maanantai 2. joulukuuta 2013

Nepalin ihmemaa, osa 15: Dhulikhel, kalsarihemmo ja me

Matka jatkuu, lähdemme Bhaktapurista Kathmandun sijasta Dhulikhelin vuorelle. Päämääränä nähdä Himalajat aamuauringon ensi säteissä.

Matkaamme paikallisbussissa jota odotamme pitkään kovassa auringonpaisteessa. Jokainen Dhulikheliin menevä bussi on pysäkillemme tullessa jo tupaten täynnä. Ja vaikka olen valmis tinkimään matkutustusmukavuudesta, bussin katolle meneminen on se kohta johon minä vedän rajan. Lopulta tulee paikalle bussi jonne meidät ja muut pysäkillä bussia odottaneet saadaan survottua sisään.

Meillä on seisomapaikat käytävällä joka on niin täpötäynnä että oikeastaan ei tarvitse edes pitää kiinni mistään, kun ihmismassa pitää meidät kuitenkin pystyssä. Minä olen riittävän matala ja näen ikkunoista ulos, Kimmo pitkänä miehenä joutuu kyyristelemään ja pää jumputtaa bussin kattoa aina pomppujen kohdalla. On myös kuuma. Mutta vieressä lapsen kanssa matkuva nepalilaismies pitää juttua yllä, kyselee mistä tulemme ja mihin menemme.

Banepa on viimeinen hieman isompi paikka ennen  Dhulikhelia ja Banepassa ihmisiä poistuukin bussista sen verran että saamme loppumatkaksi istumapaikat. Taas viimeisen tunnin bussi nousee ja nousee ja nousee ja ikkunoista näkyy jatkuvasti yhä komeampia näkymiä. Kunnes olemme saapuneet Dhulikhelin bussiasemalle. Hiiop ja ulos ja sitten Shiva Guest Housea etsimään.

Mutta ensin on saatava jotain viilentävää. Sillä nyt on tosiaan kuuma.


Yhdenkin oluen juonnissa kuumana päivänä on kuitenkin riskinsä. Se saattaa viedä tyystin voimat. Lähdemme kuitenkin talsimaan tietä eteenpäin, ylöspäin, ylöspäin. Pikku hiljaa Dhulikhelin asutus käy harvemmaksi ja kysymme vastaantulijalta onko Shiva Guest Houseen vielä pitkäkin matka. Mies hymyilee iloisesti, ei ole, vain kaksikymmnetä minuuttia ylöspäin ja kun tulette Shivan temppelille olettekin jo melkein perillä. Me huokaamme raskaasti.

Jos jotain olimme Nepalissa oppineet, oli se, että aikakäsitykset matkojen taittamisesta olivat meillä ja nepalilaisilla hieman erilaiset. Jos joku totesi paikan olevan "five minutes away" tarkoitti se meille vähintäin viittätoista minuuttia. Saatoimme vain arvella kuinka kaukana oli "only twenty minutes away".

Lopulta näemme kyltin: Shiva Temple ja lähdemme sinne. Ohje oli kulkea pienen temppelialueen läpi ja jatkaa siitä sitten vielä pieni tovi eteenpäin. Tuskin olemme temppelille päässeet kuin jostain materialisoituu kalsonkeihin pukeutunut ukkeli, hyvin hyvin iloisena. Hän kipaisee paikalle kädessään punaista värimönjää sisältävä kippo ja painaa meille tikat otsaan. Eli nuo punaiset täplät, joita hindulaiset tapaavat kantaa niin arkena kuin erityisesti juhlapyhinä. Olemme häkeltyneitä ja hikisiä ja väsyneitä, mutta toisaalta, jännäähän tämä on. Vaan sitten alkaa kalsarihemmo vaatia meiltä rahaa. Pieniä seteleitä ei ole, ja epäilemme että kalsarihemmo ei olisi kovinkaan halukas antamaan meille vaihtorahaa isosta setelistä. Löydämme sentään taskun pohjalta jonkun pienen ryttyisen setelin jonka ojennamme hemmolle. Hemmo ei ole tyytyväinen, ja alkaa kiukkuisena paapattaa meille, more more money.

Me jatkamme matkaamme, todeten, että kun ei ole, niin ei ole. Kalsarihemmo ei nyt suorastaan pui nyrkkiä peräämme, mutta eron hetki ei selvästikään ole hänestä hauska.

Kimmo lähestyy Shivan temppelin porttia. Mustat veistokset, jotka reunustavat tietä ovat shivalingoja, hindulaisuuteen liittyviä hedelmällisyyden symboleja

Om -kuvio mantrasta om mani pad me um löytyy temppelin portin pielestä

Itse temppeli oli koko lailla pieni

Kimmo saa kalsarihemmolta tikan otsaansa

Temppeliltä matka jatkuu metsään, kuten kyltti opastaa
Lopulta olemme saapuneet Shiva Guest Houselle. Se on pieni kaksikerroksinen rakennus jossa on nähdäksemme kolme vierashuonetta. Yhdessä yöpyy hollantilainen nuori pariskunta, toisessa me. Kolmas lienee tyhjänä. Taloa pitää keski-ikäinen pariskunta ja heidän aikuinen tyttärensä. Ja se lienee viimeinen majatalo vuorelle noustaessa. Tätä ylempänä on tietääksemme vain aivan vuoren huipulla oleva Kalille omistettu temppeli.

Nousemme majatalomme katolle ja toteamme maisemien olevan huikaisevan hienoja, aivan mielettömiä. Kaikkialle näkyy vuoria ja jossain niiden takana ovat myös Himalajat, jotka ovat kuitenkin, yllätys yllätys, pilvien peitossa. Muuten on vain hiljaisuutta ja avaruutta ja ilmaa joka on raikkaudessaan ja puhtaudessaan ennen kokematonta.

Misemaa hotellin kattoterassilta


Tiinan tika ei kauaa pysy hikisessä otsassa. Mutta perillä ollaan! Ja miten hienossa paikassa!

Kimmon otsa on kuivempi ja tikakin selvärajaisempi

Shiva Guest Housen isäntäperhe

Tie vie Tiibetiin ja Kiinaan, joka on n. 85 km päässä.

Lapset keinuvat suureen puuhun kiinnitetyssä keinussa

Maisemaa laaksoon

Asutusta alhaalla ja vielä alempana
Paljon ei Shiva Guest Housessa ole ulkopuolisia aktiviteettejä. Ellei sitten halua lähteä trekkaamaan sieltä vielä ylemmäs, Kalin temppelille. Me emme halunneet. Aiottua pidemmäksi venyneen matkamme aikana likaantuneet pyykit pestyämme istuimme kattoterassin muovituoleilla ja katselimme maisemaa, johon ei voinut kyllästyä. Luimme mukanamme tuomiamme kirjoja. Kiertelimme Guest Housen pientä puutarhaa ja ihastelimme sen mandariini-, appelsiini- ja persimonipuita. Ja salaa seuraillimme viereisen pikkuruisen talon elämää.

Näin olikin hyvä olla, vain olla ja rauhottua. Jossain vaiheessa iltaa Kimmo totesi: "Jos nyt emme antaisi itsestämme kuulua ja jäisimme tänne, ei kukaan koskaan varmastikaan löytäisi meitä." Se ajatus tuntui aika kivalta. Olla jossain koko maailman tavoittamattomissa. Hyvin kaukana.


Naapurin vuohia ja pikkupoikia. Isäntämme veljen perhettä. "Kaikki me olemme täällä sukulaisia" toteaa isäntämme.

Appelsiinit eivät ole vielä kypsyneet

Kukkuu
Illallista syömme pienen majatalomme alakerrassa. Se on yksinkertainen nepalilainen perusruoka: dal bhaat, joka sisältää linssejä (dal) ja riisiä (bhaat). Yksinkertaista mutta erinomaista.

Ruokasalissa tapaamme talon toisen ulkomaalaisen asukkaan, hollantilaisen nuoren pojan, joka kertoo tyttöystävänsä olevan huoneessa kipeänä. Kysymme mikä tytöllä on ja poika kertoo huolestuneena tytön voivan huonosti, ripuliakin hänellä on, ja kuumetta. Epäilemme perusnepalilaista vatsatautia, ehkä salmonellaa, josta Kimmolla on aiempaa kokemusta mutta pojan kuvaillessa oireita, emme ole sittenkään siitä varmoja.

Tyttö ja poika olivat vaeltaneet Dhulikheliin jostain parinkymmenen kilometrin päästä ja jo matkalla tyttö oli alkanut tuntea heikotusta. Olivat ajatelleet sen olevan vain väsymistä ja menevän ohi levolla. Seuraavana päivänä oli heikotus vain jatkunut, tyttö oli ollut ruokahaluton ja voimaton. Vasta sitä seuraavana päivänä oli mukaan tullut vatsaoireita. Ei mitään kovia suolistokramppeja, mutta ripulia kuitenkin. Tänään oli ripulointi yltynyt ja illallisella ollessamme tyttö tulee itkien ruokasaliin ja kutsuu poikaystävänsä huoneeseen. Pojan palattua hän kertoo että tyttö oli nyt alkanut oksennella.

Kuuntelemme huolestuneena tytön oireita. Vatsatautiin liittyy yleensä sen rajuus. Se tulee kuin pyörremyrsky ja vie heti jalat alta. Tytön olo oli vain huonontunut päivä päivältä ja he olivat nyt levänneet Shiva Guest Housessa kolme päivää. Tyttö kieltäytyi juomasta, mitä me pidimme huolestuttavana. Ripulointi ja oksennustauti vievät ihmisestä nesteet ja niiden mukana myös kaikki elämälle tärkeät kivennäisaineet. Riittävä nesteytys on yksi kaikkein tärkeimmistä hoidoista myös vuoristotaudista kärsiville. Tarjosimme tytölle meidän Rehydrol-pusseja, nesteytysjauhetta, mutta heillä itselläänkin oli sellaista mukanaan, tyttö vain kieltäytyi niistä. Hän ei kuulemma saa niitä nieltyä alas. Me hyvin vakavana korostimme nesteen tärkeyttä, jos ei Rehydrolia, niin sitten vaikka teetä. Jos nyt oli mennyt kolme päivää syömättä ja pitkälti juomattakin, jo se yksinään on heikentänyt tytön kuntoa, kaikesta ripulista ja oksentelusta puhumattakaan. Joten juotava tytön oli, hyvällä tai sitten vaikka pakolla.

Saatoimme hyvin ymmärtää pojan hädän. Ei voisi olla syrjäisempää paikkaa ja hankalampaa aikaa sairastua kuin Dhulikhel ja Dasain-juhla, jolloin bussejakaan ei kulje. Seuraavana aamuna kuulimme että tyttö oli oksentanut verta ja hotellimme isäntä oli tilannut hänelle kuljetuksen Patanin sairaalaan. Voimme vain toivoa että tyttö parantui  mikä ikinä hänellä sitten olikaan.

Mutta palataan vielä tähän iltaan. Aurinko meni mailleen ja värjäsi taivaan ihanaksi. Mutta Himalajat eivät tulleet esiin kuin ihan pienenä vaaleana pilkkuna pilvien yläpuolella. Isäntämme kuitenkin oli vitivarma siitä että aamulla ne olisivat näkyvissä.



Pikkuruisesti näkyy pilvien takaa murunen Himalajaa

Auringonlasku on silti väreissään maaginen

Viimeiset punat vuorten yllä ennen kuin maisema pimentyy ja valot syttyvät pieniin kyliin vastapuolella laaksoa

Ilta on saapunut. Se on kirkas. Mikä lupaa hyvää seuraavalle aamulle. Ehkäpä nyt...

Pieni majamme Dhulikhelissa. Nettiyhteyttä ei tietenkään ole, mutta Kimmo katselee koneelta päivän kuvasaalista.

Koittaa seuraava aamu. Jälkeen viiden käyn katsomassa joko voi ilmasta päätellä mitään. Ilma on kirkas ja kylmä, ja Himalajat näkyvät selvästi. Siellä ne odottavat aamun nousua. Olen niin innoissani etten ehdi edes vaatteita pukea päälleni. Pyjama päällä virittelen uutta gorilla-podiani ja räpläilen kameran säätöjä ja vaihtelen objektiiveja. Kohta, kohta! On kylmä, mutta olkoon. Ei nyt ehdi lähteä lisääkään vaatteita päällensä pukemaan kun on koittamassa SUURI HETKI.

Tiina on valmiina. Enää vain auringosta puuttuu.


Kimmokin on viritellyt oman kuvauspatteristonsa.

Päivä alkaa hitaasti valjeta



Kello käy ja aurinko alkaa kivuta selkämme takana olevan vuoren yli. Samaan aikaan alkavat pilvet keräytyä myös taivaalle, suoraan Himalajan päälle. Ja kun aurinko on noussut, ovat pilvet peittäneet valkeat vuorenhuiput. Damn!

"Ei sitten tälläkään kertaa", totean katkeraa kalkkia nieleskellen. Mutta ei peli ole vielä täysin menetetty. Seuraavaksi palaamme Kathmanduun viettämään Dasainia ja sitten suuntaamme kohti Pokharaa, ja siellä on vielä mahdollisuus ottaa revanssi seitsemän vuoden takaiselle pettymykselle. Sillä Pokharan takana asustaa Annapurna, tuo pyhä vuori, ja sen kaikkein kaunein huippu, kuuluisa Machapuchre eli Fishtail.

Pakkaamme siis laukkumme ja lähdemme etsimään bussia joka viesi meidät Kathmanduun. Sillä sinne meidän on tänään päästävä, koska seuraavana päivänä olemme lähdössä viettämään Dasainin pääjuhlaa Backyard Hotelin omistajan, Mr Durgan kotikylään.

Ensin on kuitenkin ylitettävä Shivan temppelialue, ja siellähän vanha ystävämme kalsarihemmo on jo odottamassa. Tällä kertaa hän on kuitenkin pukeutunut parhaimpiinsa. Sillä tänään on juhlapäivä. Aivan vuoren huipulla olevalla Kalin temppelillä aamusta alkaen rummut pärisseet seremoniallisten uhrausten merkiksi.

Minä kuvaan Shivan temppelin patsaita ja Kimmo kipittelee pitkin pihaa kalsarihemmo perässään. Hätääntyneenä Kimmo huutelee: "Tule jo tai toi kalsarihemmo saa muuten mut kiinni!"

Yksityiskohta Shivan temppeliltä

Patsaita Shivan temppelillä

Jätämme temppelin taaksemme ja palaamme Dhulikhelin kaupunkiin. Bussin löytäminen Dhulikhelissä on helpommin sanottu kuin tehty. Hiljaista oli linja-autoasemalla. Joku arveli että ehkä iltapäivällä saattaisi yksi bussi lähteä kohti Kathmandua.

Käytimme aikaamme tutustumalla Dhulikhelin kaupungin vanhaan newarikaupunginosaan. Vettä alkoi ensin tihuuttaa, sitten sataa kaatamalla. Eikä meillä tietenkään ollut matkassa sateenvarjoja. Loikimme siis märkinä vesilätäköiden yli ja kauhulla katsoimme kuin veristä vuohta retuutettiin kadulla. Tänään oli Dasainin uhripäivä. Huomenna uhreista sitten kokattaisiin Dasainin pääjuhlan herkkuateriat.

Tänään ei ole hyvä päivä vuohille

Lopulta bussi löytyy. Se on tietenkin pian täynnä mutta saamme istumapaikat. Ja taas rytyytellään pitkin kapeita vuoristoteitä.

Kun illan pimetessä saavumme Backyard Hotellille kuulemme karmean uutisen. Samalla Dhulikhelin tiellä mitä itse olimme juuri körötelleet oli bussi syöksynyt rotkoon. Kymmenen ihmistä oli kuollut ja niistä kahdeksan oli hotellimme johtajan, Mr Durgan sukulaisia matkalla samoille juhlille jonne meidän oli seuraavana päivänä määrä lähteä. Arvatenkin ilojuhlasta tuli yksityinen surujuhla. Ja vaikka Mr Durga oli pahoillaan siitä että juhlia joita hän meille lupasi ei tullut, ymmärsimme täysin tilanteen ja esitimme hänelle vain surunvalittelumme.

4 kommenttia:

Nimetön kirjoitti...

Hei, rakas Tiina!!

Minulla on tänään vapaailta ja hienoa ohjelmaa tiedossa - pääsen rauhassa uppoutumaan matkakertomukseesi!! Olet taas nähnyt valtavasti vaivaa ja uhrannut aikaasi. Kiitos jo etukäteen! Olen tehnyt pikaisen esikurkinnan, koska olen niin malttamaton. Ja upea näyttää matkanne ollee, yllenpalttisia kuvia ainakin...!
No niin kohta aloitan siis osasta no 1!!

Terveisin

Jussi

Kimmo Linkama kirjoitti...

Jos bussimatkoihin liittyy tiettyä epämukavuutta umpitäyteyden muodossa ja tietty riski ylikuormien vuoksi, täytyy sanoa, että tunnelma on katossa ja bussikuskit pitävät asiakkaistaan tosi hyvää huolta.

Matkalla Nagarkotista Bhaktapuriin bussi hidasti jokaisessa tienmutkassa, josta kuljettaja ilmeisesti tiesi kyytiin voivan jonkun haluta, ja soitteli jäätelöautotorveaan monta kertaa, jotta kaikki ehtisivät kyytiin. Kerran joku oli myöhästyä, mutta rahastajapoika huomasi tulijat, hihkaisi kuskille, joka oitis pysähtyi, rahastaja ryntäsi ihmisiä vastaan ja auttoi heitä tavaroiden kantamisessa.

Joku halusi matkan varrella ostaa mitälie, oliko purkkaa vai tupakkaa, en tiedä, mutta taas pysähdyttiin tienvarren kioskihökkelin kohdalle, ja rahastaja kipaisi ostokset hakemaan saatuaan matkustajalta rahat.

Tässä Bhaktapur-Banepa-Dhulikhel-bussissa jouduimme niin taakse, että tapahtumien seuraaminen ei näkyvyyden puutteessa oikein onnistunut, etenkään minulta, joka seisoin kaula mutkalla. Tiina hihkuu jotain kauniista näkymistä, minä taas pää katonrajassa näen ikkunasta vain tienpientareen. No, myöhemmin sitten ihailin matkan maisemat kuvista.

Dhulikhelissa tuli tehdyksi myös matkan rasittavin trekkaus. Kun selkisi, että Shiva Guest Housessa ei tarjoilua enemmälti ollut, heitin repun selkään ja lähdin kylille kaupoille. Ensin viidakkopolkua hotellilta alas temppelille, nopea spurtti karkuun turisteja vaanivaa kalsarihemmoa, miljoona porrasta ylös kaupunkiin ja pari kilometriä kojuille, joiden valikoimat täyttivät akuutit tarpeet. Reppu täynnä takaisin samaa reittiä, ja perillä jo aika puhkinainen olo :-)

Tiina Linkama kirjoitti...

Tämä oli sellainen spurttitrekkaus. Olihan se Pokharankin kahdeksantoista kilometriä aika taival, mutta siihen oli varattu reilusti aikaa.

Tiina Linkama kirjoitti...

Jussi, hauskaa että pääset nyt matkalle mukaan. Jään odottelemaan mielenkiinnolla kommenttejasi. Sinullehan maa on tuttu.