Võsun lomaparatiisi kuvin

Monet kiireet ovat pitäneet minut poissa lempiaiheestani eli Huvikummusta - joka on yhä vaan työnimi tulevalle lomaparatiisillemme. Mutta nyt on aika palata aiheeseen. Vaikka vain täältä Otepäältä käsin.

Ja niille lukijoille, jotka vasta nyt hyppäävät kyytiin, kerrottakoon että kyse on meidän tänä kesänä ostamastamme (ja jo viime syksynä remppaamastamme) talosta Võsulla, meren rannalla, joka sijaitsee Lahemaan luonnonpuistossa, kuvankauniilla paikalla 70 kilometriä Tallinnasta.

Tässä tämä meille niin rakas komistus on - nyt se on siis vihdoinkin meidän:

Alan tässä hiljalleen markkinoida taloa ystäville ja sukulaisille ja kylänmiehille. Alussa markkinointi käy tämän blogin ja sähköpostien kautta. Ajan myötä katsotaan sitten miten laajasti voimme tätä ilosanomaa levittää kaupallisin keinoin.

Luodakseni edustavan valokuvagallerian talosta olen eilen ja tänään käynyt läpi valokuvakansioitani, joita on sivumennen sanottuna aivan hirveästi ja kaikki sikinsokin, vaikka olenkin ollut mielestäni olevinani niin johdonmukainen niiden järjestelyssä ja nimeämisessä.

Lopulta sain kerätyksi mielestäni riittävän hyvän otoksen kuvia talosta ja sen huoneista ja rakensin niistä yhtenäisen gallerian. Täytyy muistaa, että tällä hetkellä vasta kolme asuntoa on täysin valmiita, joten sisäkuvat eivät anna ehkä vielä täysin oikeaa kuvaa siitä mitä talolla on tarjota.

Tässä myös kirjallisesti  kuvailtuna nämä valmiit asunnot, joita siis vuokraamme viikkopohjalta:

- parvekkeellinen neljän hengen asunto talon päässä, oma sisäänkäynti ulkoa, kaksi kerrosta, alhaalla keittiö ja ruokatila ja yksi vuode, ylhäällä vuoteet kolmelle hengelle. Suihku ja wc asunnossa.

- parvekkeeton neljän hengen huone talon keskellä, sisäänkäynti pääoven aulan kautta, kaksi kerrosta, alhaalla keittiö ja ruokatila ja yksi vuode, ylhäällä vuoteet kolmelle hengelle. Suihku ja wc asunnossa.

- kahden hengen huone, jonka yhteydessä käytössä talon iso keittiö ja kylpyhuone ja sauna.

Hinnat tulevat olemaan jaoteltuina kesäkuukausiin (kesä, heinä, elo) ja niitä edullisempiin off-season -aikoihin. Hintataso pyörii 250 - 350 euron kieppeissä per viikko riippuen asunnosta ja ajankohdasta. Ihan lukkoon ei hintoja ole vielä lyöty, kun tuo ihmisten lomien kannalta paras aikakin alkaa olla jo mennyttä ja ensi kesään on vielä pitkä matka.

Toki Võsu on viehättävä kaikkina vuodenaikoina, syksyllä ja talvellakin. Hiljaisina kausina sen rauha on aivan ihmeellistä - kesällähän paikkakunta on elävä kesäkohde, syksyllä ja talvella siellä asustavat vain paikalliset ja paikka nukkuu iki-ihanan idyllistä ruususenunta.

Eli jos lomailu Võsulla kiinnostaa, ota yhteyttä suoraan minuun sähköpostilla, joka on etunimeni.sukunimeni miukumauku gmail piste com.

Mutta ennen sitä, tutustu tähän kuvagalleriaan: Võsun lomaparatiisista kuvia.

Miltä näyttää?!! Ei hullumpaa, mitä sanotte!

Jälkikirjoitus: Entä ne kuuluisat talkoot!? Ne ovat tulossa. Juuri nyt tutkimme kalenteria ja tällä hetkellä näyttäisi ajankohdaksi muodostuvan viikonloppu viikolla 36. eli 8.-11.9.2011. Ja talkoilla olisi ajatus saada kokoon pari terassia ja ehkä jopa aita. Maalata yläkerrasta yksi huone. Ja laminaattipinnoittaa keittiön lattia. Eli puusepäntaitoisista olisi nyt kova kysyntä, kuten maalaustaitoisista. Ilmoittautumiset joko suoraan minulle yllä olevaan sähköpostiosoitteeseen tai sitten reilusti tänne blogiin! Tästä tulee kivaa!

Mustavalkomaanantain #78. haaste: Silta

Huomasin vasta hetki sitten, että mustavalkomaanantai on palannut kesälomiltaan. Tämän viikon haasteena on yksinkertaisesti Silta.

Turussa näin siltoja useitakin, monet kovastikin kuvauksellisia. Silti minun vastaukseni haasteeseen on hieman isompi silta, merisilta Helsingin ja Tallinnan välillä:

Sillan eteläpäässä on Tallinna.

Laiva saapuu Tallinnan satamaa kohti

Nosturi Tallinnan satamassa

Merisillalla kulkijat 1.

Merisillalla kulkijat 2.

Aaltoja

Ulapalla matkaajat

Kun aikansa siltaa kulkee, pääsee lopulta Helsinkiin.

Turku-matkapäiväkirja, viimeinen osa: Kulttuuripääkaupunki 2011

Viimeinen osa viime viikonlopun matkapäiväkirjasta tulee tässä.

Lauantai meni siis Kieli-instituutin (sittemmin Turun Yliopiston Kääntäjänkoulutuslaitos) kurssikaverien tapaamisessa. Sunnuntai oli omistettu vapaamuotoiselle haahoilulle kaupungissa. Oppaana minulla olivat kolkkasisaret Jaana ja Sarkki:

Valloittavat Turku-oppaani

Palaaminen vanhaan opiskelukaupunkiin monen monituisen vuoden jälkeen on avartava kokemus. Kaupungin näkee aivan uusin silmin.

Nuorena sitä lähinnä kulutti kaupunkia. Tahtoo sanoa, kulki paikasta toiseen sen enemmälti näkemäänsä havainnoimatta. Lomps lomps sitä marssi Tuomiokirkon ohi, päämääränä Kieli-instituutti. Ei siinä joutanut kirkkoa ihmettelemään, oli tärkeämpää mietittävää. Kipin kapin Aurasillan yli, sen enempää ihailematta jokea reunustavia vanhoja rakennuksia tai laivoja. Siinä meni Hovioikeuden talo ja äkkiä ohi Pietari Brahen patsaan että ehtii sopivasti bussille.

Nyt äkkiä jokainen katukulma tarjosi näkymän, joka oli mielenkiintoinen tai kuvauksellinen. Ja minähän tietenkin kuvasin. Tunsin olevani kunnon turisti, vanhassa tutussa kaupungissa.

Ravintolalaivoja Aurajoella

Turun katukuvaan antoi oman pikantin mausteensa Euroopan Kulttuuripääkaupunki 2011 -titteli. Tilataideteoksia oli siroteltu ympäri kaupunkia, kuten Stefan Lindforsin muotoilemat lasikuituiset hylkeet, joita turkulaiset taiteilijat olivat tuunanneet makunsa mukaan:

Herrasmieshylje Turun kaupunginteatterin edustalla.

Jaana ja yönmusta hylje kultainen kala suussaan.

Mukavasti päivä kului nähtävyyksiä ja kulttuurikaupungin antia bongaten. Välillä pysähdyimme sadetta pitämään Cindy- ja Wanha Rahtilaiva -ravintoloissa. Ja päivän lopuksi suuntasimme askeleemme Apteekki-ravintolaan, jonne olimme saaneet sovittua treffit rakkaat opiskelukaverimme Jussin kanssa.

Mutta sitä ennen käydään grillillä! Pienessä vesisateessa nautimme mielihyvästä voihkien Mantu-grillin antimia ja toteamme, että kun kunnon grilliruoka on hyvää, se on todella hyvää! Eikä Mantun annoksissa pihtailla atrian tai lisäkkeiden määrässä.

Tytöt käyvät ulkona syömässä.

Päivän kuva-annista tein gallerian, johon suosittelen tutustumista jos Turun näköalat suinkaan kiinnostavat. Ja on siellä muutama kaunis potretti minustakin, pitkästä aikaa.

Tässä tuo kuvagalleria, sinne siis klikaten: Tiina seikkailee Euroopan kulttuuripääkaupungissa.

Maanantai oli paluupäivä. Johon siihenkin sisältyi yllättävä ja mieluisa tapaaminen.

Olin lähtenyt jalkapelillä kohti Rautatieasemaa, toisessa kädessä ilmeisesti kiviä sisältävä matkakassini, jossa ei ollut pyöriä. Tuomiokirkolle päästyäni olin jo aivan katki, kassin kantokahvat syvälle kämmeneen pureutuneina. Hiki valui ja tuntui että kädet olivat venyneet nilkkojen tasolle, kuten orankeilla tapaa olla.

Nipin napin jaksan horjua Aurasillan yli ja siitä kohti Turun kaupunginkirjastoa. Sitten loppuu puhti. Puuskutan ja hikoilen ja olen epätoivoinen. Katson ohikiitäviä polkupyöriä ja niiden tarakoita. Tuonne kun saisin raskaan taakkani nostettua! Ohi kulkee monenlaista opiskelijaa, on nuorta ja vanhaa miestä, joilta on turha apua pyytää. Puhisen itsekseni että sankarillisuus on kadonnut nykypäivinä maailmasta. Ja nostan painavan kassini taas ilmaan ja lähden paarustamaan eteenpäin.

Kun viereeni ilmestyy ilmestyksen kaltainen, pellavapäinen Apollo, joka pehmeällä nuotilla kysyy ystävällisesti voisiko hän mahdollisesti minua auttaa. Olen kohdannut Turun viimeisen ritarin, komean ja salskean Kirillin, joka keveästi nappaa laukkuni ja lähtee sitä kantamaan ylös Kauppiaskatua. Silmiini syttyvät tähdet, enkä tiedä miten Kirilliä kiittäisin.

Niin me taivallamme ylös Kauppiaskatua ja jatkamme kohti Rautatieasemaa. Kirill vie laukkuni perille asti, vaikka hänen kotinsa on jo jäänyt taakse. Juttelemme lyhyen kävelyretkemme aikana monenlaista elämästä, opiskelusta ja Suomesta ja Turusta. Kerron osallistuneeni kurssini valmistumisen 30-vuotispäiville ja Kirill nauraa, ettei hän ollut silloin vielä syntynytkään.

Ilman Kirilliä en olisi ehtinyt junaan, johon olin tähdännyt. Niinpä lähetän hänelle, näin blogini kautta vielä kerran kiitokset! Kiitos! Kiitos! Kiitos!

Kirill ja Tiinan onnettoman painava matkakassi Rautatieaseman edessä.

Tällainen oli siis Turun reissuni, monin tavoin inspiroiva ja antoisa!

Ja kun kiittelemään ryhdyin, niin tässä vielä kerran kiitos kaikille asianomaisille: Ifalle joka kutsui vanhan instarin jengin kokoon, Jaanalle joka tarjosi mainion yösijan ja hienot grillibileet, Sarkille ja Jussille aina yhtä ihastuttavasta seurasta ja Mantun grillille pöperöistä, joiden energiamäärällä pitäisi jaksaa parikin päivää ilman lisätankkausta.

Ja lopuksi vielä kerran tuo linkki kuvagalleriaan, jos ehti ylhäällä se jo unohtua: Tiina seikkailee Euroopan kulttuuripääkaupungissa

Tiina matkaa kotia kohti ja jatkaa matkakertomusta - osa 2

Juttu jatkuu. Nyt laivalta.

---

Itku pitkästä ilosta, sanotaan. Näin kävi tunti sitten minullekin. Pääsi poru Länsisatamassa.

Olen tehnyt kotimatkaa aamusta alkaen ja ollut hyvällä mielellä, vaikka hieman väsynyt niin henkisesti kuin fyysisestikin. Paljon elämyksiä ja painava pyörätön matkakassi vievät veronsa reippaammaltakin reissu-Dorikselta.

Etenin kuitenkin määrätietoisesti, joskin tuskaisesti, Turun Piispankadulta Turun rautatieasemalle - tästä lisää toisessa kirjoituksessa - ja sieltä junalla Helsinkiin. Olin varannut hyvin aikaa siirtyä Rautatieasemalta Länsisatamaan, reilut puolitoista tuntia. Vaan kehnosti kävi. Bussi hituroi ja in-checkauksen täti se vasta hituroikin.

Kello kävi. Jono eteni toivottoman hitaasti. Edessäni oli liuta ihmisiä, jotka olivat menossa myöhäisemmälle risteilylautalle, heillä ei ollut kiire. Yritin kohteliaasti kertoa että minun pitää ehtiä tähän 17.30 pikalauttaan. Mutta edessäni pönöttävä ei-niin-herrasmies viis veisasi toiveistani. eikä muutkaan jonossa seisoskelikjat olleet halukkaita luopumaan jonotuspaikastaan.

Kun lopulta pääsin tiskille, olin kuulemma 5 minuuttia myöhässä. Enkä päässyt laivalle, vaikka se vielä tukevasti seisoi laiturissa. Sain lipun 18.30 lähtevään Baltic Princessiin, joka taittaa matkaa ikuisuuden, tarkalleen sanottuna 3,5 tuntia. Siitä ilosta maksoin 10 euroa enemmän.

Tässä kohtaa tämän iloisen matkakamelin selkä katkesi. Huomasin olevani väsynyt, nälkäinen ja tunsin tulleeni kaltoin kohdelluksi. Soitin Kimmolle, joka oli jo lähtenyt ajamaan kohti Tallinnan satamaa minua vastaan. Ja silloin pääsi poru.

No, maailmassa tapahtuu hullumpiakin asioita. Nyt ovat tunnekuohu ja mielipaha jo laantuneet. Istun Sailor Barissa, läppäri tukevasti liitettynä seinäpistokkeeseen ja jatkan matkakertomustani stoalaisen tyynenä - muun reistelyväen hipatessa ympärilläni. Aikaa tarinointiin minulla ainakin on!

Siirrymme siis seuraavaan päivään joka on lauantai, luokkakokouksen päivä.

---

Edellisiltana olivat Kolkkasiskot kysyneet, että jännittääkö huominen minua. Ja olin vastannut: ei. Mutta se ei tarkoittanut etteikö vanhojen luokkakaverien tapaaminen olisi ollut jännittävää!
Treffit oltiin sovittu turkulaiseen Koulu-ravintolaan. Saapumisaika oli venytetty pariin tuntiin, 12-14 aikajanalle. Minä saavuin paikalle klo 13.

Kiertelin alakerran saleja ja kurkin looseihin, josko siellä näkyisi tuttuja kasvoja. Mietin sitä miten paljon kurssikaverit olisivat mahdollisesti ulkonäöltään muuttuneet. Ja tutkin vaivihkaan vieraita kasvoja löytääkseni niistä tuttuja piirteitä.

Kun sitten tulin oikeaan saliin ei erehtymisen vaaraa ihmisistä ollut. Tuttuja kasvoja, vain pienillä rypyillä naamioituneina. Ja muutaman minuutin kuluttua nuo kuluneista vuosista kertoneet rypyt olivat nekin sulaneet. Naamioiden alta ilmaantui tutut kasvot, samanlaisina kuin mitä ne olivat olleet kolmekymmentä vuotta sitten.

Tapaaminen oli riemukas. Juttu lensi eikä havaittavissa olla pienintäkään vierastamista. Samoja ihmisiä me olimme kuin 30 vuotta sitten, nyt vain runsaammalla elämänkokemuksella varustettuina.

Lounas nautittiin Koulu-ravintolassa, pitkässä pöydässä. Ja juttua riitti, jo ensi metreiltä.

Koulusta jatkoimme joenrantaan ja asetuimme loppuillaksi uudistetun Pinella-ravintolan terassille.  Emmekä me sieltä poistuneet ennen valomerkkiä. Joka tuli tietenkin aivan liian aikaisin.  Kaksitoista tuntia ei ole riittävä aika päivittämään 30 vuoden tapahtumat.

Illan lopuksi oli laseja kertynyt muutamainenkin meidän pöydällemme.

Kello kaksi yöllä palailin jokirantaa pitkin Jaanan luo. Ja mietin kulunutta iltaa. Mietin tarinoita joita olin kuullut, iloisia ja joitain surullisiakin. Naureskelin itsekseni vitseille ja kaskuille joita illan mittaan oli ilmassa lennellyt. Ja olin hyvillä mielin siitä että kaikki kurssilaiset olivat löytäneet paikkansa maailmassa. Ei ole täydellistä tarinaa, ei kenelläkään. Jokaisella on omat huolensa, omat ilonsa ja surunsa. Mutta se kuuluu elämään. Tärkeintä on että elämänilo ja -jano säilyvät.

Kiitos ihanat kurssikaverini tästä illasta! Kiitos Ifa siitä että näit vaivaa tämän illan toteutumiseksi. Etsit meidät ja toit meidät kokoon!

Kolmekymmentä vuotta meni tähän tapaamiseen. Seuraavaan menee vähemmän, näin porukassa päätimme! Seuraava kohtaaminen voisi olla Virossa, Võsulla. Yöpymiset tulisivat minun piikkiini!

--

Jälkikirjoitus: kuvia tästä tapaamisesta on minulla tietenkin pilvin pimein. Tapani on, etten julkaise koskaan kuvia ihmisitä ilman lupaa. Siksi jätän tämän tarinan kuvituksen minimiin eli yhteen suhteellisen suttuiseen ja epätarkkaan ryhmäkuvaan. Lupaa en ole kysynyt. Joten jos joku asianomaisista haluaa sen poistettavaksi, äkkiä vaan viestiä minulle.

Tiina palaa kotiin ja muistelee matkaa - osa 1

Kaksi asemaa, niiden välissä neljä päivää ja kolmekymmentä vuotta.

Helsingin asema, perjantai 5.8.2011. Matka Turkuun alkaa.

Turun asema, maanantai 8.8.2011, matka Helsinkiin ja sieltä Otepäälle alkaa.

Turun reissu on tullut päätökseensä. Istun junassa jälleen läppäri edessäni. Suunta on nyt kotia kohti. Tunnelmat väsyneet mutta onnelliset. Pää on täynnä tuntemuksia, ajatuksia, elämyksiä, joihin on hyvä palata vielä monta kertaa. Kuluneet neljä päivää olivat täynnä kohtaamisia, luokkatovereiden, ystävien ja tuttujen. Niihin sisältyi paljon naurua, iloa, jos myös vakavaa pohdintaa elämästä ja sen mutkikkaista poluista.

Informaation määrä oli valtava, sitä täytyy pureskella paloittain, maistella ja nautiskella yksittäisistä hetkistä. Pohtia ja analysoida näkemäänsä ja kuulemaansa. Palata valokuviin, käytyihin keskusteluihin, huomioihin ja havaintoihin joita matkan aikana tein.

Turku itsessään oli kaupunkina kaunis. Monin tavoin niin tuttu. Mutta yhtä lailla uusi ja ihmeellinen - puistot olivat hoidettuja ja huoliteltuja. Ravintolat, kahvilat, terassit tyylikkäitä, monet suorastaan kansainvälisiä ja hyvin viehättäviä. Vuoden kulttuuripääkaupungin tittelin myötä oli Turku pukenut päälleen iloisen ja vallattoman kulttuurin viitan, joka koostui pirteistä väreistä ja vekkuleista kuvioista. Pohjimmainen viesti lieni: kulttuuri on hauskaa!

Minä siis nautin vierailustani. Suuresti.

Minulla on vielä runsas tunti aikaa näpytellä pientä miniläppäriäni ennenkuin juna saapuu Helsinkiin. Kertoa visiitin parhaat palat, hulvattomimmat hetket, mielenkiintoisimmat elämykset. Aloittaminen on vaikeaa, kun kaikki on päässä myllin mallin. Mutta yritän. Helpointa lienee edetä kronologisessa aikajärjestyksessä.

Palataan siis perjantaihin, jolloin saavuin Turun rautatieasemalle, jossa minua oli vastassa Tuonenmarja-vartion oma kolkkatyttö Sarkki. Tuonenmarjoista olen kertonut aiemminkin blogissa - meidän omasta vartiostamme, joka perustettiin joskus 70-luvun loppupuolella ja johon kuuluu tasan kolme kolkkatyttöä: Jaana, Sarkki ja minä. Jonka mottona on: Aina valmis! Ja jonka jamboreet eivät edusta sitä kaikkein perinteisintä partiolaislinjaa.

Rakkaiden ytävien jälleennäkeminen on aina huisan hienoa. Riippumatta siitä, onko aikaa edellisestä tapaamisesta mennyt yksi yö tai yksi vuosi. Jotkut asiat vain ovat ja pysyvät, kuten hyvien ystävien rakkaus ja ystävyys. Ne ovat yhtä varmoja ja pysyviä kuin suomalainen peruskallio. Ja ne muodostavat pohjan omalle elämälle, antavat sille raamit ja turvallisuudentunteen. On kovin hyvä olla ja hengittää, kun tietää, että maailmassa on ihmisiä, jotka rakastavat ja hyväksyvät sinut, vaikka mitä tulisi! Kun heidän luokseen tulee, tuntee tulevansa kotiin.

Sarkki siis tuli asemalle minua vastaan, ja siitä lähdimme yhdessä eteenpäin kohti Turun keskustaa. Kolkkatyttö Jaana oli vielä töissä muutamaisen tunnin, ajan jonka vietimme pienellä terassilla nopeasti kiireisimpiä uutisia vaihdellen.

Jaanan saavuttua joukkoon ja porukan tultua täysilukuiseksi lähdimme Piispankadun paratiisiin. Ilta kului Jaanan ihanan idyllisellä pihamalla grillaten ja chillaten. Kauan eläköön uskollinen pallogrilli, johon liityy tarina jos toinenkin.

Elokuun pehmeässä samettiyössä jatkui letkeä jutustelu pitkälle seuraavan vuorokauden puolelle. Voiko olla hienompaa: vehreä kaupunkikeidas, tumman lila elokuun pehmeä yö ja hyvää ruokaa ja ystäviä? Kuten jo yllä sanoin: tuntui kun olisi tullut kotiin. Melkein unohdin miksi olin oikeastaan Turkuun tullut.  Seuraavan päivän jännitysnumero: luokkakokous ei tuntunut oikeastaan lainkaan jännittävältä. Vain ja ainoastaan mielenkiintoiselta.

Portti johdattaa Jaanan kaupunkikeitaaseen, idylliseen pihapiiriin, johon ajan hammas ei tunnu purevan.

Yksityiskohta pihapiiristä

Herttileijaa, minun piti kirjoittaa raportti Turun reissusta tällä junamatkalla. Hetki sitten kuulutettiin saapuminen Espooseen. Enkä minä ole päässyt vasta kuin ensimmäisen päivän iltaan.

Jatkan siis juttua parin tunnin kuluttua, Viron lautalta. Ja julkaisen tämän tässä ja nyt.  Ja virheet korjaan myöhemmin. Kuten nuo keskitetyt rivit, joita en näytä pystyvän korjaamaan tällä läppärillä. Juttu jatkuu joka tapauksessa.

Maalaistyttö matkaa Turkuun

Istun Turkuun vievässä Intercity-junassa ja kirjoitan blogia. Ensimmäisen kerran elämässäni. Siis teen molempia yhtä aikaa. Ja matka sujuu mitä herttaisimmin.

Olen matkalla Kieli-instituutin eli Turun kääntäjäkoulutuslaitoksen 30-vuotistapaamiseen. Uskomatonta miten aika kuluu!

Muutenkin on jotakuinkin epätodellinen olo. Olen Liisa Ihmemaassa. Viimeisestä Suomessa käynnistä on aikaa, ja silloin matkasin Kimmon matkassa ja autolla. Nyt kuljen yksin julkisilla kulkuvälineillä, laivalla, bussilla ja junalla. Ja ihmettelen miten kaikki on muuttunut niin nopeasti. Miten kansainvälinen kaupunki Helsingistä on tullut. (Vietin Rautatieasemalla 26 minuuttia ennen Turun junan lähtöön, joten kovin kattava ei analyysini ole.)

Elielin tori tai aukioko se on, on minulle vieras ympäristö. Rautatieasemakin näyttää oudolta katettuine laitureineen. Junalippu ostetaan netistä. Ja juna on kaikin puolin moderni ja ennen kaikkea nopea. Kaukana ovat ne ajat jolloin istuttiin kolmisen tuntia tunkkaisissa Express-busseissa polvet suussa ja köröteltiin viikonloppuna Turusta Helsinkiin äidin notkuvan ruokapöydän ääreen. Juna oli tuolloin selkeästi hitaampi vaihtoehtoja ja vuoroja oli vähän. Nyt niitä näyttäisi lähtevän lähes joka tunti.

Seurailen tässä vaivihkaan kanssamatkustajiani, ja sen sijaan että ihmiset vain tuijottaisivat lasittunein silmin ikkunasta ulos tai torkkuisivat suu auki kuola valuen, tuntuu jokainen puuhaavan jotain. Viereisessä penkissä istuu kaksi naista ja katselee ja naureskelee toisen naisen älypuhelimen videoille. Siinä likat päivittävät kuulumisiaan elävän kuvan keralla. Sivuttain minusta käytävän toisella puolella istuu tummapintainen rastamies, joka kuuntelee iPodia ja hiljaa nyökyttelee musan tahtiin. Edessä kirjoitetaan läppärillä ja takana puhutaan kännykkään. Jostain kuuluu vaimeaa englanninkielistä puhetta ja taustaääniä. Epäilen, että joku katsoo netistä leffaa tai videota ja kuuntelee sitä kuulokkeet korvissaan.

Mietin, että jos 30 vuotta sitten joku olisi minulla maalaillut tällaisen näkymän, en sitä varmastikaan olisi uskonut todeksi.

Maailma on muuttunut 30 vuodessa, se on selvää. Ja maailma ja Suomi ovat muuttuneet merkittävästi niiden kuuden viimeisen vuoden aikana, jolloin olen ollut poissa täältä. Tunnen todella olevani kuin Liisa Ihmemaassa

Tarjoilukärryt saapuvat. Vanhaa kunnon ravintolavaunua ei Intercity-junissa näköjään ole. Sääli, sillä ravintolavaunuissa tapasi aika ajoin todellisia persoonia ja kuuli ihmeellisiä elämäntarinoita. Tupakkavaunuakaan ei tässä (minun käsitykseni mukaan) ultramodernissa junassa ole. Mutta tarjoilukärryistä voi tilata tavallisen kahvin ohella erikoiskahveja. Otan tavallisen kahvin ja toivon siihen oikeaa maitoa, ei mitään pulveria. Saan kahvin oheen kaksi putkiloa, joita kääntelen epäluuloisesti käsissäni. Vieressä istuva nuori nainen kertoo putkiloiassa olevan tavallista maitoa. Ja selventää: "Se on ekologisempaa pakata näin." Minä nyökkäilen kiitollisena tiedosta.

Mietin että olivatko ihmiset 30 vuotta sitten näin avoimia ja seurallisia ja ystävällisiä. Ihmiset aloittavat mutkattomasti keskustelun keskenään, ikäerosta huolimatta. Huomaan että rastamies on aloittanut jutustella vieressä istuvan nuoren naisen kanssa. Puhe kulkee luontevasti englanniksi.

Palvelua jaksan myös ihmetellä. Bussikuski satamasta Rautatieasemalle pyrki selvittämään englanniksi asiakkaille reittiä. Eikä hermostunut vaikka hollantilaiset ja saksalaiset turistit törmäilivät vääristä ovista sisään ja maksoivat järjestään isoilla seteleillä.

Rautatieaseman kahvilabaarin tarjoilija neuvoi ystävällisesti suorimman reitin sieltä laituri 12:lle. Junassa niin konduktöörineito että tarjoilukärryä kuskaava nainen olivat aurinkoisia, ikäänkuin he tekisivät työtään vapaaehtoisesti, pelkästä palvelun riemusta.

Paljon on siis muuttunut viimeisessä kuudessa vuodessa. Ehkä eniten minä. Joka olen tottunut yrmyyn palveluun ikäänkuin normina. Ja hämmästyn siitä, että oma kotimaa, synnyinmaa, on kehittynyt näin merkittävästi parempaan suuntaan.

Tätä en osannut odottaa. Päin vastoin. Lehtiä lukiessani olin saanut käsityksen henkisen ilmapiirin kaventumisesta, josta ehkä räikein ilmentymä on maahanmuuttovastaisuus, pahimmillaan suoranainen rasismi. Minä en sitä tänään ole nähnyt.

Minä näen modernin toimivan yhteiskunnan, johon mahtuu monenlaisesta kulkijasta. Näen puhtautta, tehokkuutta ja ystävällisyyttä.

Joku on kuitenkin pysynyt samanakin. Junan ikkunoista katselen kauniita rauhallisia ja idyllisiä varsinaissuomalaisia peltomaisemia. Keltaisia ja punamultaisia puutaloja, lampaitakin näen. Muutaman hevosen ja lehmiä myös.

Ikkunasta ulos katsoessani unohdan modernin junan, ja palaan hetkeksi menneisyyteen. Bussi- ja junamatkoihin, joita tein tiuhaan Helsingin ja Turun välillä 30 vuotta sitten.

Nostalgiaa. Sitä on tänä viikonloppuna varmasti tiedossa. Luulisin.

Kupittaan asema on seuraava pysäkki, ja sitten onkin jo vuorossa Turun rautatieasema. Päätän siis elämäni ensimmäisen reaaliaikaisen junablogikirjoituksen tähän, pakkaan läppärin laukkuun ja valmistaudun hyppäämään junasta. Uusiin seikkailuihin.

Otepään sotatammi - erään elämän päätös

Otepään symboleita ja nähtävyyksiä, tai paremminkin eräs niistä on eittämättä Pyhäjärven kartanonpuiston ikiaikainen tammi, sotatammeksi (viroksi sõjatamm) kutsuttu.

Puun iäksi arvellaan yli 400 vuotta, ja se on elämänsä aikana nähnyt Otepään historiaa ja muutoksia kauemmin kuin kukaan tai mikään toinen elävä olento. Nyt se alkaa tulla elämänsä päätökseen, mikä on hyvin surullista.

Visit Estonian sivuilla kerrotaan tammesta näin:

Ikivanhan, noin 400-vuotta vanhan tammen ympärysmitan mittaamiseen on otettava mukaan iso seurue! Kerämäisen ison latvan matalampi osa on 210 cm korkeudella ja sen halkaisija on 1,3 m, ympärysmitta 6,6 m ja puun korkeus 20 metriä. Sotatammeksi sitä sanotaan, koska se on historiallisten tapahtumisen todistaja. Vuoden 1841 syksyllä kieltäytyivät Pühajärve-kartanon talonpojat työskentelemästä ja heitä rangaistiin tammen ympärillä. Tänään tammen ympärillä on kaunis puistometsä kävelypolkuineen.

--

Minäkin olen kertonut sotatammesta täällä blogissa. Siitä miten olen kuvannut sitä aamulla ja illalla, keväällä ja syksyllä. Kuvannut tammen ja talven. Keskikesän. Ja vannonnut etten kuvaa sitä enää koskaan. Alkoi niin sanotusti jo tökkiä koko tammi. Puhisin kiukkuisena, että muut ne matkustelevat ja kuvaavat Kölnin tuomiokirkkoa ja Thaimaan temppeleitä ja New Yorkin pilvenpiirtäjiä ja minä se vaan kuvaan yhtä ja samaa hiivatin puuta.

Hyvä että kuvasin, sillä samalla kuvsin tietämättäni sen muutosta.

Pari vuotta takaperin katkesi puusta muutama iso oksa ja sitä tuettiin erinäköisillä viritelmillä. Vaan puu oli tullut jo elämänsä loppusuoralle. Ja kolme neljä päivää sitten se murtui tuulessa pahasti. Vielä on muutama iso oksahaara pystyssä, mutta läheltä tarkasteltuna huomaa, että murtuma halkoo sen valtavan rungon lähes kauttaaltaan. Ei taida sotatammesta enää puuta tulla.

Tässä kuvasarjaa tästä ikivanhasta ystävästä - jolta näin julkisesti pyydän anteeksi sen mollaamista. Eihän se sinun vikasi ole, jos minä yhä uudelleen huomaan valokuvaavani sinua!

Sotatammi suuruutensa päivinä, kaikki oksat tallella, vehreänä ja hyvinvoivana.

Ronja ihmettelee suurta tammea. Kuvattu  2008.

Hiljakseen puu tiputtaa lehtensä ja on valmis talven tuloon. Kuvattu 2006.

Latureitit kiertävät suuren puun. Kuvattu (ehkä) 2007.

Puun juurella on kuvattu monta ystävää ja sukulaista - tässä poseeraa äitini kera tammen, vuosi 2008.

Tämä kuva on päätynyt myös Ottilia Visions -myyntigalleriaankin. Ja löytyy myös hyvän ystäväni Marja P:n seinältä.

Yökuva suuresta tammesta 2009.

Ensimmäiset vauriot ilmestyvät, yksi suuri oksahaara on katkennut - kuvattu 6.12.2009.

Lisää oksia murtuu ja puuta sidotaan vaijerein ja nauhoin. Kuvattu 3.9.2010.

Puu alkaa näyttää jo joka kulmalta muotopuolelta. Kuvattu 7.10.2010.

Talven kelmeyttä vastaan rujo puu näyttää surulliselta. Mutta yhä se on kuitenkin koossa. Kuvattu 11.12.2010.

Ja niin tulemme sitten tähän päivään, jolloin puu koki pahimmat murtumiset. Ymmärtääkseni kyse ei ollut edes isosta myrskystä - se vain oli tullut tiensä päähän.

Sivulta näkee että puu on kadottanut jo aiemmin runsaasti oksia vasemmalta reunaltaan,  nyt myös suuren osan oikeanpuoleisista oksistaan.   

Puu on kokenut jälleen kovia ja suuret oksat lepäävät maassa. Onneksi ei ketään jäänyt alle.

Nuori mies ihmettelee puun kokemia vaurioita.

Mies tutkii puuta ja vaurioita - kuvassa ei siis ole Kimmo, vaikka äkkiseseltään niin näyttäisikin.

Lähikuvasta näkyy miten murtuma jatkuu koko rungon matkan aina tyveen asti.