Painonpudotuksesta minulla on kyllä omakohtaista kokemusta. Pudotin ensimmäisinä Viron vuosinani kolmessa vuodessa 34 kiloa, joka oli jo sellainen saavutus, että siitä kirjoitti suomalainen Fitness-lehti otsikolla: Method Linkama. Samaan aikaan Kimmolta putosi 25 kiloa, ja kuten lehdessä todettiin, aviovuoteestamme katosi väliltämme yhden ihmisen verran läskiä.
Kimmo on pysynyt sen jälkeen hoikkana, mutta minulla on parin kolmen viimeisen vuoden aikana paino hiljalleen lähtenyt uudelleen nousuun. ÄRS!
Nuo legendaariset 34 kiloa lähtivät kahdella tavalla: hyötyliikunnalla ja vähähiilihydraattisella ruokavaliolla. Sattuneista syistä en ole pystynyt pitkiin aikoihin liikkumaan aiempaan tapaan ja hiilihydraattejakin olen välillä nauttinut aika estottomasti.
Vuodenvaihteen jälkeen aloitin uudelleen tarkkailla nauttimieni hiilihydraattien määrää, jätin ruokavaliosta pois tyystin leivän ja perunat ja riisin. Sokeria syön harvakseltaan, onneksi en ole mikään namin nassuttaja. Ja neljän kuukauden aikana olen saanut pudotettua painostani surkeat kolme kiloa. Mutta sentään pudotettua jotain.
Tai näin luulin.
En käy puntarissa päivittäin, mutta vähintään kerran viikossa, ehkä kaksi. Neljä päivää sitten nousin sitten puolihuolimattomasti puntarin päälle ja se ilmoitti painonnousua olevan edelliseen punnitukseen verrattuna kokonaista 9 kiloa. YHDEKSÄN KILOA!
Tuijotin lukua epäuskoisena ja sitten sain änkytettyä Kimmolle, että puntari on luultavasti rikki. Kimmo nousi puntarille, ja se näytti hänelle juuri oikeat lukemat.
Yhdeksän kiloa, takoi takaraivossani ja otsalohkossani. Miten se on mahdollista!!? Yritin miettiä missä ajassa paino oli noussut ja mielestäni edellisestä punnituksesta oli kulunut viikko, maksimissaan puolitoista. Ja sinä aikana paino oli ampunut ylöspäin 9 kiloa!
Ei näin voi tapahtua! Ei vaan voi! Kimmo yrittää: "Ehkä suhun on kerääntynyt vain nestettä?" "YHDEKSÄN KILOA NESTETTÄ?" minä lähes karjun. Ja sitten hitaasti vajoan epätoivoon ja itsesääliin.
Seuraavat pari päivää pohdin painonnousun ongelmaa. Tuijottelin peiliin, enkä nähnyt noita 9 kiloa missään. Itsepetostako? Peilistä katsoi toki pullea Tiina, mutta ei sen pulleampi kuin mihin olin tottunut. Vaatteetkaan eivät kiristäneet sen kummemmin.
Yritin miettiä, että mitä olen syönyt viime aikoina, ja nopeasti mieleen nousi syntinen Horanin nuudeli-pelmeni -keitto. Pelkkää hiilihydraattia nuo nuudelit ja pelmenit. Ja seuraava flashback menneeseen viikkoon: kahtena iltana olimme syöneet molemmat 2,5 dl kermajäätelöä, maustettuna Amaretto-liköörillä. (Aivan uskomattoman hyvää, huokaan salaa.)
Mutta että yhdeksän kiloa! Ei se voi tulla tuollaisista pienistä horjunnoista ruokavaliossa. Ei noin nopeasti!
Lopulta tulen päätökseen, että sisälläni velloo hirveä kasvain, joka kasvaa nopeammin kuin Jaakon pavunvarret. Kuljen pää riipuksissa, en uskalla puhua Kimmollekaan asiasta. Huokailen. Että tällainen kirous se sitten tuli meidän elämäämme. Salaa peilistä yritän etsiä kohtaa, johon kasvain on asettunut. Huokailen ja olen melankolinen.
Tänään astuin uudelleen puntarille, tarkistaakseni kuinka paljon kasvain on neljässä päivässä kasvanut. Ja puntari kertoo, että olen laihtunut viime punnituksesta -19 kiloa.
Hypään pois puntarista ja sitten sen päälle. Samalla paino lisääntyy +2 kg. Pois puntarista ja takaisin puntarille, ja taas lisää +2 kg. Ja toistetaan.
Lopetan step-aerobickin kun puntari näyttää mukavasti neljä kiloa vähemmän kuin viikko sitten ja onnittelen itseäni painonlaskusta. Ja kannan puntarin roskiin.
Lähiaikoina pitänee hankkia uusi puntari, mutta iloitaan nyt hetki keventyneestä olosta - ja ennen kaikkea keventyneestä mielestä!
Perheemme monitaitoinen ja avustava koira tutkii vaa'an ja haluaa kalibroida sen.
Tällainen neljän päivän draama siis minulla. Tyhjästä. Mutta ehkä siitä on se ilo, että jatkossa yritän ihan oikeasti olla tarkempi siitä mitä suuhuni panen. Jotta tuo kauhulukema viallisella vaa'alla ei toistuisi tosielämässä!
