää. Minä jo alussa epäilin Robbien pyytettömiä tarkoitusperiä, mutta kun poika innokkaana alkoi meitä opastaa, ja kun hän todellakin näytti tietävän mistä puhui, annoimme hänen johdattaa meitä pitkin monia mutkikkaita kujia, jotka johtivat milloin temppeleille, milloin koru- tai savipajoihin, ja lopulta aina Durbar Squaren porteille asti.

Kimmo ja pyyteetön oppaamme Robbie

Robbie-parka. Huijarihan mies oli, tai omanlaisensa vedättäjä, mutta koska hän kuitenkin tarjosi meille tietämystään, otimme siitä kaiken irti. Etenimme hitaasti, tenttasimme Robbieta kaikesta maan ja taivaan välillä, ja minä pysähdyin jatkuvasti kuvaamaan, milloin mitäkin. Robbie jaksoi pitää kohteliaan perusilmeensä ja sulavan hymynsä pitkään, mutta loppumatkasta hän taatusti mietti, että tuli napattua väärät turistit. Tässähän joutuu tekemään töitä oikein olan takaa. Mutta minä olin tiedonhalussani armoton.

Munkkitemppeli Thamelin liepeillä

Kathesimbu Stupa, Kathmandun kolmanneksi tärkein stupa Thamelissa

Janabahan luostari

Lopulta kierroksemme päättyi Durbar Squaren maksullisille porteille ja kiipesimme levähtämään kattoravintolan terassille. Juttelimme niitä näitä ja minä otin asiakseni kehua Robbieta esimerkkinä siitä miten ihania nepalilaiset ovat, miten avoimia, rakastettavia ja ennen muuta pyytettömiä. Kerroin että juuri tämän vuoksi olimme tulleet Nepaliin, sen hyvien ihmisten vuoksi. Korostin että matka oli meille kallis ja olimme laittaneet kaikki säästömme likoon saadaksemme hankittua edes liput tänne Nepalin ihmemaahan. Miten maa ja erityisesti sen hyvät ihmiset olivat vieneet sydämemme.

Tarinani edetessä Robbien hymy kävi yhä kiusaantuneemmaksi  ja näki miten hän keräsi voimiaan saadakseen kakaistua pyyntönsä. Ja tulihan se sieltä: Ei hän tosiaankaan rahaa halua, mutta jos voisimme ostaa riisiä hänen perheelleen, joka on köyhä ja näkee nälkää, niin hän olisi ikionnellinen.

Minä suostuin oitis pyyntöön. Olin suorastaan helpottunut. Hetken kapeilla kujilla ja oudoissa paikoissa kulkiessamme olin jo ehtinyt miettiä, että näinkö hän johdattaa meidät surman suuhun; mielikuvissani näin jo kapean synkän kujan päässä Robbien kaverit odottelemassa pesäpallomailojen kanssa. Nyt selvisi, että hän kuitenkin halusi vain rahaa. Tai siis riisiä.

Olin siis myöntyväinen. Olimme vieneet Robbielta aikaa runsaat neljä tuntia ja ääni käheänä tämä oli saanut selittää meille Nepalin koulutuslaitosta, historiaa, tapoja ja kulttuuria, joten mies tosiaan ansaitsi työstään sopimaksi katsomamme palkkion. Lähdimme etsimään riisikauppiasta.

Tovin kuljettua Robbie opastaa meidät hänelle tutun riisikauppiaan luo, pienelle kioskille. Alkaa nepalinkielinen keskustelu jonka päätteeksi riisikauppias alkaa nostella tiskille säkeittäin riisiä, suuria kanistereita öljyä ja ties mitä. Ja sitten Robbie ilmoittaa että koko homma maksaa 3000 rupiaa.

Summa on suuri. Vaikka kyse on ensimmäisestä päivästämme Kathmandussa, jolloin oudon rahayksikön arvon ymmärtäminen on meillä hakusessa, tajuan että kyse on todella isosta summasta, varsinkin nepalilaisittain ajateltuna. Olimme laskeneet että meidän yhteinen päiväbudjettimme oli 4000 rupiaa sisältäen matkat, syömiset ja välillä yöpymisetkin, joten siihen nähden Robbien perheen syöttäminen 3000 rupialla oli aivan liian iso summa.

Seuraa kiusallista keskustelua ja väittelyä. Kimmo on näissä tilanteissa aina hieman hukassa, häntä ei voi mikään inhottaa niin kuin riidellä tai kinata rahasta kauppiaiden tai helppoheikkien kanssa, jo tinkiminenkin on miehelle tuskaa. Niinpä minä sitten joudun astumaan ruoriin ja tylysti ilmoittamaan Robbielle, että ei käy. Tarjoamme hänelle 1000 rupiaa, mutta se on hänestä aivan liian vähän. Minä ilmoitan että ota tai jätä, ja vastahakoisesti hän sitten ottaa, näyttäen kuitenkin nyreää naamaa.

Kuka lopulta vedätti ketä? Neljän tunnin opastuksesta n. 10 euroa ei ollut mielestäni paha. Robbie ei ollut samaa mieltä. Ja hän kun oli kuvitellut että olimme helppo nakki.

Hymy alkaa hiljalleen jähmettyä

Lonely Planet -matkaoppaasta luimme myöhemmin että tämän "riisiä perheelle" -huijauksen ohella "maitoa lapselle" -huijaus on yleinen. Äiti haluaa että turisti ostaa lapselle maitoa kaupasta ja yhdessä käydään maitoa ostamassa. Äiti kiittää. Turisti poistuu. Maito palaa kauppaan. Ja samaa maitopulloa kierrätetään pitkin päivää monen monituista kertaa.

Seuraavana päivänä päätimme jatkaa kaupunkikierrosta, nyt omin voimin, vain Lonely Planetiin turvautuen. Kiertelimme kaupunkia suurimman osan ajasta eksyksissä. Ei se silti haitannut - myös tällä mene-minne-nenä-näyttää -tekniikalla näkee paljon. Tulimme kapeille newarikaduille (newarit ovat Nepalin alkuperäisväestöä), joiden taloille ja kivijalassa oleville kaupoille on tyypillistä upeat puuleikkaukset ja vahvat värit. Näimme koululaisia palailemassa koulusta ja leikkimässä temppelien juurella. Naisia ostoksilla ja kauppiaita tarjoamassa ruokatarvikkeita, joiden nimiä saatoimme vain arvailla.

Newariarkkitehtuurille on tyypillistä hienot puuleikkaukset

Pienejä puoteja newarikaduilla

Sähkömies töissä

Kuorma-auton peruutus kapeilla kaduilla vaatii osaamista

Voimme vain arvata mitä kaikkea tässä on myynnissä

Lopulta päädyimme jälleen Durbar Squaren porteille. Temppelialueelle maksaa pitkän pennin ja olimme aikoneet jättää sen väliin, koska olimme siellä jo seitsemän vuotta sitten käyneet. Mutta eksymisestämme paikallisiin newarikortteleihin oli ollut se hyöty että pääsimmekin luikahtamaan alueelle takakautta, paikallisten puolelta ja olimme hetken anarkistisen iloisia siitä että olimme onnistuneet välttämään lipunoston

Kunnes kierrämme yhden temppelin  ja osumme suoraan lippuluukun näköpiiriin, ja minä, paatunut konna, heti pelästyn ja säpsähdän siinä määrin, että vartija huomaa sen ja tulee rahastamaan meitä. Se siitä anarkismista. No, hyvään tarkoitukseenhan ne rahat menivät, totesin. Onhan kyse kuitenkin yhdestä Nepalin tärkeistä maailmanperintökohteista.

Rikshat odottavat asiakkaita

Shiva ja hänen puolisonsa Parvati katsovat temppelin kattoikkunasta

Durbar Squaren temppeleita ja ihmisvilinää

Näkymää kattoravintolasta alas Durbar Squaren vanhoille temppeleille

Kalia palvotaan

Ja näin siis kuluvat ensipäivämme Kathmandussa. Kierrellen, katsoen, kuunnellen ja maailmanmenoa maistellen. Autoja, skoottereita, lipunmyyjiä ja sadetta väistellen. Illat vietämme hotellillamme, istumme omalla kattoterassilla ja lepuutamme jalkojamme ja hermojamme. Katsomme miten aurinko laskee vuorten taa ja värjää maiseman vaaleanpunaiseksi ja miten Kathmandun valot yksi toisensa jälkeen syttyvät ympärillämme.

Nepalin ihmemaa, osa 3: Kathmandu - ylittämätön

Tiedättehän sen lastenlaulun: Leijonaa mä metsästän? Siinä on kohta, jossa lauletaan: Sitä ei voi ylittää,  sitä ei voi alittaa, täytyy mennä läpi.

Sama sopii Kathmanduun. Jos haluat nähdä Nepalin, tulet aina väistämättä Kathmandun Tribhuvan-lentokentän  kautta. No, pienen pieni mahdollisuus on tulla myös maantietä pitkin Intiasta ja vielä sitäkin pienempi mahdollisuus on saapua maahan Kiinan kautta, ylittäen tavalla tai toisella Himalajan vuorijono.

Lähes miljoonan ihmisen Suur-Kathmandu on paitsi turismin myös kaiken liiketoiminnan keskus. Kaupunki sijaitsee noin 1 400 metrin korkeudessa maljan muotoisessa laaksossa ja sitä reunustaa neljä vuorta: Shivapuri, Phulchoki, Nagarjun ja Chandragiri. Arvatenkin kaupunki on maan tiheiten asuttua aluetta ja siellä elää noin kahdestoistaosa koko Nepalin väestöstä.

Kathmandua ei voi hyvällä mielikuvituksellakaan sanoa erityisen kauniiksi kaupungiksi. Sillä ei ole yhtenäistä suunniteltua kaunista arkkitehtonista keskustaa, vaan se koostuu tiheästi asutuista sokkeloisista kaupunginosista ja tuhansista pienistä kapeista kujista sekä muutamista valtavista pääkaduista, joissa jyllää jatkuva kaoottinen liikenne. Kathmandu on likainen ja se on paitsi saastetta, myös ääntä ja ihmisiä ja kiirettä täynnä.

Kantipath on yksi tiheään liikennöidyistä pääkaduista

Niinä seitsemänä vuonna mitä olimme poissa Nepalista, juuri Kathmandu oli muuttunut eniten. Sen auto- ja varsinkin moottoripyöräkanta oli moninkertaistanut. Siitä oli tullut kiireisempi ja ahtaampi. Toisaalta, seitsemän vuotta sitten vietimme vain hyvin lyhen aikaa Kathmandussa ja silloinkin asuimme luksushotellissa, mistä meidät aamuisin haettiin pienellä tilausbussilla ja kiikutettiin vaivattomasti nähtävyydeltä toiselle. Mitä kaupungista tuolloin näimme oli se mitä muutamana iltana Thamelin turistikortteleissa vaelsimme tai mitä bussin ikkunasta näimme. Nyt vietimme kaupungissa puolet koko ajasta ja etenimme paikasta toiseen omin avuin.

Jos ei ole Kathmandu kaunis kaupunki, on se sitäkin eksoottisempi ja mielenkiintoisempi. Kathmandua ei voi ohittaa, jos haluaa ymmärtää Nepalia ja sen historiaa. Sen elämän syke, joka leviää pääkaduilta pienille kujille, vanhaan kaupunkiin, Thameliin ja muihin kaupunginosiin on hengästyttävä. Se on vanha historiallinen kaupunki joka yllättää joka nurkaltaan jo tuhanisen temppeleidensä ja historiallisten rakennustensa vuoksi, jotka on siroteltu keskelle kuhisevaa elämää. Sen pikkukatujen kivijalkaputiikit ja nyrkkipajat, kaikkialle leviävät katujen varsilla olevat markkinat, jossa kaupankäynti käy vilkkaana, ovat täynnä elämää: väriä, tuoksuja, eksotiikkaa.

Hedelmäkauppiaat

Kaduilla puikkelehtiminen rikshojen, skootterien ja ihmisten keskellä koettelee hermoja

Buddha valvoo ruukkukauppaa

Kehäkukkakauppiaat - kehäkukat ovat onnen symboleita ja pyhiä kukkia

Näkymää Durbar Squarelle johtavalta tieltä

Jos Kathmandua ei voi ylittää, eikä alittaa, ehkä sen voisi vain sivuuttaa? - Ei missään tapauksessa! Sillä kaiken elämän eksotiikan ohella Kathmandusta löytyy useita maailman hienoimpia nähtävyyksiä - ja nyt siis tosiaan sanon: koko maailman.

Sieltä löytyy buddhalaisen maailman kaksi tärkeintä pyhättöä: korkealla vuorella seisova Swayambhunath eli Apinatemppeli sekä suurimpana kaikista: pyhä Boudhanath. Hinduille tärkeä Pashupatinath ja sitä halkova Gangesiin laskeva pyhä Baghmati-joki ovat samoin yksi tärkeimmistä hindulaisen maailman pyhistä paikoista. Patanin historiallinen kaupunki, kuten myös Bhaktapur, molemmat aiemmin itsenäisiä kaupunkeja, jotka ovat kasvaneet kiinni Suur-Kathmanduun, ovat nekin ehdottomia käyntikohteita ikiaikaisten ja sanalla sanoen huikeiden temppelialueittensa vuoksi.

Kathmandua ei siis voi ylittää, ei alittaa eikä sivuuttaa. On mentävä sen läpi. Helpoiten se sujuu asettumalla Thamelin turistikaupungiosaan, joka tarjoaa kaikkea mitä matkailija voi haluta. Thamel on kuin pieni oma maailmansa, täynnä trekkaajille ja matkaajille suunnattuja kauppoja. Ja Thamelin ravintolat, niitä on satoja, ellei tuhansia, ja ravintolatarjonta kattaa kaikki maut ja toiveet. Ja kun kapeiden katujen liikenne, ihmisvirrat, tarjonta ja melu käyvät ylivoimaisiksi, kannattaa kiivetä Thamelin ravintoloiden kattoterasseille vetämään henkeä ja seuraamaan ylhäältä miten elämä kuhisee alhaalla kapeilla kaduilla.

Kattoterassiravintolat tarjoavat lepohetken katujen sorinasta ja melusta

Illalla Thamel täyttyy valoista ja turisteista

Kimmo Thamelin Yin and Yang -ravintolassa

Kathmandu on kihisevä ja poriseva ja soriseva eksoottinen ihmiskattila, jonka kanssa pystyy elämään, kunhan löytää omat tapansa selvitä sen aisteja koettelevasta ylitarjonnasta. Ensimmäisenä täytyy oppia olemaan menemättä kiireen mukana. On pysähdyttävä ja vetäydyttävä hetkeksi syrjään puutarhoihin, kahviloihin tai kattoravintoloihin. On ymmärrettävä että siirtyminen pisteestä A pisteeseen B voi mennä monen mutkan kautta. On löydettävä omat kiinnekohtansa - ne omat paikat, omat kahvilat, omat ravintolat, joita voi kutsua kantapaikoikseen. Vielä parempi jos onnistuu matkansa aikana löytämään ne omat ihmiset, ne jotka sinä tunnet ja jotka tuntevat sinut. Vasta sitten tunnet olevasi jollain lailla kotona tässä kuhisevassa kaupungissa.

Sanalla sanoen, on hyväksyttävä että kaikkea ei pysty näkemään tai kokemaan yhden elämän aikana, on vain mentävä virran mukana ja taatakseen oman viihtyvyytensä on yritettävä tehdä se oma reviiri itselleen mahdollisimman kotoisaksi.

Tiina kantiksessaan, Kasthamandap-ravintolassa Kathmandun Durbar Squarella

Jatkan erillisissä postauksissa Kathmandun huikeiden nähtävyyksien esittelyä - lähdemme Durbar Squarelle eli temppeliaukiolle, kiipeämme Apinatemppelille ja seuraamme polttohautausta Pashupatinathissa. Mutta niistä kaikista siis toisissa postauksissa.

Nepalin ihmemaa, osa 2: Sunil Manandhar ja Backyard Hotel

Edellisessä osassa matkakertomusta olimme astumassa ulos lentokentältä. Jännittynein mielin. Eteemme aukeni ihmismassa vastaanottajia, ja siellä on myös mies joka kantaa käsissään lappua: Tiina ja Kimmo Linkama. Meitä on odotettu. Tuntui hieman siltä kuin olisi ollut elokuvassa. Ei tällaista ollut koskaan ennen meille tapahtunut.

Matkasuunnitelmamme koko pitkälle matkalle olivat melko väljät. Olimme kuitenkin varanneet hotellin Kathmandusta koko oleskelumme ajaksi. Jo puhtaasti siksi että jostain syystä se oli edullisempi vaihtoehto kuin vain pelkät lennot. En ymmärrä, mutta ehkei minun tarvitsekaan. Lennot pelkästään olisivat kustantaneet yli 1000 euroa yhdeltä. Lennot ja hotellin olisi halvimmillaan saanut alta tuhannen.

Valitsimme hotellin tutkien travellink.fi:n tarjoamia vaihtoehtoja lento+hotelli. Ja päädyimme The Backyard Hoteliin sen TripAdvisorissa saamien hyvien arvostelujen vuoksi. Erityisesti arvosteluissa kiitettiin hotellin henkilökuntaa ja tunnelmaa. Myös sijainti oli keskeinen. Ja huoneet siistejä ja sängyt hyvät. Näin siis TripAdvisorissa kerrottua. Eniten kehuja sai hotellin johtaja, Sunil Manandhar, jonka palvelualttiutta ja avuliaisuutta kehuttiin vuolaasti.

Varasimme siis hotellin ja kirjoitimme Sunilille sähköpostia jossa kerroimme saapuvamme, esittelimme itsemme ja varovasti esitimme toiveitakin: mielellään mahdollisimman rauhallinen huone - ja ei ihan liian korkealta. Hotellissa kun oli kuusi kerrosta, eikä hissiä, eikä jalkani ja polveni ole enää sitä mitä ennen.

Saimme nopeasti vastauksen jossa meille luvattiin paras mahdollinen huone keskikerroksesta. Vastasimme sähköpostiin kiittäen. Ajan myötä muutamasta tiedustelusta ja tarkennuksesta alkanut keskustelu eteni pitkiksi kirjeiksi, joissa käsittelimme hyvinkin henkilökohtaisia asioita, kirjoitimme elämästämme, ajatuksistamme ja maailmankatsomuksistamme. Meistä siis tuntui että lähes tunsimme Sunil Manandharin ennen saapumistamme.

Sunil oli juuri sitä mitä TripAdvisorissa kerrottiin, huippufiksu ja hieno mies, joka johti hotelliaan kuin iloista orkesteria. Niin että kaikki soittivat yhteen ja kappaleet olivat aina hyväntuulisia ja positiivisia. Pitkän oleskelumme aikana opimme pitämään Backyardia kotinamme, ja vaikka lähdimme sieltä monen monta kertaa retkille, palasimme sinne aina mielellämme. Ja saimme aina iloisen ja sydämellisen vastaanoton: "Kaipasimme teitä jo!" Ja vaikka kyse olisi ollut vain kohteliaisuudesta, se sanottiin sellaisella lämmöllä että uskoimme siihen.

Backyard Hotelin hyväntuulista henkilökuntaa

Backyard Hotelin palveluihin kuuluu asiakkaiden lentokentältä haku. Siihen on olemassa ihan käytännöllinenkin syy, sen kuulimme myöhemmin. Vaikka asiakkaalla olisi mielessään joku tietty hotelli kun hän hyppää lentokentältä taksiin, saattaa taksinkuljettaja olla asiasta ja osoitteesta eri mieltä ja kuljettaa matkaajan serkkupoikansa hotelliin.

Niinpä siis tiesimme että autonkuljettaja on meitä odottamassa. Mutta että paikalla on myös Sunil itse - kera ihanan suuren kukka-asetelman ja kehäkukkaseppelien, sitä emme osanneet odottaa. Räpyttelimme silmiämme vain onnellisina ja kiitollisina tästä ylenpalttisesta ja sydämellisestä vastaanotosta.

Matkaa on tehty 22 tuntia. Perillä omassa huoneessa, kera Everest-oluen. Mieli on hyvä.

Tiina ja tervetuliaiskukat ja kehäkukkaseppele

Huoneemme oli kolmannessa kerroksessa ja siihen kuului pieni parveke, missä vietimme paljon aikaa. Hotelli itsessään sijaitsee nimensä mukaisesti syrjäkadulla, hieman sivussa Thamelin turistikaupungin humusta ja sumusta. Hotellin ympärillä on asuintaloja, joiden elämää tarkkailimme vaivihkaa parvekkeelta kuukauden ajan.

Opimme tietämään milloin naapurinrouvalla oli pyykkipäivä,  milloin toisen naapuritalon eläkeläispappa lähtee talon kattoterassille päivä- tai iltakävelyille. Opimme tuntemaan lähistön koirat, jotka sivukaduilla hampparoivat ja aamuöisin yltyivät hurjaan haukkukonserttiin. Tunsimme vihannes- ja kananmunakauppiaat, jotka aamusella kiertelivät kapeilla kujilla huudellen kovalla äänellä päivän tarjouksia. Ja sen kukonkin, joka jo ennen auringonnousua alkoi kiekua, sen opimme tuntemaan vähän turhankin hyvin. Kuten viereisen talon rakennusmiehet, jotka saapuivat kolisevien lastiensa kanssa rakennustyömaalle ennen kello 06.00 aamulla. Mutta milloin muuten voisikaan saada kuorma-autoa ajettua Thamelin kapeille kujille kera tiili- tai hiekkalastin?
 

Näkymää alakerran kioskille ja naapuritalon parvekkeille omalta parvekkeelta nähtynä

Meidän elämällemme Backyardissa muodostui oma rytminsä. Aamulla aamiaiselle kattoterassille. Päiväkirjan kirjoittelua ja tulevan päivän suunnittelua aamiaisen lomassa. Aamuun kuuluivat aina keskustelut Sushil-tarjoilijan kanssa. Iloisena esitetty: "How are you this morning, Madam?" -kysymys kera sydämellisen hymyn sai jokaisen päivän tuntumaan aurinkoiselta - vaikka sadekauden viimeiset rippeet alkumatkasta saattoivat taivaan hetkittäin vetää pilveen. Aamuihin kuuluivat myös keskustelut Lokesh-tarjoilijan kanssa, ujon mutta tiedonhaluisen nuoren miehen, joka pienen kainostelun jälkeen innostui kertomaan meille Nepalin tavoista, festivaaleista ja traditioista. Jossain vaiheessa aamua tarjoiluikkunaan  ilmestyi myös hyväntuulinen Amit-kokki, joka hänkin huikkaili ikkunasta hyvät huomenet.

Aina aurinkoinen Sushil, Backyard Hotelin tarjoilija

Lokesh, kaikesta kiinnostunut nuori mies

Amit - Backyard Hotelin naurava kokki

Aamiaisen nautittuamme lähdimme liikkeelle - päivän kaupunkikohteet valittiin säätilan ja vireystilan mukaan. Seikkailuja vanhassa kaupungissa, temppelialueilla tai muissa pakollisissa turistikohteissa. Illallinen Thamelissa eli Kathmandun turistikortteleissa  ja melko aikaisin takaisin Backyardiin ja sen kattoterassille nauttimaan pimenevästä illasta kera parin oluen.

Monen monituista iltaa vietimme tällä kattoterassilla, matkaoppaita lukien, päiväkirjaa kirjoitellen, seuraavaa päivää suunnitellen ja epätoivoisesti melko heikkoa nettiyhteyttä tavoitellen

Iltanäkymää Backyardin kattoterassilta

Backyard oli siis meille kuin toinen koti. Turvallinen ja tuttu. Sen henkilökunnasta muodostui ystäviä - tärkeimpänä tietenkin Sunil Manandhar itse. Mies, joka jää ikuisiksi ajoiksi ystäväksemme - siitä olen varma. Ja luulen, että tapaamme vielä, ehkä piankin. Joko täällä tai sitten jossain muualla.

Sunil Manandhar

Nepalin ihmemaa, osa 1: Alkupuhe ja lähtö

Alkupuhe

Kun talven ensimmäiset lumihiukkaset hiljalleen putoilevat Villa Ottilian pihamaalle on hyvä palata takaisin vihreään ja kesäiseen Nepaliin.

Matkakertomuksen kirjoittaminen on kestänyt, mutta takaraivossa se on odotellut päivänvaloa. Jotain ehkä olen jo unohtanutkin - ihmisen muisti kun ei ihan kaikkea jaksa matkassaan kantaa - mutta toisaalta, ehkä ne hienoimmat kokemukset ovat siilautuneet pinnalle, pikkusälän jäädessä pohjalle.Muistini tukena minulla on päiväkirja, jota pidin tunnollisesti koko matkan ajan. Myös 4973 ottamaani kuvaa toimivat muistin apuvälineinä.

Nyt arvaan että lukija vetää epäuskoisena henkeä. Tiedän että 4973 kuvaa kuulostaa paljolta, mutta mielestäni olin suorastan maltillinen. Eihän tuo tee kuin 184 kuvaa per päivä. -- No, myönnetään, että oli se aika lailla, mutta minkäs teet. Kun kuvaaminen on intohimo ja kerrankin pääsee kuvaamaan jotain muutakin kuin Otepään sotatammea.

Valtavan kuvamassan läpikäyminen vei reilut kaksi viikkoa. Sekin hidastutti matkakertomuksen aloittamista. Halusin kuitenkin tehdä ensin kuvallisen matkan uudelleen ennen kuin ryhdyn matkaa sanoiksi pukemaan. Ja sen aika on nyt.

Siis tervetuloa matkalle Nepaliin. Ajankohta on  26.9.-24.10.2013.

Lähtö

Lähtöpäiväämme edeltävät päivät olivat olleet lämpöisiä loppusyksyn päiviä, mutta lähtöaamuna oli autojemme tuulilasit jäässä. Alkuperäissuunnitelmissa oli matkustaa keveästi ja ottaa mukaan vain ohuet fleece-takit, mutta kylmä kyyti Tallinnaan ja Helsinkiin sai minut vaihtamaan päälleni hieman paksumman pompan. Jota sitten retuutin koko matkan turhaan muassani. Hyvä niin, sillä paluussa pomppaa kuitenkin tarvittiin.

Latten hoitajat, ensimmäinen erä kennelväkeä eli ystävämme Aare ja Seija olivat saapuneet edellisiltana Otepäälle. Kävimme illalla läpi viimeiset koiran hoito-ohjeet Latten pyöriessä jaloissamme hieman hätääntyneen oloisena. Se oli nähnyt meidän pakkaavan ja jotenkin se taisi ymmärtää, että tällä kertaa ei ollut hänen vuoronsa päästä mukaan. Se riipi sydäntä, mutta niin tiesin sen tekevänkin. Toisaalta edessä oli seikkailu, jota olimme odottaneet kuukausikaupalla. Tai paremminkin vuosikaupalla. Edellinen yhteinen kunnollinen lomamatkamme oli tehty seitsemän vuotta sitten - ja silloinkin Nepaliin.

Matkareittimme kohti Kathmandua kulki seuraavasti: Lähtö Otepäältä 26.9.2013 klo 09.00 - Aaren kyydissä autolla Tarttoon - Tasatunnin  Ekspress-bussilla Tallinnan lentokentälle - Finnairilla Helsinkiin - Odottelua ja ystävämme Karin tapaaminen Helsingissä - Lento Finnairilla New Delhiin - Juoksua Delhin lentokentällä - Lento Air Indialla Kathmanduun. Saapuminen Kathmanduun 27.9.2013 klo 09.05. Matkaa teimme n. 22h.

Tiina ja Kimmo Tarton linja-autoasemalla. Ilmeistä on nähdä että matkajännitystä on ilmassa. Mutta myös matkalle lähdön suurta odotusta ja riemua.

Olemme matkustelleet niin vähän että lentokentillä kulkeminen käy seikkailusta. Se kansainvälisyyden tunnelma, ihmisiä kiiruhtamassa portilta toiselle. Pekingin koneen edessä olevassa odotustilassa on pääosa matkustajista kiinalaisia. Delhin koneen odotushallissa taas sareihin pukeutuneita tummapintaisia intialaisia naisia ja turbaanipäisiä sikhejä. Intialaisia liikemiehiä, keski-iän ylittäneitä eksoottisia ruskeita maailmanmatkaajia ja reppumatkalaisia. Mukana muutama vaalea kasvokin, me mukaanlukien.

Lento Delhiin menee melko kepeästi, lehtiä selaillen ja Finnairin elokuvia katsellen. Lähtö on lähes tunnin myöhässä ja niinpä vaihto Kathmandun koneeseen jää ajaltaan täpäräksi. Niin täpäräksi että sananmukaisesti juoksemme valtavan uuden transithallikompleksin läpi, nipin napin koneeseen ehtien. Kun istahdamme alas, viime minuuteilla, alkaa olla jo rauhallinen mieli. Näin pitkälle olemme jo päässeet. Seuraavan kerran kun laskemme jalkamme kiinteälle maalle, on se jo Nepalin maaperää.

Samin tapaaminen

Kathmandun koneen kapealla käytävällä etenee edessäni pieni siro ja kaunis nepalilaisneitonen isojen lentolaukkujen kanssa. Törmäilemme toisiimme, kolhimme toistemme jalkoja ja naureskellen anteeksipyytelemme kömpelyyttämme. Kun jotkut matkaajat näyttävät väsyneiltä ja tottuneilta maailmanmatkaajilta, meitä kahta yhdistää sama matkustamisen riemu ja into, jota emme pysty kumpikaan peittelemään.

Olen näin tavannut Samjhana Paudyalin. Nauramme ääneen kun huomaamme että meillä on rinnakkaiset paikat. Sam istuu ikkunan vieressä, minä kolmepenkkisen rivin keskellä ja vieressäni istuu hiljainen eurooppalainen keski-ikäinen mies. Kimmo on saanut paikan muutaman rivin päästä taaempaa.

Lentokone lähtee liikkeelle ja meillä on Samin kanssa aikaa puolitoista tuntia tutustua. Käytämme ajan hyvin. Samjhana kertoo olleensa Englannissa kolme vuotta piikomassa ja samalla kauppatieteitä lukemassa. Nyt hän palaa kotiin, ja on niin onnellinen ja innoissaan nähdessään pian kotiväkensä. Minä muistelen omia Englannin vuosiani, olin silloin suunnilleen Samin ikäinen, ja huomaan, että vaikka aikaa on siitä kulunut yli kolmekymmentä vuotta, pystyn hyvin samaistumaan Samin tunnetilaan. Keskustelumme poukkoilevat Englannissa, Nepalissa, matkustelussa, siirtolaisuudessa, kotimaassa ja koti-ikävässä. Minä kerron Samille että matkamme on meidän yhteinen romanttinen 10-vuotishäämatkamme. Sam rypistää hitusesti otsaansa mutta ei heti kysy mitään. Vasta lennon loppupuolella hän kuiskaa minulle: "Miehesi ei taida puhua paljon." Johon minä nauran, ei tämä vierustoveri ole mieheni, vaan hän istuu tuolla kauempana. Ja taas ilmoille pääsee Samin välitön ihana helisevä nauru, joka on hänelle niin ominainen. Tarttuva.

Samjhana Paudyal

Kun Nepal alkaa lähestyä ilmestyvät Himalajat esiin - meitä on onnistanut. On kirkas päivä ja vuoret näkyvät hyvin, ensin kaukaa, sitten aina vain lähempää. Pompimme Samjhanan kanssa penkeillämme ja minä kuvaan ja hihkun samanaikaisesti. Hiljainen mies vieressänikin innostuu ja kertoo meille eri huippujen nimiä. Tuolla on Langtang - tuolla Mount Everest. Olemme riemuissamme, kuin pienet lapset. Ja kamera käy.

Himalajan vuorijonoa

Mount Everest

Kathmandun laakso alkaa tulla esiin, Mount Everest takana

Matkaväsymyksestä ei ole enää tietoakaan. Tunnen luissa ja ytimissäni olevani suuren seikkailun alussa. Nepal - täältä tulemme!

Kone laskeutuu, aurinko paistaa, on lämmin, on kesä, on niin kuplivan hyvä mieli. Samjhanan kanssa emme pysty kuin nauramaan ääneen, riemusta. Koneesta poistuttuamme Kimmokin liittyy seuraamme - ja Sam nauraa katketakseen Kimmon pelleilyille koneesta poistuessaan. "Ai TUO on aviomiehesi. Nyt ymmärrän!"

Kimmo ja valtiomiesheilutus

Samjhana ja lentolaukut

Olemme saapuneet perille. Vaihdamme Samin kanssa sähköpostiosoitteita ja lupaamme tavata vielä uudelleen. Sam jää etsimään matkatavaroitaan joita ei hihnalla näy. Me saamme laukkumme ja astumme ulos lentokenttärakennuksessa. On aika tavata Sunil Manandhar.