Koskaan ei ole liian aikaista
tarttua hetkeen
ja ihmisen käteen
avata ikkuna
nuuhkia sumua
kuunnella tuulta
antaa auringonläikän hiipiä lattialle.
~ Satu Hassi ~
Muita kuvallisia tulkintoja runoon löytyy täältä: 130. mv-haaste
maanantai 10. syyskuuta 2012
Mustavalkomaanantain #130 haaste: runo
Koskaan ei ole liian aikaista
tarttua hetkeen
ja ihmisen käteen
avata ikkuna
nuuhkia sumua
kuunnella tuulta
antaa auringonläikän hiipiä lattialle.
~ Satu Hassi ~
Muita kuvallisia tulkintoja runoon löytyy täältä: 130. mv-haaste
torstai 6. syyskuuta 2012
Valokuvatorstain 254. haaste: Debussyn Valse Romantique
Valokuvatorstain haasteet ovat palanneet kesätauolta. Tänä torstaina pyydetään inspiroitumaan musiikista, tarkalleen sanottuna Debussyn keveästä Valse Romantiquesta.
Muita musiikin innottamia kuvia löytyy täältä: Valokuvatorstain 254. haaste
Muita musiikin innottamia kuvia löytyy täältä: Valokuvatorstain 254. haaste
maanantai 3. syyskuuta 2012
Rummun kanssa maailmalla
Elokuuta päivitän yhä.
Yksi herttaisimmista reissuistani oli Nuori Herra Rummukaisen kanssa tekemäni matka Haapsaluun. Rummu tuli meille viikoksi hoitoon ja minä dog-nappasin pienen sydäntenmurskaajan ja vein poitsun meidän mökille, Villa Vallattomaan. Paikkahan oli Rummukaiselle tuttu, ja niin poika asettuikin heti aloilleen, kun kotiinsa olisi tullut.
Päivisin teimme retkiä lähiseuduille ja iltaisin lämmittelimme takkaa ja nautimme toistemme seurasta ja mökin rauhasta.
Kotimatkakin sitten koitti ja teimme sitä pitkän kaavan mukaan. Ajelimme Soomaan kansallispuiston kautta ja pysähdyimme useasti ihailemaan dramaattista taivasta - myrsky teki tuloaan.
Näin teimme matkaa seitsemän tuntia ja lopulta päädyimme Rõnguun minne Rummukaisen oma perhe oli saapunut karvapoikaansa hakemaan. Haikein mielin luovutin pienen seuramieheni omalle kotiväelleen. Hieman Ultra Brata mukaellen: Minä katselin auton ikkunasta, loittonevaa selkääsi. Kiersit vesilammikon ja arvaan ettet murehdi tätä eroa.
Yksi herttaisimmista reissuistani oli Nuori Herra Rummukaisen kanssa tekemäni matka Haapsaluun. Rummu tuli meille viikoksi hoitoon ja minä dog-nappasin pienen sydäntenmurskaajan ja vein poitsun meidän mökille, Villa Vallattomaan. Paikkahan oli Rummukaiselle tuttu, ja niin poika asettuikin heti aloilleen, kun kotiinsa olisi tullut.
Päivisin teimme retkiä lähiseuduille ja iltaisin lämmittelimme takkaa ja nautimme toistemme seurasta ja mökin rauhasta.
Rummu terassilla mietteliäänä
Smile! And the world smiles with you
Kotimatkakin sitten koitti ja teimme sitä pitkän kaavan mukaan. Ajelimme Soomaan kansallispuiston kautta ja pysähdyimme useasti ihailemaan dramaattista taivasta - myrsky teki tuloaan.
Näin teimme matkaa seitsemän tuntia ja lopulta päädyimme Rõnguun minne Rummukaisen oma perhe oli saapunut karvapoikaansa hakemaan. Haikein mielin luovutin pienen seuramieheni omalle kotiväelleen. Hieman Ultra Brata mukaellen: Minä katselin auton ikkunasta, loittonevaa selkääsi. Kiersit vesilammikon ja arvaan ettet murehdi tätä eroa.
sunnuntai 2. syyskuuta 2012
TriStar Triathlon 2012 Otepäällä 5.8.2012
Syyskuuta eletään, mutta minä palaan, kuten aiemmin jo lupasin, elokuun kohokohtiin. Yksi sellainen oli ehdottomasti Otepäällä kisattu TriStar Estonia 2012, kolmiottelu, jossa kisattiin uimalla, pyöräilemällä ja juoksemalla.
Meillä oli Villa Ottiliassa usein meillä vieraillut ja erilaisissa kilpailuissa kunnostautunut suomalainen supermies, Risto Nenonen, joka edellisessä triathlonissa oli voittanut pronssisa omassa ikäsarjassaan. Risto tuli puolustamaan mitaliaan ja minä lähdin Riston viehttävän Raila-vaimon kanssa seuraamaan kisoja.
Päivä oli mitä suotuisin. Aurinko paistoi aamusta alkaen ja Pyhäjärven kauniit maisemat tarjosivat upeat puitteet kisalle. Ilmassa oli todellakin suuren urheilujuhlan tuntua kun supermiehet ja -naiset ottivat mittaa toisistaan.
Kisa kulki seuraavasti: ensin koko suuri urheilijamassa pulahti Pyhäjärveen missä uitiin kilometri. Siitä kipin kapin pyörien päälle ja polkupyöräilyä 100 km. Ja perään vielä 10 km juoksu. Joka ensimmäisenä taittoi nämä 111 km oli voittaja. Hurja suoritus.
Valokuvaajalle kisa tarjosi runsaasti materiaa: yleisön riemu ja hurmio, urheilijoiden ponnistelut ja voitontahtoisuus, upeista trimmatuista mies- ja naisvartaloista puhumattakaan. Minä nautin.
Ohessa kuvia tästä suvisesta mittelystä Pyhäjärven rantamilla:
Olin kuullut Ristolta etukäteen että lähtö on aikamoista sähellystä. Kun koko urheilijamassa syöksyy järveen samanaikaisesti. Vesi kuohuaa ja hyvä että eteenpäin päästään kun kaikki ripeltävät pienessä tilassa yrittäen päästä kärkipaikoille heti ensi metreiltä.
Kuin sattuman kaupalla löydän myös Riston urheilijajoukosta:
Ja sitten kisa alkaa, väki rynnistää veteen ja kuohut ovat kovat ja tyrkintä vielä kovempaa:
Minä en valitettavasti ehtinyt olla kisoissa ihan loppuun saakka, sillä minua tarvittiin Villa Ottilialla. Niinpä en päässyt kuvaamaan Riston maaliin saapumista. Ensi vuonna sitten! Tässä kuitenkin muutama tyylinäyte siitä miltä tuntuu kun maali häämöttää ja urakka on suoritettu.
Yllä olevat kuvat toivottavasti antoivat jonkinlaista käsitystä tästä huikeasta kisasta. Jos haluat katsoa hieman lisää kuvia salskeista uroksista ja sutjakoista urheilijanaisista, löytyy niitä tästä kansiosta lisää, suosittelen kaikille urheilun ja ihmiskehon kauneuden ystäville: TriStar 2012 Otepäällä
Ja kerrotaan nyt lopuksi vielä kisan voittajatkin (lainaan kisan virallista lehdistötiedotetta):
Thomas Hellriegel won his second TriStar111 Estonia, putting the hammer down on the bike and holding the lead over Estonia’s Kirill Kotšegarov and Latvia’s Rinalds Sluckis with a final finish time of 3:13:12 missing his last years time by only 20 seconds. Kirill tried to close the cap on the run but was a bit short with a finish time of 3:14.17 and Rinalds Slucks finished with 3:14.42.
The Women’s race was totally dominated by the TriStar Kufstein winner Lisa Hütthaler who took the win with a great time of 3:33.54 leaving Maja Stage Nielsen 3:38.30 and Tiina Boman 3:39.12.
TriStar Estonia itself managed to break some records to with all the distance sold out. We had over 1202 participants with 749 from Estonia and 255 atheletes form 16 different other countries.
Meillä oli Villa Ottiliassa usein meillä vieraillut ja erilaisissa kilpailuissa kunnostautunut suomalainen supermies, Risto Nenonen, joka edellisessä triathlonissa oli voittanut pronssisa omassa ikäsarjassaan. Risto tuli puolustamaan mitaliaan ja minä lähdin Riston viehttävän Raila-vaimon kanssa seuraamaan kisoja.
Päivä oli mitä suotuisin. Aurinko paistoi aamusta alkaen ja Pyhäjärven kauniit maisemat tarjosivat upeat puitteet kisalle. Ilmassa oli todellakin suuren urheilujuhlan tuntua kun supermiehet ja -naiset ottivat mittaa toisistaan.
Kisa kulki seuraavasti: ensin koko suuri urheilijamassa pulahti Pyhäjärveen missä uitiin kilometri. Siitä kipin kapin pyörien päälle ja polkupyöräilyä 100 km. Ja perään vielä 10 km juoksu. Joka ensimmäisenä taittoi nämä 111 km oli voittaja. Hurja suoritus.
Valokuvaajalle kisa tarjosi runsaasti materiaa: yleisön riemu ja hurmio, urheilijoiden ponnistelut ja voitontahtoisuus, upeista trimmatuista mies- ja naisvartaloista puhumattakaan. Minä nautin.
Ohessa kuvia tästä suvisesta mittelystä Pyhäjärven rantamilla:
Maalia vasta pystytetään. 111 kilometrin jälkeen pitäisi tänne päätyä
Yleisöä on saapunut paikalle sankoin joukoin
Olin kuullut Ristolta etukäteen että lähtö on aikamoista sähellystä. Kun koko urheilijamassa syöksyy järveen samanaikaisesti. Vesi kuohuaa ja hyvä että eteenpäin päästään kun kaikki ripeltävät pienessä tilassa yrittäen päästä kärkipaikoille heti ensi metreiltä.
Alkuhässäkkää kun uimarit hakevat paikkaansa rannalta
Kuin sattuman kaupalla löydän myös Riston urheilijajoukosta:
Risto heiluttaa
Ja sitten kisa alkaa, väki rynnistää veteen ja kuohut ovat kovat ja tyrkintä vielä kovempaa:
Ensimmäiset alkavat lähestyä uintiurakan loppua
Märkäpuvuista pyristellään ulos vauhdissa
Ja sitten pyörän päälle vikkelään
Risto Nenonen on polkenut tässä vaiheessa ensimmäisen kierroksen ja jatkaa seuraavalle.
Go, Risto, go!
Pyöräilyosion ykkönen tulee maalialueelle ja jatkaa tästä juosten 10 kilometriä
Ja matka jatkuu...
Minä en valitettavasti ehtinyt olla kisoissa ihan loppuun saakka, sillä minua tarvittiin Villa Ottilialla. Niinpä en päässyt kuvaamaan Riston maaliin saapumista. Ensi vuonna sitten! Tässä kuitenkin muutama tyylinäyte siitä miltä tuntuu kun maali häämöttää ja urakka on suoritettu.
Yllä olevat kuvat toivottavasti antoivat jonkinlaista käsitystä tästä huikeasta kisasta. Jos haluat katsoa hieman lisää kuvia salskeista uroksista ja sutjakoista urheilijanaisista, löytyy niitä tästä kansiosta lisää, suosittelen kaikille urheilun ja ihmiskehon kauneuden ystäville: TriStar 2012 Otepäällä
Ja kerrotaan nyt lopuksi vielä kisan voittajatkin (lainaan kisan virallista lehdistötiedotetta):
Thomas Hellriegel won his second TriStar111 Estonia, putting the hammer down on the bike and holding the lead over Estonia’s Kirill Kotšegarov and Latvia’s Rinalds Sluckis with a final finish time of 3:13:12 missing his last years time by only 20 seconds. Kirill tried to close the cap on the run but was a bit short with a finish time of 3:14.17 and Rinalds Slucks finished with 3:14.42.
The Women’s race was totally dominated by the TriStar Kufstein winner Lisa Hütthaler who took the win with a great time of 3:33.54 leaving Maja Stage Nielsen 3:38.30 and Tiina Boman 3:39.12.
TriStar Estonia itself managed to break some records to with all the distance sold out. We had over 1202 participants with 749 from Estonia and 255 atheletes form 16 different other countries.
torstai 30. elokuuta 2012
Kauniin päivän usvainen aamu Otepäällä
Aamulla kun silmät avasin ja katsoin ikkunasta ulos piti ihan hieraista silmiä. Olenko tullut sokeaksi vai minne on kadonnut maailma? Siellä missä ennen oli vihreää oli nyt vain valkoista. Kun oikein silmiään siristeli näkyi valkoisen lomasta epämääräisiä rajattomia hahmoja, naapuritontin puitahan ne. Omalla tavallaan kaunista, mutta ei mitenkään maisema, joka ajaisi ihmisen täyteen energiaa.
Keittelin kahvia ja kirjoitin tänne blogiin Tarton ilmailumuseota käsittelevän jutun. Ja katsoin ikkunasta ulos; sumu piti maisemaa yhä otteessaan.
Kahvista loppui maito ja sain syyn hypätä autoon. Otin kameran mukaan ja päätin samalla napsasta muutamaisen kuvan Otepään nähtävyyksistä. Kuten linnalaaksosta, kirkosta ja Tehvandin hiihtostadionista. Linnalaakso oli kadonnut, Tehvandi oli samoin hävinnyt ja kirkosta ei ollut tietoakaan. Niiden sijalla oli jälleen vain sumuharsoa joka oli tiheä kuin kangas.
Arvaatte varmasti jo että en ollut lainkaan pahoillani. Olen sanonut aiemmin ja sanon uudelleen, että ei ole huonoja ilmoja. On vain hyviä ilmoja ja sitten vielä parempia valokuvausilmoja. Tänään oli vuorossa jälkimmäinen.
Päätin jatkaa matkaani vanhalle hautausmaalle. Arvelin että usvaan kietoutuneet sammaloituneet hautakivet voisivat olla huikean näköisiä. Saavuttuani hautausmaalle jouduin pettymään. Usva alkoi selvästi jo hävitä. Hetki sitten Otepään kirkontornia ei näkynyt, nyt se sukelsi esiin silmieni edessä.
Jatkan matkaani Pilkusejärvelle, tuolle Latten lempijärvelle. Matkaa ei vanhalta hautausmaalta ole ajallisesti kuin viisi minuuttia. Kun saavun järvelle paistaa aurinko. Järvi on hiljainen ja kaunis, mutta usvainen se ei enää ole.
Ja näin päättyy usva-aamu, kirkkaaseen kuumaan auringonpaisteeseen. Tällaista se on syksyn tulo Otepäällä. Haikeaa, haihtuvaa ja kaunista.
Eikä sitten usvasta olekaan muuta kerrottavaa. Sen pituinen se.
Nokkosia naapuritontilla. On siellä myös suuria puita, mutta ne ovat kuvasta kadonneet.
Keittelin kahvia ja kirjoitin tänne blogiin Tarton ilmailumuseota käsittelevän jutun. Ja katsoin ikkunasta ulos; sumu piti maisemaa yhä otteessaan.
Kahvista loppui maito ja sain syyn hypätä autoon. Otin kameran mukaan ja päätin samalla napsasta muutamaisen kuvan Otepään nähtävyyksistä. Kuten linnalaaksosta, kirkosta ja Tehvandin hiihtostadionista. Linnalaakso oli kadonnut, Tehvandi oli samoin hävinnyt ja kirkosta ei ollut tietoakaan. Niiden sijalla oli jälleen vain sumuharsoa joka oli tiheä kuin kangas.
Otepään energiapylväs sentään näkyy, kun menee tarpeeksi lähelle. Tästä halaten energiaa!
Otepää City on kadonnut
Näkymää linnavuorelle ja laaksoon - tai pitäisi olla
Kaksi vaahteraa kirkonmäellä - alla linnavuorenlaakso toisesta suunnasta
Arvaatte varmasti jo että en ollut lainkaan pahoillani. Olen sanonut aiemmin ja sanon uudelleen, että ei ole huonoja ilmoja. On vain hyviä ilmoja ja sitten vielä parempia valokuvausilmoja. Tänään oli vuorossa jälkimmäinen.
Päätin jatkaa matkaani vanhalle hautausmaalle. Arvelin että usvaan kietoutuneet sammaloituneet hautakivet voisivat olla huikean näköisiä. Saavuttuani hautausmaalle jouduin pettymään. Usva alkoi selvästi jo hävitä. Hetki sitten Otepään kirkontornia ei näkynyt, nyt se sukelsi esiin silmieni edessä.
Kirkontorni alkaa näkyä - muutos tapahtuu muutamissa minuuteissa
Aurinko alkaa jo pilkahdella sumuverhon takaa
Jatkan matkaani Pilkusejärvelle, tuolle Latten lempijärvelle. Matkaa ei vanhalta hautausmaalta ole ajallisesti kuin viisi minuuttia. Kun saavun järvelle paistaa aurinko. Järvi on hiljainen ja kaunis, mutta usvainen se ei enää ole.
Ilma kirkastuu ja järvi on tyyni ja kaunis
Ulpukanlehdet kelluvat peilityynen Pilkusen pinnalla
Ja näin päättyy usva-aamu, kirkkaaseen kuumaan auringonpaisteeseen. Tällaista se on syksyn tulo Otepäällä. Haikeaa, haihtuvaa ja kaunista.
Eikä sitten usvasta olekaan muuta kerrottavaa. Sen pituinen se.
Tarton ilmailumuseo
Elokuun alkupuolella oli hetken hiljaista ja minä Kimmolle ehdottamaan "jotain tekemistä". Kimmo siihen: "Ja mitä se olisi, se tekeminen?" Minä: "Jotain kivaa!"
Tästä sukeutui sitten keskustelu siitä mikä on kenestäkin kivaa. Meistä molemmista on kivaa matkailla, ja meistä molemmista on kivaa syödä hyvin, mutta esimerkiksi käsitys kivasta museosta saattaa vaihdella. On olemassa sellainenkin paikka kuin Eesti Maanteemuuseum, joka aika ajoin nousee keskusteluun ja joka ei meitsissä herätä mitään suuria intohimoja.
Kun kuitenkin viime aikoina minun kivani (= lue: mennään metsään ja otetaan luontokuvia) on ollut painottuneempi, päätin yllättää siippani ja ehdotin jotain ihan muuta: "Lähdetään Tarton ilmailumuseoon!"
Kimmo oikein värähti ja kysyi epäuskoisena: "Siis sinä olisit valmis lähtemään Ilmailumuseoon?" Johon minä: "Miksi en, olenhan lentäjän tytär, vähän niinko lentäjä itsekin." (Lauseen alkuosa pitää paikkansa, loppuosa ei sitten niinkään, vaikka olenhan joskus vuonna -72 noussut pienkoneeseen minäkin, kuten alla oleva kuva todistaa)
Tarton ilmailumuseo eli Eesti Lennundusmuuseum sijaitsee Haaslavassa hieman Tarton ulkopuolella. Se avattiin ensimmäisen kerran jo 2002, mutta suljettiin jokunen vuosi sitten parannustöiden vuoksi. Nyt museo on uudelleen avattu ja vaikka paikka on vielä keskeneräinen - esimerkiksi hallien standit odottavat vielä tekstejä, on siellä yllättävän paljon katsottavaa. Jopa minä innostuin, mutta se on sivuseikka. Tärkeintä oli että Kimmo pääsi pitkästä aikaan johonkin, joka miestä kovasti kiinnostaa. Ja niin oli mies kuin pieni poika karkkikaupassa, kiihtynyt ja innostunut!
Päivän on oikeasti aika hauska. Enhän minä oikeasti näistä koneista mitään ymmärrä, mutta sitä mukavampaa on seurata Kimmoa joka on niin innoissaan. Mies kun on kiinnostunut kaikista teknisistä vimpaimista, autoista ja lentokoneista erityisesti.
Kuvia koneista olisi vaikka kuinka paljon lisääkin, ja jos kiinnostaa nähdä kaikki koneet, jotka tunnollisesti kuvasin, löytyvät ne Villa Ottilian facebook-sivulta tällaisesta kansiosta: Lennundusmuuseum
Päätän tämän kuvakimaran kuvaan kahdesta pojasta, yhdestä isosta ja yhdestä pienestä. Ja totean että pojat on aina poikia, ja se on välillä oikeasti aika söpöä!
Tästä sukeutui sitten keskustelu siitä mikä on kenestäkin kivaa. Meistä molemmista on kivaa matkailla, ja meistä molemmista on kivaa syödä hyvin, mutta esimerkiksi käsitys kivasta museosta saattaa vaihdella. On olemassa sellainenkin paikka kuin Eesti Maanteemuuseum, joka aika ajoin nousee keskusteluun ja joka ei meitsissä herätä mitään suuria intohimoja.
Kun kuitenkin viime aikoina minun kivani (= lue: mennään metsään ja otetaan luontokuvia) on ollut painottuneempi, päätin yllättää siippani ja ehdotin jotain ihan muuta: "Lähdetään Tarton ilmailumuseoon!"
Kimmo oikein värähti ja kysyi epäuskoisena: "Siis sinä olisit valmis lähtemään Ilmailumuseoon?" Johon minä: "Miksi en, olenhan lentäjän tytär, vähän niinko lentäjä itsekin." (Lauseen alkuosa pitää paikkansa, loppuosa ei sitten niinkään, vaikka olenhan joskus vuonna -72 noussut pienkoneeseen minäkin, kuten alla oleva kuva todistaa)
Huomatkaa stailit lahkeet ja sävy sävyyn kynsilakka. Ja vuosi oli siis -72
Tarton ilmailumuseo eli Eesti Lennundusmuuseum sijaitsee Haaslavassa hieman Tarton ulkopuolella. Se avattiin ensimmäisen kerran jo 2002, mutta suljettiin jokunen vuosi sitten parannustöiden vuoksi. Nyt museo on uudelleen avattu ja vaikka paikka on vielä keskeneräinen - esimerkiksi hallien standit odottavat vielä tekstejä, on siellä yllättävän paljon katsottavaa. Jopa minä innostuin, mutta se on sivuseikka. Tärkeintä oli että Kimmo pääsi pitkästä aikaan johonkin, joka miestä kovasti kiinnostaa. Ja niin oli mies kuin pieni poika karkkikaupassa, kiihtynyt ja innostunut!
Tästä se lähtee liikkeelle
Sisääntuloaulassa on kartta josta selviää missä mikin kone sijaitsee
Kimmo suuntaa määrätietoisesti kohti Tupolev TU134A3-matkustajakonetta
Tupolevin nokkaa ja ohjaamoa ihmetellään pää kallellaan
Soviet-matkailun tunnelmaa - tuoksukin mukana. Ja ekassa luokassa tietenkin.
Pienoismalli lentotukialus USS Ronald Reaganista
Näkymää lentokonehallista ulos. Näköalatornista olisi mahdollisuus testata laskuvarjohyppyä. Jätimme väliin.
Kimmo ihmettelee harjoituskone TS-11 Iskraa
Nyt tutustutaan Wilga-35:een
Ilme kertoo: Täällä on kivaa! Sukhoi 27
Kimmo ukrainalaisen JAK-40:n nokalla. Kone oli aikanaan ulkoministeri Julia Timoshenkon käytössä.
Ruotsalainen SAAB JA37 Viggen saa sekin osakseen Kimmon huomion
Ja olen siellä minäkin! Tässä ranskalaisen Miragen keulan vakoilukamerassa
Päivän on oikeasti aika hauska. Enhän minä oikeasti näistä koneista mitään ymmärrä, mutta sitä mukavampaa on seurata Kimmoa joka on niin innoissaan. Mies kun on kiinnostunut kaikista teknisistä vimpaimista, autoista ja lentokoneista erityisesti.
Mies ja Antonov An-2 -lentokone molemmat sävy sävyyn
Kuvia koneista olisi vaikka kuinka paljon lisääkin, ja jos kiinnostaa nähdä kaikki koneet, jotka tunnollisesti kuvasin, löytyvät ne Villa Ottilian facebook-sivulta tällaisesta kansiosta: Lennundusmuuseum
Päätän tämän kuvakimaran kuvaan kahdesta pojasta, yhdestä isosta ja yhdestä pienestä. Ja totean että pojat on aina poikia, ja se on välillä oikeasti aika söpöä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
