Runo-ralli-kilpailu, leikkimielinen, eräästä siipiveikosta!

Aa-aa-ankka, takapuoli vankka, lallateltiin minun lapsuudessani. Oikeasti ankat eivät reaali-lapsuuteeni kuuluneet, pullasorsat kyllä, mutta en ollut koskaan varma, oliko niiden takamus yhtä vankka kuin ankkojen. Ja onko vankka hyvä vai huono asia?

Sitten lallateltiin että Tiina-kananen-se-koulutiellä... enkä siitäkään ollut kovinkaan innoissani. Ehkä se johtui siitä, että kyseessä oli mielestäni niin minua kuin naissukupuolta halventava ralli. Oli selvästi jako kukkoihin ja kanoihin: oli kaikkitietävä Aapis-kukko ja sitten ne (päättömät) kanat koulutiellä. Ehkä Tiina-kananen-se-koulutiellä -laulun inhoaminen kertoi esi-puberteettisestä feminismistäni, kuka tietää. Tai sitten vaan pelkäsin, että minua alettaisiin laulun myötä koulussa kiusata.

Joka tapauksessa, monenlaista siivekästä kulkijaa kuuluu lapsuuden lallatuksiin. On kiiltävästä hurmautuvia harakoita, on korppi puussa juusto suussa ja sitten on pitkä liuta harmaavarpusia. Riikinkukkoja ja pöyhkeileviä kenokauloja unohtamtta. Petolinnusta ja sen perseestä en sano mitään.  Ja tietenkin on se kuuluisa tiu-tau-tilhi äidin ryytimaassa.

Mutta yhdestä uupuu:  haikaroista. Ja se on itse asiassa sääli. Voisin vain kuvitella miten muhevia ja mainioita sananlaskuja, ilmaisuja ja ralleja Suomen kansa olisi kattohaikaroista säveltänyt, jos sillä siihen vain olisi ollut tilaisuus.

Miksi ihmeessä tällainen tulee mieleeni? Kerron.

Tänä aamuna kurkistin puolihuolimattomasti parvekkeen lasi-ikkunoista ulos ja siinä porttimme ohi pasteerasi haikara, kuin preussilainen upseeri, pää pystyssä ja jalat suorina, yksi jalka toisen perään polvia viivasuorana heittäen: vasen vasen vasen.

Ja jälleen kerran, vaikka näky ei ollut mitenkään ainutlaatuinen, sydämeni jätti pienen lyönnin väliin. On se vaan niin ihmeen iso ja komea lintu. Ja niin majesteetillinen. Ja koominen. Ja... ja... ja...

Juoksin verannan portaille ja sain muutamaisen kuvan tästä kopeasta linnusta:

Jalat ovat kuin kapeista kepeistä tehdyt, suoranainen joustava plastisuus ei ole haikaroiden ykkösominaisuus.

Sirosti nousee jalka, vaikka hieman jäykästi.

Ajattelin kirjoittaa pienen runonpätkän tai rallin haikarasta, tyyliin aa-aa-ankka. Vaan mitään ei tullut mieleen. Mikään ei kauhean hienosti rimmannut haikaran kanssa! Ja minä en oikeasti ole mikään kaksinen runoilija.

Sain siis idean! Koska pieni ajatusjumppa ja kisailu on aina hyvästä, täällä blogissakin, julistankin nyt pienen suuren runo-ralli-kilpailun haikarasta.

Siis valjastakaa runoratsunne, ja lallattakaa, runoilkaa, kertokaa minulle haikarasta - vaikka ylläolevien kuvien innoittamana! Ajatus ja riimi ja muoto on vapaa!

Palkintokin tietenkin kisassa on! Ja se on vapaavalintainen: joko A5-kokoinen kuva yllä olevasta siivekkäästä  tepastelijasta tai vapaavalintainen A4-kokoinen kuva Ottilia's Visions-kuvagalleriasta.

Ja tärkein palkinto on tietenkin maine ja kunnia. Ja sitä piisaa!!!!

Nyt siis haikarasta laulamaan, kertomaan, runoilemaan, ja hengentuotokset tämän blogin perään! Jos ujous iskee, voi runot, tarinat ja rallit laittaa myös sähköpostiini: tiinalinkama väkkyrähäkkyrä gmail.com (joskin miten minä sitten voittajan julistan, jos sitä ei saa julkaista?)

Viimeinen runon-rallin-tarinan jättöpäivä on 27.8.2011.

Jään mielenkiinnolla kilpailuvastauksia odottamaan!!!! Areena on nyt teidän!