Ihanaa, Leijonat, ihanaa!
Kovin mielelläni olisin ollut paikalla minäkin, sillä uskon, että tuo massahurmos ja iloisuus oli läsnäolijoille ikimuistoinen suuri kansallinen hetki. Kun on hienoa olla suomalainen.
Toisaalta, samaan aikaan mietin sitä miten tuollainen massa käyttäytyy, 100.000 ihmistä on paljon. Massahurmos saattaa johtaa myös massapaniikkiin, mitä ollaan nähty joissain jalkapallo-otteluissa, joissa katsojia on survoutunut hengiltä liian suuren ihmismassan pakkautuessa liian pieneen tilaan. Näin ei onneksi käynyt.
Illemmalla olen sitten lueskellut nettilehtiä ja naattinut, kuten Mertaranta sanoo, kuvien kautta tästä komeasta hetkestä. Myös iltapäivälehtien keskustelupalstoja olen lueskellut, ja huomannut että moni on ollut loukkaanut joidenkin leijonien melko tukevasta juhlakunnosta. Minua se ei häirinnyt. Mutta kieltämättä valmentajan kompurointi punaisella matolla on vähemmän korrektia. Kun näiden urheilijoiden pitäisi kai olla esikuvia nuorelle polvelle.
Toisaalta, kai nuori polvikin ymmärtää elämästä sen verran, että joskus isot miehet juhlivat. Ja nyt siihen oli syytä!
Komiat kinkerit nämä lätkäjuhlat olivat, vaikka vain kuvien ja videopätkien kautta nähtynä. Mutta, mutta... jos jotain saa kritisoida, niin se oli esiintyjät. Tai ainakin ne, jotka minä ehdin telkusta nähdä. Muutama aika aneeminen räppäri hosumassa huppareissaan. Äänentoisto niin ala-arvoista ettei sanoista saanut selvää, ja kai räpissä se sanoituspuoli kuitenkin on aika oleellinen.
Mutta eivät minua oikeasti häirinneet räppäritkään niin paljon kuin ilmeisesti vanhemmalle yleisölle suunnattu Vesa-Matti Loirin esitys. Se oli niin korni, että en pystynyt sitä katsomaan kokonaisuudessaan vaan pakenin parvekkeelle tupakalle.
Tiedän, koska näin olen lukenut, että illan esiintyjät olivat (kuulemma) leijonien toivomia. Perin ihmeellinen on siis leijonien musiikkimaku. Ja voiko porukalla olla edes ns. lempimusiikkia? Eiköhän porukka kuitenkin koostu yksilöistä, joilla saattaa olla jokaisella hyvinkin erilainen maku.
Siis räppiä kuultiin. Ja sitten se Loiri. Joka, kuten jo yllä sanoin, oli niin korni, että ei tiennyt itkeäkö vai nauraa. Mies oli kyllä niiiiiin väärässä paikassa kuin olla ja voi, ja vielä täysin väärin kappalevalinnoin. Kyse oli kansanriehasta, ja Loiri saapuu esittämään ylipateettista "taidemusiikkia", kuten Georg Malmstenin vanhan rallin Väliaikainen puettuna nyt pateettis-eläytyvään Loiri-muotoon. Ja ne sanat! Missä Loiri kuvitteli olevansa? Ketä kiinnostaa kuulla kansanriehassa:
Elo ihmisen huolineen ja murheineen,
Se on vain väliaikainen.
Ilon hetki myös helkkyvin riemuineen,
Se on vain väliaikainen.
Tämä elomme riemu ja rikkaus,
Sekä rinnassa riehuva rakkaus,
Ja pettymys tuo - totta tosiaan -
Väliaikaista kaikki on vaan!
On varmasti seljennyt, että en ole suuri Loiri-fani. En ole koskaan ollut. Enkä ole ymmärtänyt näitä Eino Leino-sovituksia enkä mitään muutakaan mitä tämä taiteilija on loirintanut. Mutta tiedän, että hänellä on kuitenkin oma kuulijakuntansa. Tämä Kauppatorin esitys voisi olla vallan omiaan jossain Tampere-talossa missä väki istuu aloillaan ja keskittyy musiikkiin ja sen (mahdolliseen) sanomaan. Mutta Kauppatorilla! Lätkäjuhlissa! Hellurei hellurei. Ja kiitos ei!
Sen sijaan Sakari Kuosmanen veti Finlandian niin kauniisti kuin vain Sakari Kuosmanen voi. Sitä oli ilo kuulla, jos oli myös aina yhtä mukava kuulla Mertarannan Ihanaa leijonat ihanaa! Se kappale tiesi paikkansa!
Ja tähän nyt sitten päätän päivän lätkäkirjoituksen. Ehkä jo huomenna voi alkaa uusi arki.
