Valokuvatorstain 256. haaste: syksy

Ahh, syksy! Joka herättää aina monia ristiriitaisia tunteita.

Yhdeltä puolen se merkitsee yhden ajan päättymistä. Kesä on kadonnut. Tuo ailahteleva pellavapäinen tyttölapsi, joka juoksi paljasjaloin hame hulmuten kukkakedoilla ja leikki pumpulisilla poutapilvillä. Sen tilalle on tullut keski-ikäinen nainen, jonka veri on viininpunaista ja sykkii vahvasti, melkein kipeää tehden.

Kesä ei tiennyt Talven tulosta mitään, ei se välittänyt, eikä sitä kiinnostanut. Kesä oli huoleton ja kevyt kuin voikukan hahtuvat kesätuulessa. Mutta Syksy tietää liiankin hyvin yhden ajan loppuvan pian. Talvi tulee vääjäämättä ja peittää kaiken valkoiseen vaippaansa, joka on kaunis mutta väritön ja kylmä.

Syksyn varpaita jo palelee, ja kolea tuuli nipistelee sen poskiin punaa. Silti Syksy seisoo pystypäin. Se pukeutuu kauneimpiin purppuraviittoihinsa, sipaisee päähänsä kirjavan huivin,  ja laittaa korviinsa kellankultaiset korvakorut, joissa ei ole mitään kainoa. Pystypäin se seisoo tuulessa ja antaa tuulen riepotella lehtiään, jotka hiljalleen, yksi toisensa jälkeen lopulta putoavat. Komea se on, tuo Syksy.

 Kuvat kuvattu tänä aamuna Villa Ottilian pihalta haastetta varten, kuten haastetoivomus oli.

Muita tulkintoja syksystä löytyy täältä: Valokuvatorstain 256. haaste