Suomalaisena Virossa

Valokuvatorstain 233. haaste: tilapäinen

2012-02-02T11:26:00.001+02:00

Haastetta muotoillaan näin tehtävässä:

TILAPÄINEN

se että kaikki maailmassa on tilapäistä ei tarkoita samaa kuin että kaikki muuttuu, että maailma muuttuu, että pysyvää on vain muutos, miten se ilmaistaankin, muutoskin on vain tilapäistä, pysyvyys tilapäistä, ja kaikki välttämätön vasta tilapäistä onkin, ruoka muuttuu sonnaksi, juoma virtsaksi, ne ovat vain aineen tilapäisiä muotoja eikä siinä ole eroa vegaanin ja lihansyöjän kesken, tilapäistä on kesä, tilapäistä talvi, tilapäistä lapsuus nuoruus aikuisuus vanhuus, tilapäisyys on elämän edellytys: muutosta me pelkäämme, pysyvyyteen ikävystymme, tilapäisyydestä löydämme tarkoituksen.
Kai Niemisen kokoelmasta Alan oppia (2010)

Minä jäin pohtimaan ihmiselon tilapäisyyttä, sitä miten me koko elinikämme rakennamme kuin pienet muurahaiset oman elämämme raameja: kotia, perhettä, taloa. Olemme niin ollaksemme, kaikkivoipaisia ja uskomme kaiken pysyvyyteen. Kuitenkin, yksi toisen jälkeen me täältä katoamme, ja tomuksi muuttuvat meidän linnamme ja pilvilinnamme.

Laulun sanoin: Väliaikaista kaikki on vaan.

Klikkaa kuvaa suuremmaksi, jos yksityiskohdat kiinnostavat.

Muiden ajatuksia ja kuvia tilapäisyydestä löydät täältä: Valokuvatorstain 233. haaste

Helmikuun hurmosta Latten tapaan

2012-02-01T08:18:00.002+02:00

Komeat kelit jatkuvat. Päivisin aurinko paistaa todella kirkkaansiniseltä taivaalta ja hanget kimmeltävät ja hohtavat - on se vaan hienoa. Kylmää toki on, tänä aamuna vuoden uusi ennätys: -26c. Mutta kun tuuli on mitätöntä, ei se tunnu oikeastaan pahalta lainkaan.

Perheen pienin eli Kultainen Leijona se jaksaa nauttia lumesta. Kimmo totesi eilen, lenkiltä kotiin tultuaan, että tuo koira on lenkillä enemmän tassut taivasta kohti kuin maata. Ronja oli kova tyttö tekemään lumienkeleitä ja tiedä sitten, opettiko se Lattelle tämän 'kynnän kuonolla perse pystyssä'-tekniikan ja kieriskelyn hangessa, mutta ainakin Latte osaa tekniikan täydellisesti. Huvittavinta on kun poika heittää selälleen mäen huipulla ja lähtee huimaan laskuun selällään, jalat taivasta kohti huiskien. Jossain vaiheessa, vauhdin kiihtyessä iskee kova hätä ja siitä on sitten kesken hyvän luisun jotenkin kiepahdettava takaisin jaloilleen.

Ohessa kuvia kahdelta viime päivältä. Latte esittelee niissä erilaisia kierrähdys- ja pyörähdyssarjojaan lumessa. Tehkää perässä!

Tästä se alkaa: ensin hangataan kuonoa lumessa pontevasti

Tämän jälkeen aletaan kiepahdus vasemman lavan ympäri.

Ja sitten kieputaan ihan ältsisti.

Lunta kynnetään pitkään ja hartaasti ja nautinnollisesti.

Ilme tuntuu sanovan: "Mitä te siinä ihmettelette?!! Ettekö ole ennen nähneet kieppuvaa hyrräkoiraa?"

Välillä täytyy tehdä tukimusretkiä pihalla, ettei olisi vaan kissa tai jänö täällä käynyt.

Korkealta näkee kauas.

Ja välillä pitää tarkkailla alas laaksoon, jos siellä tapahtuisi jotain.

Kuuluisa kirahvi-impersonaationi. Kaulani on mallia venyvä.

On se talvi vaan hienoa aikaa, suorastaan mykistävän hienoa!

Valokuvatorstain 232. haaste: kuva

2012-01-30T09:24:00.001+02:00

Kuten viikon mustavalkomaanantain haasteessa, myös viime viikon torstaihaasteessa inspiroidutaan kuvasta.

Ja kuvahan oli tällainen:

Kuvaaja Thamizhpparithi Maari, lähde Wikimedia Commons.

Hetken kesti, että inspiraatio lähti lentoon, mutta tulihan se sieltä lopulta. Ja tässä haastevastaukseni:

Muita pinosta inspiroituneita kuvia löytyy täältä: Valokuvatorstain 232. haaste,

#102. mustavalkomaanantain haaste: ovi

2012-01-30T08:27:00.000+02:00

Mustishaaste on tänään hauska, on ovi ja pitää kertoa mitä sen takaa löytyy. Ja ovi on tässä, se pitäisi siis avata ja kurkistaa sisälle:

Kesti tovi että löysin oikean avaimen, hiljaa sitä ovessa rapistelin ja sitten varovasti avasin oven, hieman jännittikin.

Jotain välähti pimeässä, ja pelästyin. Mutta en ollut ainut joka pelästyi, sillä oven takaa löytyi tällainen:

Jos haluat nähdä mitä muut ovat löytäneet oven takaa, klikkaapa tästä: Mustavalkomaanantain 102. haaste

Hyvää mustavalkoista maanantaita kaikille!

#101. mustavalkomaanantain haaste: runo

2012-01-29T16:21:00.004+02:00

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Huomenna sulkeutuu 101. mustavalkomaanantain haaste, joka on Tua Forsströmin runo:
Kattotuuletin kuulosti
vedestä lentoon nousevilta joutsenilta
Lariam-lääkkeen vaikutuksen
alaisena potilas puhuu moskiittoverkon alla
läpi yön, kysyy ja väittää vaikkapa
että maa on soikea kuin muna
Hän tietää sen todeksi
Eikä terassin puoleista seinää
voitu pitää pimeän tultua auki,
eläinten vuoksi

Tua Forsström: Mutta kuvittelin että sydän ei tunne rajoja (Teos, 2008)

Ja tässä sitten oma haastevastaukseni, joutsenet koskettavat aina ja niiden nousun ja laskun ääni on todellakin mahtava, kuin suuri helikopteri aloittaisi roottorien räpsytyksen täysin väärään suuntaan:

Kauniin päivän ilta Otepäällä

2012-01-29T15:07:00.001+02:00

Kerroin eilen täällä blogissa, että nyt on kyllä ihan uskomattoman hienot kelit ja mietin, että juuri nyt olen kyllä paljon mieluummin täällä kuin vaikkapa Tonga-saarilla. (Sehän onkin ihan tuikitavallinen vaihtoehto, johon jatkuvasti meikä törmää, heh ja hymiö.)

Eilisessä kirjoituksessa: Tonga versus Otepää, Otepää voittaa 6-0 esittelin kuvia kaupungista itsestään ja pidin myös pienen mainospuheen meidän majoitusliikkeemme eli Villa Ottilian puolesta. Tänään kerron miten matkamme jatkui kaupungista lähiseuduille. Ajelimme pari kolme tuntia ja seurasimme miten valo muuttuu päivän myötä, miten kirkkaan sininen taivas alkaa saada magentan sävyjä ja lopulta syttyy punaiseen hehkuun.

Toistan eilisen ajatukseni; tällaiset talvipäivät ovat hienoja ja saavat mielenkin ikäänkuin raikastumaan. Kuka voi ajatella tunkkaisia tai pölyisiä ajatuksia näin huikaisevan kauniin kylmässä päivässä! (Ja jos tarkkoja ollaan, ei kylmä ollut lainkaan - aurinko lämmittää jo, eikä tuulta ollut nimeksikään.)

Jatkan siis kuvakerrontaa. Reittimme kulki Otepää - Vanha Otepää - Leigo - Maaritsa - Kammeri - Vanha Otepää - Otepää. Tien varrelle jäi hyvinhoidettuja taloja ja vanhoja romahtaneita, kerran komeita pytinkejä. Jäi hevostallit ja lumikelkkaralli. Vanhoja kirkkoja, lumipeitteisiä mehiläisfarmeja, ja ihanaa Otepään ylänköä joka nousi ja laski kuten ylängöt tapaavat tehdä.

Pidemmittä puheitta, tässä kuvia reissulta:

Tämä on kerran ollut mahtava talo - sääli nähdä näitä romahtaneita talovanhuksia, jotka ovat aika yleisiä Etelä-Viron maaseudulla.

Yksinäinen hyppyteline ihmettelee minne järvi on edestä kadonnut.

Leigossa vietetään kesällä niin musiikki- kuin teatteripäivät, jotka ovat maankuuluja.

Luova sähköratkaisu Kammerin tienhaarassa.

Tie vie

Puut kannattelevat jatkuvasti raskaammaksi käyvää taakkaa.

Nämä pöllit ovat tulleet yhden elämänkaaren ja päähän ja odottavat seuraavaa elämäänsä.

Tämän talon väki on siirtynyt Egyptiin talvilomalle. Vaikka luksuskämppähän tämä on, on valot ja kaikki.

Suurten lehtikuusien latvat kurkottelevat ilta-aurinkoa kohti.

Joskus joiltain vain loppuvat voimat panna kampoihin pohjoisen tuulille ja myrskyille.

Aurinko alkaa hiljalleen mennä mailleen ja sytyttää Otepään ylänkömaisemat punahehkuun.

Ilta värjää maiseman pehmeällä pensselillä.

Puunlatvat syttyvät tuleen auringon viime säteistä.

Kultainen auringonlasku.

Joku on ehkä sittenkin matkalla Tonga-saarille? Minä mieluummin pysyn näissä maisemissa.

Edetessään auringonlasku saa jatkuvasti aina vaan huimempia värejä.

Sähköpylväiden siluetteja auringon viimeisissä säteissä.

Päivän viimeinen kuva on meidän omasta kotilaaksostamme.

Jos nämä kuvat innostavat matkustamaan Viroon ja Otepäälle, ja olisi majataloa tarvis, ottakaapa yhteyttä meihin: reservation@villaottilia.ee Helmikuun alussa on vielä tilaa ja samoin maaliskuussa. Tästä nimittäin ilmat vain paranevat, jos vanhat merkit paikkansa pitävät.

Tervetuloa siis Otepäälle ja meille - ja kommentoimaan kuvia, sehän aina mieltä lämmittää!

Tonga versus Otepää - Otepää voittaa 6-0

2012-01-28T20:58:00.005+02:00

Rakkaat Lukijat,

jos sallitte (täytyyhän sitä yrittäjän yrittää, ja mielellään sitä tarjoaakin parastaan), pieni mainospätkä:

Oletko kiinnostunut talvilomasta Otepäällä? Ota meihin yhteyttä, me tarjoamme viehättävän ja kodinomaisen majoituksen Villa Ottiliassa, suomalaisessa majatalossamme. Soita +372 796 200 tai lähetä sähköpostia: reservation@villaottilia.ee Lue lisää Villa Ottiliasta klikkaamalla: tästä.

Ja sitten päivän sanaan eli otsikkoon!

On talvi vaan niin hienoa aikaa! Muuta en sano! Tai sanon tietenkin.

Aurinko paistaa ja hanget hohtelevat. Puun oksille jähmettyneet abstraktit lumiveistokset heijastelevat aamuauringossa lumitimantteja. Herättyäsi huomaat hangesta ketun tai jäniksen jäljet; parhaimmassa - tai jänön kannalta huonoimmassa - tapauksessa molemmat.

Tänään oli jälleen tuollainen super-hieno talvipäivä, suorastaan täydellinen. Aamusta asti aurinko killitteli siniseltä taivaalta ja vaikka aamulla pakkasta oli -18c, ei se tuntunut pahalta lainkaan, ei tuullut nimeksikään. Päivällä auringonpaiste nosti lämpötilaa miellyttävään -10c asteeseen, ja se tuntui jo lempeältä ellei suorastaan miellyttävältä.

Kyllähän palmurannat ovat hienoja, koralliriutat ja akvamariinin sininen meri. Marraskuun masentavuudessa nämä visiot nousevat yhden sun toisen mieleen. Ja ajatus kiertää rataa: olisinpa syntynyt Tonga-saarelle, mikä olisi kaislahameessa simpukoita rantavesissä virutella.

Vaan uskon, vaikken kokemuksesta puhukaan, että niin se ihminen ajan myötä turtuu simpukoille ja valkealle hiekallekin. Enpä ihmettelisi jos meidänTongan sisaremme ja veljemme potkivat tällä hetkellä turhautuneina lämmintä rantahiekkaa ja unelmoivat jostain muusta. Kuten Otepäästä.

Jos tänään olisi Villa Ottilian pihalle saapunut Tonga-saarten oma Coconuts Airlinesin charter-kone, olisin lähettänyt sen matkoihinsa. Sillä tänään halusin olla juuri täällä, valkoisessa ihanassa talvisessa paratiisissani, missä elämä maistuu elämältä, pakkanen nipistelee poskia ja aurinko vastavuoroisesti hellii pakkasenpuremia poskipäitä. Missä värit ovat kirkkaampia, ja missä elämä tuntuu jotenkin todellisemmalta. Kun siinä on aina läsnä se kylmä elementti ja sen tuoma dramatiikka.

OK? Pääsitte siis tämän aamun euforiseen tunnelmaani kiinni? Hyvä!

Jätetään Tonga-saari jatkossa vähemmälle ja keskitytään Otepäähän, joka on ihan äärettömän hieno talvilomakohde. Jos hieno kaikkina vuodenaikoina. Tämä mainoslauseena tässä välissä sanottakoon.

Lähdimme tänään ajelulle, tarkoituksena vangita kameraan Otepään ja sen lähiseutujen ihanuutta, ja kuviahan tuli kameralle sen verran paljon, että jaan kuva-annin kahteen eri postaukseen. Ensimmäinen olkoon tämä: Otepää - mitä nähdä ja tehdä.

Aloitimme talven riemujen tutkimisen Otepään tubing-mäestä, josta olen aiemminkin kertonut. Kyse on siis talvihuvituksesta, jossa mäkeä lasketellaan traktorinkumia muistuttavilla vempeleillä, joita ei yksinkertaisesti pysty hallitsemaan. Se hetki, jolloin ymmärtää, että mitään muuta ei voi, kuin antaa renkulan viedä, on ensin pelottava ja sitten ihan äärimmäisen vapauttava. Takaisin mäen huipulle noustaan hissillä ja sitten taas viiletetään mäkeä alas - valittavina on useita erilaisia liukuratoja, joilla jokaisella on hieman erilainen profiili. Todella hauskaa! Toteaa nimimerkki: kokemusta on!

Tubing vie, ja sinä vain menet sen mukana - ja se on hieno fiilis!

Tästä se lähtee! Äiti antaa pikkuveljelle ja isosiskolle vauhtia.

Hissi tuo laskijat uudelleen mäen huipulle.

Otepään tubing-mäki nähtynä hieman kauempaa. Tästä se alkaa, valitset renkaat ja nouset mäen huipulle.

Vietimme siis hetken aikaa ihastellen ja seuraten tubing-laskijoiden riemua. Sitten jatkoimme matkaa talviurheilun kehtoon, hiihtäjien paratiisiin eli Tehvandi-stadionille, missä hyvin hoidettuja latuja pitkin paineli väkeä sankoin joukoin. Hiihtäminen ON iso juttu Otepäällä. Ja hiihtäjiä varten on Otepäällä todella paljon latuja - ei ainoastaan nämä Tehvandin super-ladut.

Virtaviivaisen näköistä hiihtäjää on monta Tehvandin eli Otepään stadionin latureiteillä.

Tyylinäyte mäen laskemisesta

Me jatkoimme päivän kuvausreissua näistä harrastus- ja urheilumaastoista eteenpäin. Ja minä innostuin kuvaamaan Otepään kaunista evankelisluterilaista Pyhän Marian kirkkoa, joka on yksi Otepään näkyvimmistä elävistä muistomerkeistä. Kirkon historiasta ja miten se liittyy Viron lipun historiaan voit lukea lisää vaikkapa tästä aiemmasta kirjoituksesta: Viron lippu - Otepää.

Marian kirkko nähtynä laakson toiselta puolelta.

Kirkko hieman toisesta kulmasta, talvikirkon puolelta.

Vanha Marian kirkko on yhä toiminnassa, mutta talvisin se on suljettu. Talvikirkkona toimii vanha luonnonkivistä rakennettu pyhättö tien toisella puolella. Vain jouluaattona pidetään pääkirkossa jumalanpalvelukset, ja silloin väki saapuu paikalle paksujen istuintyynyjen kanssa. Vanhat kirkonpenkit kylmässä kirkossa ovat koettelemus takalistoille, näin meille on kerrottu.

Otepään talvikirkko

Talvikirkon ja Otepään Marian jakaa Kanepiin ja Vana Otepäälle vievä tie. Talvikirkon läheisyydessä on Otepään suuren miehen Jakob Hurtin patsas.

Jakob Hurtin patsas takanaan Marian kirkko

Näin kertoo Hurtista Wikipedia:

Jakob Hurt (1839-1907) oli virolainen kansanrunouden kerääjä ja julkaisija ja kansallisuusmies. Hän toimi opettajana Tartossa, kirkkoherrana Otepäässä ja Pietarin virolaisen seurakunnan pappina. Hurt väitteli tohtoriksi kielitieteen alalta Helsingissä vuonna 1886. Hänen järjestämiinsä kansanruonouden keräystöihin osallistui satoja henkilöitä, ja hänen kuollessaan aineistoa oli kertynyt yli 200 000 numeroa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura teetti Hurtin kokoelmista itselleen kopiot.

Jakob Hurtin kuva oli Viron 10 kruunun setelissä vuosina 1992–2010.

---
Ja näihin kuviin siis päättyy tämän päivän valokuvista koostuva ensimmäinen postaus. Otepään keskuksesta jatkoimme Otepään kumpumaisemaan, poukkoilimme pienillä teillä ja ihailimme valkeaa maisemaa ja sitä tahdittavia vanhoja taloja, hienoja ja huonoja. Mutta siitä kaikesta uusi juttu!

Nyt lopuksi lukijakysymys: Kuka haluaa lähteä Tongalle, kuka Otepäälle? Ja sitten vielä toinen tätäkin realistisempi kysymys: mitä matka maksaa?

Sorry Tonga, me otamme vastauksia ja varauksia vastaan täältä: reservation@villaottilia.ee

Valokuvatorstain 231:n haaste: poliisi

2012-01-20T19:52:00.000+02:00

Alkupuhe:

Haaste ei alkujaansa sanottavammin sykäyttänyt. Minulla on hyvin neutraali suhde poliisiin, niin virolaiseen kuin suomalaiseen. Ymmärrän työn vaikeuden ja tärkeyden ja arvostan poliisia, joka toimii toimivaltansa puitteissa, ymmärtäen tehtäväkseen yhteiskunnan palvelun ennemmin kuin valvonnan. Toki järjestystäkin täytyy pitää ja valvoa, mutta ilman ylilyöntejä.

Toista oli 1960-luvulla, jolloin harva mielsi poliisin ystäväkseen. Ajatus vaikkapa reality-sarjasta, jossa kerrotaan positiivisesti poliisin työstä, olisi tuolloin ollut aika kaukaa haettu. Poliisi oli järjestelmän ja taantumuksen tukipilari, jota tuli välttää, ellei suorastaan paheksua, ainakin nuorison parissa. Tai ainakin näin olen ymmärtänyt tuon ajan aatehistoriaa tonkiessani.

Vuonna 1969 taiteilija Harro Koskinen teki useista eri teoksista koostuneen sikasarjansa, jonka yksi kuuluisimmista teoksista oli poliisin hihamerkki, jossa leijonan oli korvannut sika. Muita Harro Koskisen tuolloin pahennusta herättäviä teoksia oli Sikamessias, mistä hän sai myös jumalanpilkkatuomion.

Minä tutustuin Harro Koskisen tuotantoon Tallinnan KUMU-museossa alkutalvesta 2010, missä oli esillä teoksia, jotka olivat kohauttaneet kansan syviä rivejä yli 30 vuotta aiemmin. Värikkäitä 60-luvun underground-töitä katsoessa oli päällimmäisenä tunteena huvittuneisuus. Voiko näistä kukaan ihan oikeasti suuttua?

Ja mitä tulee jumalanpilkkaan ylipäätänsä- minusta jumalanpilkka on totaalisen turhaa puuhaa. Olen sitä mieltä että Jumala - on sitten kyse meidän Jahvesta tai vaikkapa islamistien Allahista - on jo ajatuksellisena suureena niin ylivertainen, etteivät ihmisten vaatimattomat pilkkakirveet häneen osu.

Harro Koskisen sikaperhe vuodelta 1969

Mutta poliisista oli puhe ja Harro Koskisesta. Hieman googlailin miehen nimellä ja löysin yllättävän kirjoituksen, koskien juuri sikapoliisimerkkiä, joka näkyy kuvan seinällä. Vuonna 2010 kertoo Jari Tamminen blogissaan kuinka hän kahteen otteeseen joutui hankaluuksiin kantaessaan hihassaan Kiasman taidemuseon myymälästä ostamaansa Sikapoliisimerkkiä.

Tarina alkaa vetävästi:

Olin lataamassa tyhjiä lasipurkkeja Vaasanaukion eli Piritorin kierrätysastiaan, kun paikalle kurvasi maijallinen sheriffejä. Nopeammin kuin ehdin kissaa sanoa, nelikko saartoi minut ja virkaintoisin komisario alkoi tenttaamaan minulta hihamerkkini luonteesta. Takkini oikeassa olkapäässä on Sikapoliisi-kangasmerkki.

Jos haluat lukea lisää Jari Tammisen ongelmista sikapoliisimerkin kanssa, löydät jutun tästä: Kyttien saartama sikapoliisi

Jos taas haluat katsoa lisää Valokuvatorstain haastekuvia aiheesta poliisi, klikkaapa tästä: Poliisi

Jägalan putouksilla

2012-01-20T17:52:00.000+02:00

Jutut tulevat nyt vähän jälkijunassa - on ollut monenlaista kiirettä sen jälkeen kun palasimme Tallinnasta ensin Võsulle ja sieltä Otepäälle. Lunta on maassa ja lumitöissä riittää tekemistä! Huomenna hiihdetään kuitenkin Otepään maailmancupin osakilpailu - mikä tietenkin on erinomaisen hyvä asia meillekin.

Mutta palataan nyt hetkeksi vielä takaisin aikaan pohjoisrannikolla. Võsulla ollessamme ehdimme tehdä yhden päiväretken ja suunnaksi valitsimme Jägalan putoukset. Olemme käyneet kahteen otteeseen näillä Viron suurimmilla putouksilla jotka sijaitsevat Tallinnan ja Võsun puolivälissä. Ensimmäinen kerta oli keväällä 2010, jolloin putoukset jylisivät komeasti. Juttua ja faktaa putouksista löytyykin tästä: Jägalan putoukset keväällä 2010.

Nyt halusimme käydä tutustumassa putouksiin lumen ja pakkasten aikaan - olen joskus nähnyt mahtavia kuvia putouksen jäämuodostelmista ja nyt lähdettiin katsomaan olisiko näitä luonnon muovaamia jääpatsaita jo syntynyt.

Olihan niitä, ja putous oli muutenkin hieno. Pidemmittä puheitta esittelen sen kuvin, jotka tunnetusti kertovat enemmän kuin tuhat sanaa.

Putous nähtynä ns. paraatipuolelta.

Putouksen alapuolelta näkee ja kuulee sen mahtavuuden parhaiten.

Putous toiselta puolelta nähtynä; yksinäinen valokuvaaja antaa mittasuhteet kuvalle.

Kimmo ja Latte hulluttelevat putouksen toisella reunamalla.

Jääpuikkoja ja muodostelmia putouksen alapuolella.

Luonnon muovaamaa taidetta.

Jää kiertyy oudoiksi kuvioiksi ja pilareiksi.

Jäätä monissa eri sävyissä ja väreissä.

Tallinna, Chris ja me - osa 3: Vanhassa kaupungissa

2012-01-17T20:39:00.001+02:00

Meidän kolmeosainen tapaaminen ihastuttavan, riemastuttavan, rakastettavan Chrisin kanssa päättyi Tallinnan vanhaan kaupunkiin. Tietenkin. Onhan vanha kaupunki upea, vaikka se on niin turisteille tuunattu.

Chris oli ehtinyt jo edellisenä päivänä tutustua vanhaan kaupunkiin. Oli kiipeillyt Toompean mäellä ja ihastellut keskiaikaista kaupunkia ylhäältä ja alhaalta. Illassa hienosti ja tyylikkäästi valaistu kaupunki oli tehnyt vaikutuksen nuoreen mieheen, joka arvostaa historiaa, arkkitehtuuria ja kaupungin ominaislaatuista tunnelmaa. Chris totesi: "This is my favourite city!" ja jatkoi: "But then, that was what I said about Krakow.. Well, I seem to love all the cities I visit."

Me kuljimme pitkin Tallinnan vanhan kaupungin katuja ja ihailimme äärimmäisen komeita näkymiä, mustaa taivasta vasten kurkottelevia kirkontorneja. Ja mietimme sitä, miten vähän kouluaikoina kukaan meille kertoi menetetystä Virosta, silloisesta neuvostotasavallasta. Oli kyse Kreikasta tai Suomesta.

Niguliste-kirkko yössä

Näkymää Raatihuoneentorille

Vapauden risti - kerrankin valaistuna!

Jaani kirik Vabaduse väljakulla

Näin ilta meni, vanhan kaupungin kaduilla vaellellessa. Illan päätteeksi päädyimme minun lempipaikkaani, Hell Huntiin, joka ei ole sen kummempi kuin muutkaan Tallinnan vanhan kaupungin kapakat. Se vain sattuu oleman minulle tuttu paikka, jossa aina käyn jos vain satun Tallinnaan. Ehkä ihastukseen vaikuttaa paikan nimi. Hell hunt = lempeä susi. Ja niistähän minulla on kokemusta! Ensin Ronjasta ja nyt Lattesta!

Chris testaa virolaista olutta. Oli hyvää.

Tallinna, Chris ja me - osa 2: Tulifestarit

2012-01-17T17:59:00.001+02:00

Tallinnan reissu jatkuu - kera kreikkalais-irlantilaistuneen ystävämme Christoksen. (Lue edellinen juttu, jos tuntuu vieraalta).

Olimme etukäteen tutustuneet netissä Tallinnan tarjontaan ja löytäneet festivaalin: Tule ja jää pidu eli tulen ja jään juhlat. Festari starttasi sopivasti juuri Christoksen vierailun aikaan Mustamäellä vietetyllä tulijuhlalla, jossa poltettiin kaikki Tallinnan joulukuuset.

Ajatus on hauska: ihmiset luopuvat rakkaista joulukuusistaan näyttävästi. Ennen kuusenpolttajaisia oli tallinnalaisilla mahdollisuus viedä oma kuusi eri puolelle kaupunkia sijoitettuihin keräyspisteisiin, joista kuuset haettiin ja lisättiin isoon Mustamäen kokkoon.

Kuusien polttaminen juhlisti myös talven taittumista - päivät pitenevät ja mieli suuntautuu jo kohti tulevaa kevättä.

Tänä vuonna oli suuren kuusikokon ohella tarjolla myös tuliveistoksia, joita olivat suunnitelleet tallinnalaiset opiskelijat ja mustamäkeläiset koululaiset. Suuri tuliveistosten kilpailu vietetään myöhemmin 21.2.2012 - Mustamäellä haettiin varsinaisiin kisoihin siis vauhtia ja kokemusta.

Tämä oli meidän ensimmäinen kerta tällaisissa kuusenpolttajaisissa, emmekä siis tienneet mitä odottaa. Chris oli kuitenkin innoissaan - olihan kyse jostain selkeästi paikkakuntalaisesta ohjelmanumerosta, eikä mistään turisteille suunnatusta spektaakkelista.

Ja aika kotikutoinen tämä tulijuhla olikin, herttainen ja söpö tapahtuma. Mutta varsinaisesta spektaakkelista ei voinut puhua. Tulipatsaat olivat lähinnä heinistä ja kaisloista rakennettuja kuvioita, joita sitten poltettiin. Odotin että tuli itsessään olisi muodostanut kuvion, patsaan, joka olisi etukäteen suunniteltu. Nyt tuli teki omia kuvioitaan, riippumatta siitä mikä oli ns. tulipatsaan ajatus tai lähtökohta.

Toki tuli oli kaunista katsella ja ihmisillä oli selvästi hyvä mieli. Joulukuusetkin paloivat iloisesti. Ei valittamista. Musiikkia oli tarjolla, välillä pärisi keskiaikainen rumpu ja välillä raikasi kaiuttimista Mustamäen oma tango.

En nyt ollut suorastaan pettynyt, vaikka odotin enemmän. Odotin maagisia rumpuja ja alkukantaisia tansseja tulen ympärillä. Odotin jonkinlaista kokonaiselämystä, joka koostuisi tulesta, äänestä, valosta ja liikkeestä. Odotin tuliveistoksilta kuvioita, tulen valjastamista muodolle. Nyt me lähinnä katsoimme miten erilaiset heinistä ja kaisloista tehdyt suuret kuviot ja lyhteet paloivat vailla sen suurempaa suunnitelmaa.

Tärkeintä oli kuitenkin että meidän vieraamme, Chris, nautti tilaisuudesta. Ja Chris oli innostunut - häntä viehätti tulen ja tuliveistosten ohella juuri tilaisuuden kotikutoisuus, paikallisuus. Perheet ja lapset ja lapsenomainen into oman paikkakunnan - tai tässä tapauksessa oman lähiön - tärkeästä tapauksesta.

Alla muutamainen kuva tulesta ja tulifestivaalista. Älkää polttako näppejänne niitä katsoessanne!

Tallinna, Chris ja me - osa 1: KUMU

2012-01-17T16:20:00.001+02:00

Onpa ollut mielenkiintoiset ajat meikäläisellä. Olen viimeisen viikon aikana tavannut kosolti ihania rakkaita sukulaisia, ystäviä ja kavereita ja käynyt monia mielenkiintoisia keskusteluja kaikesta taivaan ja maan väliltä. Tämä on harvinaista mannaa meikäläiselle, joka on koko alkutalven kököttänyt kahdestaan Kimmon kanssa kotona.

Ensin reissu Suomeen ja Äidin tapaaminen. Illat menivät mukavasti MarjaP:n lämpöisessä huomassa Tuusulan suunnalla. Vaikka auto temppuili, ehdimme kuitenkin lopulta tulla Helsinkiinkin ja siellä oli minulla pitkä juttutuokio ihanan ja viisaan kummityttäreni kanssa. Ja päivän lopuksi vielä Kerstenin tapaaminen ja syntymäpäivämaljojen nosto Kerstenin merkkipäivän kunniaksi.

Kersten ja Tiina viettävät iltaa mbarissa Helsingissä 13.1.2012

Kotiin - Võsun kotiin - palasimme lauantaina ja sunnuntaiksi oli sitten varattu tapaaminen Tallinnaan vallan viehättävän persoonan, Irlannissa asuvan kreikkalaisen Christoksen kanssa. Tutustuimme tähän valoisaan, älykkääseen ja hauskaan nuoreen mieheen Krakovassa. Chris oli yksi viidestä EU-kirjoituskilpailun voittajasta. Meillä synkkasi heti! Ja nyt Christos tuli meitä tapaamaan Tallinnaan. Ja, kuten hän itse sanoi, omaa päätään hetkeksi tuulettamaan vieraissa maisemissa.

Olimme huolissamme ilmoista. Koko Suomen-reissumme olivat ilmat olleet surkeampaakin surkeammat, ja pelkäsimme, että myös Tallinna hukkuu loskaan ja märkään, maisemat ovat karmean synkkiä ja ilma muutenkin mahdoton. Vaan, hip-hip-huraa, keli parani ihmeellisesti juuri Christoksen saapumisen aikoihin. Christoken saapumisiltana oli vielä pientä tuiskua, mutta tapaamispäivänämme eli sunnuntaina ilma oli mitä parhain. Taivas oli harmaa ja tasainen, mutta pakkanen oli juuri passeli -4c, eikä pyryttänyt.

Olimme suunnitelleet päivälle kolme eri ohjelmaa: ensin tutustuminen Kadriorun puistoon ja puistokahvit Park Caféssa, jonka perään käynti Tallinnan KUMU-taidemuseossa. Sitten vierailu Mustamäessä, missä starttasi kuukauden kestävä Tuli ja jää -festivaali. Ja lopuksi illanvietto Vanhassa Kaupungissa. Esittelen tässä kirjoituksessa osan yksi: Kadriorg ja KUMU.

KUMUa olen esitellyt täällä aiemminkin, mutta koskaan ei komeaa taidemuseota liikaa esittele. Onhan jo pelkkä rakennus kokemisen arvoinen. Ja kun museo tarjoaa korkeatasoisia vaihtuvia näyttelyitä ja mielenkiintoisen perusnäyttelyn, on se useammankin visiitin arvoinen.

Jos KUMUn taide kiinnostaa, tästä kuvagalleriasta pääsee tutustumaan aiempaan kuvasatoon museon taideaarteista: KUMU-galleria.

Mutta palataan Christoksen vierailuun. Aloitimme siis päivän kiertelemällä hetken Kadriorun puistoa. Latte nuuskutteli lunta ja vieroksui kelkkamäessä temmeltäviä lapsia. Chris nautti maisemista ja juttu kulki Kreikan ja Irlannin ja Suomen ja Viron välillä. Näin meillä, miten teillä.

Christos Mouzeviris poseeraa Kadriorussa.

Puistokahvit jouduimme jättämään väliin, sillä suosikkikahvilamme - ja monen tallinnalaisen suosikkikahvila - Park Café oli sulkenut ovensa. Ovessa oli lappu, jossa kiitettiin asiakkaita uskollisuudesta ja kerrottiin, että yritys oli pakotettu lopettamaan kun rakennuksen omistaja ei suostunut tekemään tilan vuokrasta jatkosopimusta. KUMUssa lipunmyyjätäti kertoi meille, että talo on mennyt jollekin rikkaalle venäläiselle yrittäjälle. Lipunmyyjätäti oli selvästi järkyttynyt asiasta. Ja niin taitaa olla moni muukin tallinnalainen. Suuri sääli!

Täällä ei enää syödä kaupungin parhaita leivoksia, sniisk.

Koska jouduimme jättämän väliin Park Cafén herkut, suuntasimme sitten KUMUn tyylikkääseen kahvilaan. Christos tutustui paikalliseen peruspöperöön: pannkoogid hakkliha ja sibulaga eli jauhelihalla ja sipulilla täytettyihin ohukaisiin. Ihan hyvää oli!

Virolainen kahvi sai Chrisiltä hyvät arvostelut - Irlannissa kuulemma kahvi on kamalaa litkua.

KUMU-kierros oli mielenkiintoinen - taide virkistää aina ja taideteosten kautta on hyvä sukeltaa kansan historiaan ja ominaislaatuun. Suosittelen siis kaikille niille, jotka haluavat tutustua Viron lähihistoriaan näyttelyn osiota: Vaikeat valinnat, joka käsittelee Viron kohtalonvuosia.

Uusia näyttelyitä oli kolme kappaletta. Vinum et panis esitteli leipä ja viini -motiivia 1500 - 1900 välisen ajan taiteessa. Esillä oli myös virolaista grafiikkaa teatterimaailmassa 1970- ja 1980-luvuilla. Kolmas erikoisnäyttely oli varmasti mielenkiintoisin, jos myös hätkähdyttävin. Se esitteli liettualaisen taiteilijan Sarunas Saukan töitä ja kulki nimellä: Minä, maalari Sarunas.

Sarunas Saukan työt hätkähdyttävät.

Valitettavasti valokuvaus oli kielletty Sarunas Saukan näyttelyssä - sillä kuvattavaa olisi kyllä ollut! Työt olivat suuria ja täynnä yksityiskohtia, jotka esittelivät taiteilijan teknistä taitavuutta. Aiheet olivat suhteellisen sairaat, kuten Kimmo totesi. Groteskeja hahmoja vielä groteskimmissa tilanteissa, kuin nykypäivän Hieronymous Boschilta. Paljon peniksiä, irvokkaita hahmoja ja surrealistisia painajaismaisia mielikuvitusolioita yhdistettyinä kirkkotaiteen parhaimpiin perinteisiin. Chris totesi: "Ei voi tämä mies hyvin, ei tosiaan!"

Ken haluaa käydä kauhistelemassa tai ihailemassa Sarunas Saukan taidetta - miten vain - voi tehdä sen 06.01. - 29.04.2012 välisenä aikana.

Löytyihän KUMUsta toki perinteisempääkin ilmaisua. Koska yllä on linkki, joka kattaa hyvin gallerian peruskokoelmat, laitan oheen vain yhden taulun, joka meitä Kimmon kanssa nauratti. Selitimme Chrisille, että kyseinen taulu kuvaa hyvinkin tarkkaan Kimmon ja minun tyypillistä iltaa kotona. Näinhän meillä aina iltasella:

Tyypillinen iltahetki Villa Ottiliassa - Kimmo viihdyttää Tiinaa.

KUMUssa kului aika nopeasti - kun katsoimme kelloa, hätkähdimme. Oli jo aika siirtyä tulifestivaaleille Mustamäelle. Josta siis seuraava blogijuttu.

Niin kiire ei kuitenkaan ollut, etteikö Christos olisi ehtinyt hypätä hetkeksi KUMUn isoille autonrenkaista rakennetuille tuoleille:

Christos palaa lapsuuteensa - teoksen idea on kuulemma eläytyä lapsen mittasuhteisiin, aikaan kun kaikki on isoa.

Tästä jatkoimme matkaamme tulifestareille, mutta siitä seuraavassa kirjoituksessa! Pysy kanavilla!

Võsulta terkkuja!

2012-01-15T09:33:00.001+02:00

Niin jäi Suomi taakse ja me palasimme tälle puolelle lahtea. Eilen iltapäivällä ajeltiin sakeassa pyryssä Võsulle missä alkoi ankara lämmitys. Ja lämpenihän se tupa mainiosti iltaan mennessä. Tänään on suunnitelmissa lähteä Tallinnaan tapaamaan irlantilais-kreikkalaista Chrisiä, johon tutustuimme Krakovassa viime vuonna. Chris oli yksi viidestä EU-kirjoituskilpailun voittajasta. Ja aivan ihastuttava tyyppi, sivumennen sanottuna!

Koska kiirettä pukkaa aikataulun kanssa, pitäisi sukeltaa suihkuun ja sitten kohti Tallinnaa, ei juttua tällä kertaa tämän enempää. Laitan oheen vielä muutamaisen kuvan Suomen reissulta - pääosissa perheemme fotogeneettisin.

Latte ja hyvä ystävämme Marja P

Kultainen leijona ja Tiikeri nukkuvat päät vastakkain

Perjantai ja kolmastoista päivä Helsingissä

2012-01-13T12:43:00.003+02:00

Terveisiä Helsingistä! Tarkemmin sanottuna keskustan Mbar-kahvilasta, missä on langaton verkko. Maalaishiiri istuu täällä ja katsoo ikkunasta ulos. Näkymä on jotakuinkin lohduton: räntää läiskähtelee taivaalta isoina rätteinä. Tätä on jatkunut jo useampi päivä.

Otsikko antaa siinä mieleessä virheellisen kuvan tämänhetkisestä elosta, että tämä päivä on käynnistynyt itse asiassa ilman suurempia havereita. Lähipäiville näitä kovan onnen kantamoisia onkin sitten riittänyt enemmänkin.

Tultiin Helsinkiin tiistaina - keskiviikkona oli äidillä syntymäpäivät, mikä oli pääasiallinen matkamme syy ja ponnin. Jo tulomatkalla räpsähti Jeepin kuskin puoleinen tuulilasinpyyhin paikoiltaan. Se lopetti pyyhkimisen ja tahtoi irtautua koko autosta. Kimmo korjaili sitä tulitikulla ja klemmarilla. Pääsimme kuitenkin Äidin kekkereille ja hyvä niin. Äiti oli iloinen ja hyväntuulinen ja kaunis kuin pieni enkeli. Suuret silmät olivat hieman entistä suuremmat, ja välillä katse hieman hämmentynyt. Täti laittoi pötyä pöytään ja Latte viihdytti koko seurakuntaa, joten juhlat menivät vallan hienosti.

Orvokki 11.1.2012 - 81 vuotta

Äidin syntymäpäiviltä palattuamme ajoimme umpiloskassa umpipimeässä pitkin ja poikin Kehä III:sta etsien ensin sopivaa huoltamoa, josta ostaa uusi pyyhin, sitten varaosaliikettä. Ah ne rakkaat muistot ja mielikuvat Motonetin takapihalta, missä istuin pitkän tovin rännän riepomassa autossa tuijotellen märän tuulilasin läpi vastapäisen teollisuushallin neonkylttejä. Jee, juuri tätähän minä halusin Helsingin matkaltani.

Sopivia pyyhkimiä ei löytynyt ja sitten ajettiin lähes sokkoina Tuusulaan, missä yöyvimme aina yhtä avuliaan ja ihanan MarjaP:n luona. Herttaista jutustelua ja lämmin tunnelma. Ja Lattekaan ei tuhonnut huomaamattamme kuin yhden mollamaijan joka oli vahingossa jäänyt MarjaP:n lastenlapsilta esille. Voi Lattea! MarjaP ei kuitenkaan vaikuttanut yllättyneeltä, saati vihaselta. "Kyllä tämä saadaan vielä korjattua" totesi Marja ja nosti mollamaijan sängylle jääkarhun viereen, jolta oli edellisellä visiitillämme kadonnut kirsu.

Eilinen päivä oli varattu Helsingin nähtävyyksiin tutustumiselle ja Kersten-ystävättäreni tapaamiselle. Tulitikulla ja klemmarilla tuettu tuulilasinpyyhin pyyhkii räntää ensimmäisen matkakilometrin verran. Sitten tikku jo katoaa taivaan tuuliin ja on aika sovitella uusi tikku puuttuvan tilalle. Matka jatkuu puolisen kilometriä ja tulitikku on tiessään. Uusi tikku tilalle. Ja taas puolisen kilometriä ja tikku on kadonnut. Kimmo yrittää käyttää pyyhkimiä mahdollisimman vähän ja ajamme suurimman osan liukasta ja mutkittelevaa kärrytietä sokkona. Minulla alkaa olla hermo kireällä ja ehdotan kääntymistä takaisin. Se eit ule kuuloonkaan, sillä tuulilasinpyyhin on joka tapauksessa korjattava.

Hyrylässä kaarramme autokatsastusaseman pihalle ja kyselemme sieltä mahdollisia paikallisia varaosaliikkeitä. Saammekin parisen osoitetta, vaan sopivia pyyhkimiä ei löydy. Jeep on liian vanha ja erikoinen malli varaosaliikkeiden tarjonnan kannalta. Minä peruutan tapaamisen Kerstenin kanssa.

Jossain vaiheessa Hyrylän takamailla näemme pienen kyltin: autokorjaamo, ja lähdemme sinne. Korjaamo on pikkuruinen talli, jossa häärii eksoottisen näköinen, arvelumme mukaan venäläinen mies. Azerbaidshan tai Uzbekhistan on arvelumme miehen etniselle alkuperälle. Azerbaidshanilainen (en edes yritä arvata miten tämä oikein kirjoitetaan) hitsaa pyyhkimen paikoilleen ja lupaa että siinä on ja pysyy. Mutta jatkossa ei sitten enää vaihdeta pelkkää kumista pyyhkimen sulkaa, vaan koko pyyhinmekanismi.

Ilta on jo tässä vaiheessa ehtinyt laskeutua Tuusulaan (en ole varma kuuluuko Hyrylä Tuusulaan), ja päätämme etsiä paikallisen langattoman nettikahvilan. Kimmolla on joitain asiakastöitä odottamassa ja miehelle on tärkeää päästä nettiin. Minäkin haluan lukea sähköpostit.

Hyrylän nettikahvila on McDonalds jonne sitten läppäreidemme kanssa tälläydymme. Pistokerasia löytyy lapsille varatulta alueelta ja niin me sitten yritämme hoitaa työasioita ympärillämme ketsuppeja ja ranskalaisia viskovia ja kirkuvia vintiöitä. Puuh.

Palatessamme autolle kenkäni hajoaa. Vanhojen uskollisten maihinnousukenkien korko ja kengänpohja irtovat ja loppumatkan kuljen kengänpohja perässäni läpsyen.

Mutta tuulilasinpyyhkijä sentään toimii. Mistä olen iloinen. Ohitamme ensin auton joka makaa pitkin pituuttaan ojan pohjalla. Pysähdymme autoa auttamaan, mutta kuulemme, että apu on jo tulossa ja voimme jatkaa matkaa. Kahden kilometrin päässä näemme miten paikalta hilataan henkilöautoa ja kuorma-autoa, jotka molemmat ovat rytyssä. MarjaP:n luona kuulemme radiosta että kolari oli ollut kuolemankolari.

Minä olen kiitollinen siitä, että meille ei käynyt kuinkaan, vaikka ajelimme lähes sokkona tässä karmeassa ilmanalassa.

Tänään on sitten uusi päivä ja olemme todellakin päässeet jo Helsingin keskustaan asti. Azerbaidshanilaisen hitsaama pyyhin toimii ja Kimmo on päässyt sovittuun asiakastapaamiseensa. Minä istun Mbarissa ja odotan paikalle kummityttöäni Lottaa. Kello neljän jälkeen on mahdollisuus tavata Kerstenkin.

Eli hyvinhän tämä pahaenteinen päivä on käynnistynyt - ehkä me olemme hätiköitsijöitä ja otimme perjantain ja 13. päivän epäonnen hieman etuaikaan.

Koputtaa puuta. Ja hakee uuden kahvikupin ja alkaa odotella kummityttöä paikalle. Moi.

Latte pohtii lumen tuloa ja Otepään hiihtokisoja

2012-01-05T14:15:00.001+02:00

Lunta sataa nyt ja koko lailla paljon. Sade alkoi eilen illalla ja jatkui puolille päiville tänään. Mikä antaa toivoa Otepään MM-hiihdoille, jotka hiihdetään 21.-22.1.2012. (Jos innostut tulemaan paikan päälle, tilaa on!)

Otepäällä ollaan oltu kovastikin huolissaan lumitilanteesta ja hiihtojen tulevaisuudesta. Onhan tapahtuma hyvin merkittävä kunnan taloudelle, kuten myös kaikille yrittäjille, kuten myös meille. En ole kuitenkaan uskaltanut kovasti mainostaa kisoja lukijoille, kun on ollut niin epävarmaa pidetäänkö kisoja ylipäätänsä. Tehvandin stadionin sivuilla kuitenkin kerrotaan että tekolunta on tallessa viime vuodelta ja itse asiassa stadionilla on nytkin auki kilometrin pituinen rata hiihtäjille.

Märkäähän tämä uusi lumi on ja painavaa. Niin painavaa, että se painaa alas nopeasti kuusenoksat ja taivuttelee pihan tuijia. Mutta valkeus - se on kuitenkin mahtavaa - olkoon sitten lyhytaikaista. Toivottavasti kuitenkaan ei.

Painava lumi painaa kuusenoksia alas ja romahduttaa tuijien oksia.

Meidän paikallistiet ovat toistaiseksi auraamatta - mutta sehän ei ole mitään uutta.

Perheen pienin kävi lumen tultua mietteliääksi. Ikäänkuin sekin olisi pohtinut talven tuloa - onko tämä nyt pysyvää lunta vai unta ihmeellistä?

Lunta on satanut yön aikana ja sitä pitää oikein pohtia.

Hmm... se näyttää lumelle ja se tuoksuu lumelta, mutta on aika märkää.

Ja pysyykö se maassa?

Sitä näyttää olevan myös takapihalla.

Jos se siis näyttää lumelta, haisee lumelta ja maistuu lumelta, sen täytyy olla lunta! Ja silloin...

... siitä on otettava kaikki riemu irti!

Uskokaamme siis Latteen ja heittäytykäämme lumen vietäväksi. Ja eiköhän ne kisatkin tule, onhan tässä vielä tovi aikaa lumen sataa.

Tosiaan, meillä on tänä vuonna poikkeuksellisesti tilaa Villa Ottiliassa hiihtokisojen aikaan, joten jos kiinnostaa osallistua mielenkiintoiseen kansanjuhlaan ja hiihtotapahtumaan, tiedätte minne voitte tulla yöksi. Varauksia ja tiedusteluja voi laittaa osoitteeseen: reservation ät villaottilia.ee

Kuvasiivous jatkuu - tässä Haapsalu-kuvia

2012-01-05T10:54:00.001+02:00

Lunta sataa ja maisema on pöperöä. Edes perheen innokkain ulkoilija ei halua kastella tassujaan, mukavuudenhaluisesta mammasta puhumattakaan.

Jatkan siis kuva-arkistojen siivousta. Nyt on vuorossa kuvia Haapsalusta viime syksyltä, kun olin mökillä kahdestaan Herra Rummukaisen kanssa. Mikä oli minun mökkeillessä, kun Rummu vahti uljaana taloa ja sen koskemattomuutta.

Monta kuvausreissua teimme yhdessä ja jonkun verran kuvia esittelin täälläkin. Kuvat olivat ihan raakakuvia, kun ei minulla läppärillä ollut kovinkaan kaksista kuvankäsittelyohjelmaa. Nyt olen putsannut kuvat turhista roskista ja asettanut tasot kohdalleen, ja kas, sain pelastetuksi useampiakin mielestäni kelpo otoksia.

Alla niistä muutamainen:

Rummukainen ottaa päiväunet

Pullapään väriraitoja, merta ja taustalla Noarootsin tuulivoimaloita.

Vanha restauroitu talo Promenadilla

Viieristi Kohvik on sulkenut ovensa.

Myös Kuursaal on kunnostettu aivan vimpan päälle. Täällä toimii siis nykyäänkin ravintola, joka katsoo merelle.

Kuursaalin vieressä on vanha laululava.

Matkalla Puise Ninaan kohtaamme sateenkaaren.

Yksi suosikkikuvistani on Põgeri-Sassin niityiltä, tämäkin näkymä tiellä matkalla Puise Ninaan.

Lintuparvi Põgeri-Sassin rantaniityillä.

Rummukainen Puise Ninassa.

Rummukainen mietteissään.

Nyt olen sitten siivonnut lokakuun ja marraskuun kansiot. Ja jatkan joulukuusta. Eli hiljalleen kohti nykypäivää tässä mennään. Ehkä saan urakan valmiiksi vielä tämän vuoden puolella... puuuuuh. (Toisaalta, on kiva katsella vanhoja kuvia, tulee mukavia ahaa-elämyksiä, niin joo, tuollakin oltiin!)

Suursiivous kuvatiedostoissa - puuuh

2012-01-04T18:47:00.004+02:00

Vuodenvaihde saa ihmisen, tai ainakin meikäläisen ripeästi pohtimaan (!) sitä mitä pitäisi tehdä! Pohtiminen on yksi asia, tekeminen toinen.

Vuodenvaihteen jälkeen on aika selektoida vanhat vermeet, hävittää turhat ja löytää niille tärkeille toimiville vaatteille paikka vaatekaapissa. Tilaa on niukasti. Vermeet ovat yhtä kuin vaatteet jotka a) mahtuvat päälle (niukasti) b) mahtuvat kun tiputetaan elopainosta 3-5 kg c) ihanat vaatteet jotka eivät taatusti mahdu aikoihin päälle. d) ne kaikkein näteimmät, jotka eivät mahdu taatusti piiiiitkään aikaan. Mitä ottaa, mitä jättää?!!

Vuodenvaihteen jälkeen on aika siirtää kaikki turha nurkkiin keräytynyt sälä joko arkistoon tai roskikseen. Kuka tietää mitä ensi vuonna kaivataan?!

Vuodenvaihteen jälkeen on tilanpuutteen vuoksi pakko siirtää vuoden 2011 valokuvat ulkoiselle kovalevylle. Sillä tietokoneen sisäinen kovalevy pursuaa valokuvista. Jos niin tekee myös ulkoinen kovalevy. On siis poistettava jotain, järjesteltävä kansioita, siivottava kovalevyä.

---

Olen huono ihminen. Tai laiska.

Mieluummin tekisin ihan jotain muuta kuin siivoaisin tietokoneen tiedostoja tai järjestelisin epämääräisiä paperipinoja. Antakaa minulle kunnon kolhoosinavetta ja lannanluontia! Se on helppoa. Lapio heiluu ja lanta lentää. Eikä tarvitse miettiä, että pitäisikö tuo tai tämä lannankikkare säästää!

---

Aikani mutistuani aloitin suursiivouksen tietokoneelta ja sen valokuvatiedostoista.

Rynnistin kansion: Marraskuu 2011 kimppuun.

Marraskuussa 2011 olin Võsulla koko kuukauden ja reissasin Lahemaata ja Suomenlahden rannikkoa ristiin rastiin. Kuvasin luontoa ja merta ja maisemia. Lähemmäs 3000 kuvan verran. Kävin Käsmussa ja Kaberneemessä, Vergissä ja Altjassa. Jumindassa ja Turbuneemessä. Loksassa ja Viinistussa. Karepassa. Ja monissa paikoissa joille ei ole edes nimeä.

Intopiukkana kuvasin myrskyä Pärispealla ja Käsmussa, kiersin Jumindan niemimaan useaan kertaan. Ja innostuin pienestäkin innokkeesta, tuulesta ja aalloista ja auringon leikistä aalloilla. Võsun omasta lahdesta puhumattakaan.

Tänään oli aika suursiivota kuvat läpi. Kaikki eivät vain yksinkertaisesti mahdu tietokoneen kovalevylle - eivätkä edes isot massat ulkoiselle kovalevylle. Siis, on aika kovan luudan lakaista. Hyvät kuvat kovalevylle ja huonot kuvat hemmettiin!

Just. Helpommin sanottu kuin tehty.

---

Nyt olen putsannut vanhan kansion Marraskuu 2011 ja poistanut siitä - tippa linssissä - 80% kuvista. Loput kuvat olen jaotellut eri alakansioihin. Niitäkin on parikymmentä.

Yhden nimi on: Võsun rannalla.

Ja tästä kansiosta esittelen tänne muutaman kuvan, tietenkin ajallisesti takautuvasti. Mutta näin sitä käy kun siivotaan nurkkia:

Tiinan rakkaimmat Võsun rannalla

Kimmolla hyvä mieli!

Meidän kotirantaamme!

Võsun ranta osaa olla myös dramaattinen.

Kuusi pientä mäntyä rannalla - ne jaksavat minua kiehtoa. Ystävät, vähän väärässä paikassa, mutta toisiinsa tukeutuen.

Kultainen auringonlasku

Eräs se jaksaa innostua Võsun rannoilla!

En tiedä teistä, mutta itselleni tuli kuitenkin ihana melankolinen ja runollinen mieli katsoessani kuvia Võsun rannalta, siis kotirannaltamme viime marraskuulta. Osa kuvista on ollut täällä blogissa - lähetin ne läppäriltä - mutta se tuskin ketään häiritsee.

Siivous vie voimat, suursiivous vie voimat isosti, ja minä olen nyt aivan PUUUH. Olen tehnyt Sofien valintoja, mitä ottaa, mitä jättää. Ja nyt vasta puhutaan kansiosta Marraskuu 2011.

Toistan: PUUH.

Vielä olisi monen monituista valokuvakansiota, joista ottaa ja jättää...

PUUUUH!

(Kaikki kannustuksen sanat otetaan enemmän kuin iloisina vastaan!)

Vuoden ensimmäinen ulkomaanmatka

2012-01-03T10:34:00.001+02:00

Sen ohella että minulla on mainio sisäinen kompassi, jonka avulla pystyn eksymään pienessäkin metsässä, on minulla myös luonnonihmisen ilmiömäinen kyky lukea luonnonmerkkejä ja ennustaa tulevaa ilmaa. Näin tapahtui eilen.

Yllättäen kerrankin oli tämän kolmehenkisen talouden kaikki jäsenet jalkeilla jo aamuvarhaisesta. Aamu oli vielä pimeä, mutta minä povasin hienoa keliä - olihan myös vuoden ensimmäinen päivä ollut aurinkoinen - ja ehdotin päiväretkeä Latviaan, vaikkapa Cesiksen historiallisiin maisemiin. Ehdotukseni vastaanotettiin myötämielisesti ja niinpä porhalsimme Punaisella Ranskattarella kohti Latvian rajaa auringon vielä kivutessa aamuharmaalle taivaalle. "Hieno matkakeli tästä tulee!" totesin luottavaisesti, kun katselin taivaanrannalle heijastuvaa punaista aamuruskoa. "Eikö se sanonta mennyt: Red sky in the morning - sailor's warning" muistutti Kimmo, johon minä huolettomasti: "No sittenhän onkin hyvä ettei olla menossa merelle vaan sisämaahan!"

Puolen tunnin kuluttua ylitämme Valga/Valkan valtakunnanrajan ja suuntaamme kohti Valmieraa. Pieni pysähdys Valkan ulkopuolella, kun naispoliisi ohjaa meidät tien sivuun ja haluaa tarkistaa passimme. Ensimmäisen kerran kohdallamme sitten Schengenin sopimuksen, mikä sivulauseessa kerrottakoon. Rajallahan ei matkustusdokumentteja tarkisteta. Passit ovat kunnossa - myös Latten, joka takapenkiltä ilmoittaa voimallisesti mielipiteensä passikontrollista; auto heiluu ja ystävällinen poliisitäti ottaa vaistonvaraisesti pienen keveän hyppyaskeleen taaksepäin ojentaen samalla passimme pikaisesti takaisin.

Latviasta on saatavissa yllättävän vähän matkainfoa - tätä olemme valittaneet aiemminkin. Erityisesti Pohjois-Latvia tuntuu olevan valkea tuntematon laikku kartalla sikäläiselle turismi-infolle. Me olemme kuitenkin onnistuneet saamaan käsiimme erinomaisen polkupyöräilijöille suunnatun karttaoppaan, joka käsittää niin Etelä-Viron kuin Pohjois-Latvian ja sen pienimmätkin nähtävyydet. Ja opas kertoo meille, että lähellä Strencin kaupunkia on pieni paikka nimeltä Seda, joka on näkemisen arvoinen.

Kyse on 1950-luvun alussa perustetusta teollisuuskaupungista - tarkemmin sanottuna turveteollisuuskaupungista - jonka erikoisuus on sen arkkitehtuuri. Joka edustaa tyylipuhdasta stalinistista uusklassismia. Kuullostaa mielenkiintoiselta - siis Sedaan!

Myöhemmin opin Wikipediasta että n. 20 km päässä Valkasta sijaitseva kaupunki on perustettu 1952 ja se on ollut aikanaan neuvostoajan ylpeys, jonne on lähetetty työläisiä kaikkialta Neuvostoliitosta. Nykyisin Sedassa asuu n. 1500 henkeä, suurimmaksi osaksi eläkeläisiä ja vanhuksia.

Sisääntulo kaupunkiin on sanalla sanoen mykistävän hieno. Tuntuu kuin olisi siirtynyt aivan toiseen aikaan ja aikakauteen:

Sisääntulo Sedaan mykistää

Kulmatalo puistotien alussa

Toisen puistokadun päässä olevaa vapaa-ajankeskusta on alettu restauroida.

Päätykolmion punatähti on saanut uuden ehtoisan ilmeen.

Uusklassismin talot eivät ole enää parhaassa hapessaan, mutta yllättävän hyvässä kunnossa sittenkin.

Jos rakennuskanta on kiinnostavaa, ovat sitä myös sedalaiset. Vanhat tädit, jotka puskevat läpi kylmän aamupäivän kuka matkalla minnekin. Huivimummut ja karvalakkitädit, jotka voisivat olla joltain toiselta aikakaudelta. Haluaisin niin kuvata näitä omalla nuhjuisella tavallaan ylpeitä ja tyylikkäitä hahmoja, mutta häveliäisyys estää minua. Pokka ei yksinkertaisesti riitä.

Mammoja pitämässä neuvonpitoa keskellä risteystä. Kiire ei ole minnekään.

Kuten arvata saattaa, 1.500 ihmistä ei saada ahdettua näihin mataliin paraatikatujen taloihin. Kaupungin reunamilla on sitten toisenlaista stalinistista arkkitehtuuria, kerrostalokolosseja, joiden nurkilla juoksevat kurjan näköiset irtokoirat ja joiden portaikoissa värjöttelevät huonoturkkiset kissat. Ei niin idyllistä.

Yksi Sedan suurista kerrostaloista.

Sedasta jatkamme matkaa Strenciin, jossa olemme pysähtyneet aiemminkin. Strencin nähtävyys on yksi Latvian pisimmistä joista, Gauja (452 km), ja sen rantamat. Takapenkin taaperokin pääsee jaloittelemaan.

Gauja-joki saa alkunsa Cesiksen kaakkoisnurkasta, mistä se virtaa pohjoiseen muodostaen 20 km:n rajapyykin Latvian ja Viron välille. Rajalta se kääntyy takaisin etelään kohti Valmieraa ja lopulta laskee Itämereen Riian pohjoispuolelta.

J.Ölli pääsee jaloittelemaan Gaujan rantamille.

Strencissä alkaa taivaalta pudota valkeita lumiriekaleita, ensin hitaasti ja sitten kiihtyen. Nopeasti maa alkaa peittyä valkeaan ja Eräs saa hepulin:

Tukinuittajapatsaan lähellä Latte riemuitsee: "Hiiohoi, mulla on Strenci-hepuli! Nyt tuli talvi!"

Jatkamme matkaamme, mutta lumisade yltyy ja näkyvyys on heikko. Ehdotan kääntymistä kotia kohti, mutta Kimmo on sitä mieltä, että ajetaan nyt kuitenkin ainakin Valmieraan asti, sinne kun ei ole enää paljoakaan matkaa.

Keli muuttuu kurjaksi ja näkyväisyys tiellä on heikko.

Valmierassa räntäsade sen kun yltyy. Ei tee mieli nousta autosta. Ihmiset puskevat loskaisilla kaduilla tuulta ja loskaa päin. Hyrrrrr.

Valmieran sinikattoinen ortodoksikirkko pääkadun reunamalla.

Valmiera on runsaan 27.500 ihmisen kaupunki Pohjois-Latviassa.

Valmiermuizassa valmistetaan paikkakunnan omaa olutta.

Laitamme auton hetkeksi parkkiin ja mietimme reissumme jatkoa. Cesikseen ei kannata näillä keleillä lähteä. Heikossa valossa sinne vielä ajaa, mutta paluu pimeässä räntäsateessa ei innosta kumpaakaan. Pitää päättää ajammeko takaisin samaa tietä kuin mitä tulimme, vai teemmekö kierroksen Smiltenen kaupungin kautta, nähdäksemme hieman erilaisia maisemia. Päädymme jälkimmäiseen vaihtoehtoon.

Matkalla Smilteneen tutkin jälleen mainiota polkupyöräkarttaa. "Löytyykö Smiltenestä mitään katsottavaa?" kysyy Kimmo. "Aika vähän - mutta läheinen Rauna vaikuttaa mielenkiintoiselta!" vastaan.

Ja näin kirjoitetaan Raunasta polkupyöräkartastossamme (kielivirheet oppaasta suoraan):

"Tuntuu uskomattomalta, mutta keskiajalla Rauna oli yksi suurimmista Latvian kaupungeista. Raunan linna on rakennettu 1200-luvulla, vaikuttavat Raunan linnanrauniot ovat säilyneet tähän päivään asti, ja nousevat yhtä vaikuttavassa linnanvuoressa. Lähellä sijaitsee Tanisan linnanvuori, joka on ison ja hyvin vahvistetun latgalilaisten asutuksen paikka. (sic)"

Lumisade sen kun yltyy kun ajamme valkeassa maisemassa peltojen poikki etsien tätä vanhaa ihmekaupunkia. Kun ympärillä ei näy kuin valkeaa, totean: "Taidetaan vielä olla esikaupunkimaisemissa."

Rauna lopulta kuitenkin ilmestyy lumisateen keskeltä ja sen vanha kirkko ja linnoitus ovat näkemisen arvoiset. Puskemme lumisateessa portaat ylös ja kierrämme komean linnoituksen, minä kameraani kosteudelta suojaten, muutamaisen kuvan sieltä täältä napaten. Toteamme yksissä tuumin, että tänne palataan vielä toistekin, hieman paremmassa säässä! Sillä hienoahan täällä on!

Raunan vihreätorninen luterilainen kirkko linnavuoren juurella.

Linnake yhdeltä kyljeltä nähtynä.

Muureja läheltä nähtynä.

Muureja sisäpihalla.

Hyväkuntoiset portaat vievät linnamäelle.

Raunasta matka jatkuu kohti Smilteneä. Ilma sen kun huononee. Smiltenessä pysähdymme vain sen verran mitä alijäähtyneen veden raaputtaminen tuulilasista kestää. Auton ikkunasta katselen miten ankealta voi pieni kaupunki näyttääkään kurjassa kelissä:

Ilma käy tunti tunnilta puuroisemmaksi.

Uusi Valkasta menomatkalla ostettu skraba otetaan käyttöön.

Maisemat Smiltenessä ovat aika pöperöä.

Smiltenestä jatkamme jo päivän pimetessä kohti Valka/Valgaa ja sieltä Otepäälle.

Mennäkseni kirjoitukseni alkuun. Voi olla että sisäinen kompassini on hieman epätarkka - Cesikseen piti mennä mutta päädyttiin Sedaan ja Raunaan. Ja voi olla että en ole haka ennustamaan säätä. Mutta se ei tarkoita, etteikö reissumme olisi ollut antoisa. Voi pojat, meillähän oli hauskaa. Oli seikkailua, uusia maisemia, uusia outoja kaupunkeja. Sanalla sanoen: huikean hauskaa! Ei se matkailu tosissaan ole ilmoista kiinni!

Hiiohoi, meillä on, jos ei matkustushepuli, niin ainakin hyvä mieli! Eikä autoon sada sisään.

Katsaus menneeseen vuoteen 2011

2011-12-31T22:47:00.004+02:00

Vuoden viimeisenä päivänä on hyvä tehdä pieni inventaari kuluneesta vuodesta. Aloitin inventaarini tekemällä pienen haastattelun. Palasimme illan pimetessä Tartosta Otepäälle ja juttu kääntyi menneeseen vuoteen. Kysyin Kimmolta, minkä yleisarvion tämä menneelle vuodelle antaisi. Mies pohti, että kai tämä ihan jees vuosi oli, taloudellisesti ehkä huonompi kuin aiemmat, mutta toisaalta, saatiinhan me kuitenkin Võsu hankittua.

"Totta!" huudahdin minä, "Võsu! Se oli iso juttu se!" Ja sitten minä muistin että käytiinhän me Liettuassakin, oltiin Vilnassa viitisen päivää. "Oliko se tänä vuonna?" havahtui Kimmo. "Niin ja Krakovassa käytiin. Se oli myös hyvä reissu!"

Loppumatka menikin sitten naureskellen kaikelle kuluneena vuonna sattuneelle. Ja kun auto kaarsi Villa Ottilian pihalle olimme suorastaan erinomaisella tuulella. Ja pohdimme, että olihan tämä oikeasti hyvä vuosi. Eikä se oikeastaan taloudellisestikaan ollut mitenkään erityisen huono - Võsu vain imaisi korjauksineen kaikki ylimääräiset liikenevät tulot, joten mihinkään pieneen ylellisyyteen kuten ylimääräisiin ulkomaanmatkoihin ei ollut varaa. Eritoten kun marras-joulukuu oli Villa Ottilian kannalta kuollut.

Tässä muutamia vuoden kohokohtia blogista poimittuna:

Tammikuu 2011

Tammikuussa kirjoitin blogiin 21 juttua, jotka käsittelivät pieniä aiheita - juttua oli Rummukaisesta, joka puolivälissä kuuta lähti Otepäältä omaan kotiin, mikä sai Latten hieman melankoliseksi. Kerstenin äidin kissa kuoli ja blogissa pohdittiin eläinten polttohautausta Suomessa ja Virossa. Otepäällä hiihdettiin jälleen hiihdon maailmancupin osakilpailu, jonka minä katsoin Tarton kisakatsomossa Rummukaisen perheen luona. Kuukauden tärkein tapahtuma oli äitini 80-vuotissyntymäpäivät, joiden vuoksi kävimme Suomessa. Ja lunta sataa. Koko tammikuun.

Kuukauden kuva: Rummukainen on päässyt takaisin oman isän syliin ja katsoo Lattea mietteliäänä.

Halmikuu 2011

Juttuja blogiin tulee 30. Kuukausi menee työn touhussa, on hiihtomaratonia ja nuorten MM-hiihtoa ja Kuldkala-pilkkikisaa. Võsullakin käymme ihmettelemässä lumen paljoutta. Sitä todellakin on ja on ja on. Luontokokemuksiakin keräämme - niin Elistveren eläinpuistossa kuin kotikulmilla, missä ketut kiljuvat keväthangilla. Kimmo viettää syntymäpäiviään ja me juhlistamme meidän (uudelleen)tapaamispäiväämme 2.2.2002.

Kuukauden kuva: Tupsukorva Elistveren eläinpuistossa

Maaliskuu 2011

Juttuvauhti kiihtyy, maaliskuussa niitä tulee kaikkiaan 35. Kuukauden ehdoton kohokohta on matkamme Liettuaan ja Vilnaan, missä koemme monenmoista. Vierailemme Uzupion kansantasavallassa ja perehdymme sen perustuslakiin, vierailemme Kaunasin markkinoilla, Trakain linnassa ja seikkailemme Vilnan vanhoilla historiallisilla kaduilla. Kotimatkalla pysähdymme mahtavalle Ristikukkulalle, joka tekee suuren vaikutuksen matkamiehiin.

Kuukauden kuva: Ristikukkula Liettuassa, lähellä Latvian rajaa

Huhtikuu 2011

Juttuja syntyy 32 kappaletta. Huhtikuussa herää luonto taas eloon. Minä vietän pitkän tovin Haapsalussa kesämökillä, missä valmistan mm. päiväkaupalla haketta jota puutarhahybriksessa tarjoilen pensaiden ja puskien juurille. Välillä ajelen Läänemaata ristiin rastiin kuvaillen merellisiä maisemia, katajia tuulessa ja Puise Ninan mahtavia maisemia. Huhtikuussa pohdin myös Tarton muuttuvia kasvoja ja ihmettelen sen modernia arkkitehtuuria ja käyn Viljandissa.

Huhtikuussa käyn myös Keilan putouksilla - matkaseuranani hyvä ystäväni OnuKoo

Toukokuu 2011

Toukokuussa olen työteliäs, ainakin mitä tulee juttujen määrään: syntyy vuoden ennätys eli 46 juttua. Ehdin kirjoittamisen lomassa matkaillakin, ja päiväreissuja tulee tehtyä mm. Obinitsaan, Valgaan, Meremäelle ja Piirimäelle. Piusassa käymme ja Türin kukkakarnevaaleilla. Suomi ei voita euroviisuja mutta voittaa lätkän MM-kultaa ja sitä riemuitaan myös Otepäällä. Võsullakin käymme vaikka talo ei ole meidän ja huoli sen tulevaisuudesta kalvaa mieltä.

Kaksi leijonaa kohtaa Luken kartanonpuistossa

Kesäkuu 2011

Juttuja syntyy 36. Kesäkuussa reissaamme lähellä ja hieman kauempana, kuitenkin maan rajojen sisäpuolella pysyen. Käymme asiakkaiden - tai nyttemmin ystäviemme - kanssa Taevaskodalla ja Võrussa. Pitkän tovin vietän Võsulla Huvikummussa, missä siivoilen taloa vastaanottamaan yhdet kesävieraat heinäkuussa. Apunani on välillä Kimmo, välillä perhe Rummukainen, joiden kanssa hävitämme vanhoja sänkyjä ja pohdimme Ruuhi-Rallia ja käymme Käsmussa Ruja-bändin konsertissa. Võsu-aikani on hieman surumielinen, en tiedä talon kohtalosta vieläkään sen enempää, heinäkuussa asia ratkeaa suuntaan tai toiseen.

Ruusut kukkivat kesäkuussa Lahemaan rannoilla - kuva Turbuneemestä läheltä Võsua

Heinäkuu 2011

Juttuja 25 kappaletta. Heinäkuu on työntäyteinen kun Villa Ottiliassa käyvät kesävieraat tiheään. Heinäkuussa selviää myös kaksi merkittävää asiaa: saamme sittenkin hankittua Huvikummun ja Kimmo voittaa EU:n kirjoituskilpailun jutullaan sisämarkkinoiden toimivuudesta. Olemme arvattavastikin hurjan hyvällä mielellä. Minä kirjoitan kymmenosaisen sarjan: Otepään 10 ihmettä. Yksi ihmeistä on salaiset järvet, joihin erityisesti Latte haluaa tutustua:

Hiiohoi ja hihulihei - täältä tullaan elämä!

Elokuu 2011

Juttuja 36 kappaletta. Elokuussa teen vuoden toisen Suomen-reissuni - lähden Turkuun luokkakokoukseen. Elokuu menee muuten puuhakkaasti Villa Ottiliassa - asiakkaita riittää koko kuulle, kuten vaikka Heljän Hulvattomat jotka saapuvat paikalle Oikuttelevan Bussin kanssa. Asiakkaista huolimatta ehdimme tehdä pieniä päiväretkiä mm. Räpinaan ruusujen aikaan. Käymme Peipsin rannoilla, Põlvassa ja Mehikoormassa. Elokuun lopussa käyn sienessä Rummukaisen ja sen äiskän kanssa Taevaskodalla - mutta himoitut torvisienet jäävät löytämättä.

Elokuussa kuvailen heinäpeltoja, paketissa tai ilman.

Syyskuu 2011

Juttuja 12 kappaletta - mikä ei tarkoita etteikö kuukausi olisi ollut puuhakas, päinvastoin. Se alkaa Haapsalun lomalla kera Rummun ja sen mamman. Ilmat ovat upeat, on suoranainen intiaanikesä. Sieltä jatkamme matkaa Võsulle, missä pidämme minitalkoot ennen suuria talkoita. Jotka nekin pidetään syyskuun lopussa. Hurjaa ja hauskaa ja hulvatonta puuhaamista, jonka seurauksena syntyy upea terassi. Eläköön talkoohenki!

Rummu Villa Vallattoman terassilla Haapsalussa

Lokakuu 2011

Kirjoituksia 29 kappaletta. Lokakuu alkaa vuoden toisella ulkomaanmatkalla - jos kahta Suomen-matkaa ei lasketa - eli reissullamme Krakovaan, missä Kimmo pokkaa palkinnon voittokirjoituksestaan. Minä olen ylpeä miehestä enkä suotta. Reissu menee muutenkin aivan nappiin ja sen muistojen voimalla jaksamme vuoden loppuun. Loppukuukauden vietämme Lahemaan merellisissä maisemissa, Võsulla.

Latte ja Kimmo Võsun rantametsässä.

Marraskuu 2011

Juttuja 29 kpl. Marraskuu on ilmojensa puolesta aivan uskomattoman hieno, lämmin ja aurinkoinen. Minä teen koko kuukauden reissuja lähiseuduille ja nautin Lahemaan upeista maisemista, Altjasta, Vergistä, Käsmusta, Jumindasta ja Kaberneemestä. Ja vaeltelen Võsun rannalla, aamuisin, iltaisin. Ja kuvaan, kuvaan. Merta ja maisemia. Olen onnellinen enkä kaipaa lunta saati talvea.

Suuria tyrskyjä ja suuria kiviä Lahemaalla, Käsmun lahdella.

Joulukuu 2011

Juttuja 15 kappaletta. Vuosi lähestyy loppuaan ja Tiina uuvahtaa. On huolissaan lumettomuudesta ja asiakkattomuudesta ja taloudesta ja terveydestä ja joulusta ja tulevaisuudesta. Synkistelee ja ärhentelee. Kunnes jouluaattona pääsee vihdoinkin joulun tunnelmaan.

Ja nyt joulukuun viimeisenä päivänä katson tulevaisuuteen luottavaisin mielin. Paljon on vielä pilviä taivaalla, mutta jos vain itse jaksan uskoa parempaan huomiseen, on se jo puoli voittoa ellei enemmän.

Mennyt vuosi: kirjoituksia kokonaisuudessaan 346 kappaletta - ei sentään ihan jokaiselle vuoden päivälle. Paljon matkoja lähelle, joitakin hieman kauemmaksikin. Hyviä hetkiä paljon, huonoja joitakin. Muistan hyvät, huonoja ei olekaan tarvis muistaa.

Vuosi 2012 - se on nyt tyhjä lehti tai tyhjä tietokoneruutu. On itsestä kiinni miten sen täytän.

Kiitän kaikkia lukijoitani seurastanne. Kiitän kaikkia ystäviäni uskostanne minuun, kiitän avusta ja tuesta ja rakkaudesta jota olen saanut kokea. Kiitän Kimmoa ja Lattea siitä, että olette antaneet minulle perheen ja kodin, jossa tunnen olevani haluttu ja tärkeä.

Näillä eväillä lähdetään kohti uutta vuotta ja uusia seikkailuja. Tervetuloa matkaan - tämän blogin kautta!

Nähdään ensi vuonna!

Otepää ja lähiseutu vuoden toiseksi viimeisenä päivänä

2011-12-30T18:45:00.003+02:00

Huominen kun vielä vedetään kunnialla läpi ollaan valmiita vuoteen 2012. Vähiin menee ennenkuin loppuu.

Meille tuli eilen Villa Ottiliaan asiakkaita, jotka olivat varanneet ison perhehuoneemme kuudeksi yöksi. Tallinnalainen perhe, joka tuli eilen, ja lähti jo tänään. Kun ei täällä voi mitään tehdä. Kun ei ole lunta.

Mitäpä sitä kellekään vastaan väittämään. Jos siltä tuntuu, niin tuntuu siltä.

Minä lähdin kuitenkin ajelemaan lähiseuduille, etsimään näkymiä ja elämyksiä. Minä, joka olen täällä vuoden läpeensä ja jolle lähes kaikki paikat ovat jo ennestään tuttuja. Silti onnistuin löytämään parikin aivan ihmeellistä paikkaa, joiden ääressä hengitin hieman nopeampaan, pelkästä ihastuksesta ja löytämisen riemusta.

Niinhän se on, että jokainen näkee maiseman omalla tavallaan. Valokuvaajalle ei ole huonoja ilmoja, tätä olen hokenut useasti. Ehkä matkaajan kannattaisikin katsoa maailmaa valokuvaajan silmin silloinkin kun kamera ei ole mukana. Sillä silloin näkee maiseman hieman tarkemmin: katsoo taivasta ja sen outoja muodostelmia, katsoo muotoja ja värejä. Tuulen leikkiä veden pinnalla tai lumivalkean joutsenparin ylvästä lipumista mustan järven pinnalla. Ja silloin kokee ja näkee ehkä enemmän kuin mitä tavallinen turisti, jolle "kaunis talvimaisema" on perinteinen lumimaisema. Ja joille "tekeminen" = laskettelua tai hiihtoa.

En ole kuitenkaan millään muotoa katkera asiakkaillemme - markkinataloudessa kun on ostajalla valinnan vapaus. Nyt vain harmittaa, että ostimme eilen isoja perhepakkauksia aamiaistarvikkeita niin että ne riittävät usammaksikin päiväksi. No, saahan niistä itselle einettä taiottua, ei siinä mitään.

Minulla oli tänään siis hyvä päivä - ajelin ja pysäyttelin autoa aina komean maiseman tai näkymän kohdatessani. Ja kyllähän niitä riitti! Kotiin tulin innostuneena ja tyytyväisenä. Ja innokkaana kerroin Kimmollle Pikkjärvestä ja sen laaksosta; pohdin Vidriken outoja autiotaloja ja arvuuttelin niiden mennyttä historiaa.

Tässä teillekin, rakkaat blogin lukijat, hieman päivän kuvasaalista - tarjolla on niin värillistä kuin mustavalkoista kuvakerrontaa:

Otepään Pyhän Maarjan kirkko aamupäivän vaihtelevassa auringossa.

Kaislat ovat minun vakiosuosikkejani, tässä hieman dramaattisesti sävytettyinä.

Joutsenia Valgjärvellä.

Hurjia auringonsäteitä Savernan ylängöllä.

Dramaattisia värejä Kaarnajärvellä.

Auringonkiloa Kaarnajärvellä

Pikkjärvellä vesi leikkii tuulen tahtiin.

Aurinko sytyttää Pikkjärven takana oleviin koivuihin valot.

Outoja raunioita Vidrikessa. Mitä tässä on ollut ennen? Kartano? Jäljellä vain rauniot.

Upea vanha talo, jonka historia mietityttää. Kuka täällä asui ja miksi talo hyljättiin?

Kummitusmainen pihapiiri Vidrikessa.

Etteikö talvella olisi maisemassa värejä?

Yksinäinen Tarzan-keinu Pilkusejärvellä.

Toivottavasti kuvat miellyttivät teitä samalla tavalla kuin minua!

Kuten kirjoitin, en voi olla vihainen asiakkaille, jotka lähtevät kesken varauksen, kun ilma ei heitä miellytä. Mutta olen huolestunut. Hyvinkin huolestunut.

Jos tammikuu jatkuu tällaisena lumettomana syyssäänä, se tarkoittaa että ainakin ne lomailijat, jotka suuntaavat Otepäälle vain ja ainoastaan lumen vuoksi, jäävät pois.

Mietin itsekseni, miten markkinoida Villa Ottiliaa ja Otepäätä tällaisena outona talvena. Kuten kuvat yllä kertovat, täällä on nähtävää ja koettavaa, riippumatta lumesta. Ehkä jatkossa meidän - ja ennen kaikkea Otepään kaupungin - pitäisi alkaa panostaa muihin paikkakunnan nähtävyyksiin kuin siihen yhteen ja ainoaan eli lumeen!

Vinkkejä vastaanotetaan! Ja varauksia myös (heh)!

Tapanin myrskyt

2011-12-26T17:25:00.003+02:00

Meillä oli jossain vaiheessa ajatuksena tehdä tapanin ajelu Võsulle tarkistamaan että siellä on kaikki kunnossa. Eipä lähdetty.

Heräsin aamulla viiden aikaan siihen että myrsky riepotteli Otepäätä. Jatkoin unta ja heräsin kymmeneltä seuraavan kerran myrskyn ääniin. Takapihan kuuset tanssivat tuulessa epäjärjestyksessä. Etupihan jättikuusi heilui ja huojui ja sivupihan pylvästuijat taipuilivat nekin tuulen myötä.

Mikä ihmeellisintä - aurinko paistoi täydeltä terältä ja lämpöasteita oli myrskystä huolimatta +8c. Ei todellakaan mikään tyypillinen tapanin sää.

Ruoho vihertää ja lämpöä on +8c tapaninpäivänä 26.12.2011

Tuuli viskoo lähipelloilla olevia hallaharsoja sinne tänne.

Naapurin koivut tanssivat tuulessa

Me kuitenkin olemme päässeet helpolla. Toista näyttää olevan Norjassa, Ruotsissa ja Suomessa. Norjassa mitattiin 44m/s:n tuulia, joka on jo aivan hirveä lukema ja Kaskisissa Suomessa on tuuli paikoitellen viuhunut 36m/s:n vauhdilla. Hurja lukema sekin!

Netistä katselin Suomen Nelosen uutisia ja säätiedotusta, ja kerrankin säätieteilijä ei yrittänyt selittää, että nämä tuulet asettuvat kuitenkin siihen normaaliin tilastolliseen pitkän aikavälin vaihteluun, vai mikä se vakioselitys aiemmin oli. Säätieteilijä myönsi että tämä on harvinaista.

Miten tähän ollaan tultu?

Ilmastonmuutoksesta varoittaneita pidettiin pitkään vain ylireagoivina viherpiipertäjinä, jotka ansaitsivat lähinnä ylenkatseellista halveksuntaa. Ja maailma porskutti eteenpäin iankaikkiseen kasvuun uskoen. Aika ajoin pidettiin joitain ilmastokonferensseja, joissa pyrittiin luomaan jonkinlaisia pelisääntöjä. Mutta aika huonoin tuloksin. Kun päätökset olisivat edellyttäneet jostain luopumista.

Pitkään ilmastonmuutos oli vain uskon asia. Ja nyt, kun kaikki tuomiopäivän pasuunoiden ennustukset ovat toteutuneet, ollaan sitten aika suu ammollaan ihmetyksestä. Miten tässä näin kävi? Ja olisiko tämän voinut estää? Ja onko nyt liian myöhäistä?

Tuuli tuivertaa tuijiakin, vuoroin sinne vuoroin tänne, illan matalassa valossa ei niiden heilunnasta saa enää tarkkaa kuvaa.

Jälkikirjoitus: Kimmo soitti hetki sitten meidän Võsun tuttavallamme Janekille kysyäkseen miten Võsulla on tuuli paikkakuntaa riepottanut. Ja onhan se. Janekin naapuritalon päälle on kaatunut kuusia ja kuulemma rannan mäntyjä on myös katkeillut runsaasti. Janek lupasi aamulla valoisan aikaan käydä Huvikummulla katsomassa miten se on tämän riepotuksen kestänyt. Hieman huolestuttaa.

Joulun taika - kyllä ! - se on olemassa

2011-12-26T00:18:00.003+02:00

Sanokaa mitä sanotte, mutta joulussa on taikaa. Se saa katseisiin lämpöä ja sydämiin rakkautta. Se saa herkäksi. Se saa mielen palaamaan menneeseen, muistamaan rakkaita kaukana ja poissa. Ja se saa sydämen sykkimään hehkuen niille rakkaille, jotka ovat lähellä, aivan vieressä.

Ja minä kun niin kiukuttelin ennen joulua. Oli minulla kiukutteluun syyni, ja kaikkia en ole täällä kertonut, enkä kerrokaan. Ei kaikkea tarvitse jakaa. Riittää kun sanon, että ennen joulua minua ahdisti moni asia. Eikä joulu ollut tullakseen.

Vaan se tuli. Ja kun se tuli, se tuli hulvahtaen ja yllättäen ja täytti jokaisen nurkan tästä talosta taialla ja jokaisen nurkan sydämestäni rakkaudella.

Jouluaaton vietimme kahdestaan -- mitä minä puhunkaan! -- siis kolmestaan. Söimme hyvin pienen kaavan mukaan. Emme antaneet lahjoja. Ja silti, illan pimetessä saapui joulun tunnelma kotiimme, sydämiimme ja katseisiimme.

Hyvää joulua rakkaani!

Perheen suuri pieni haluaa aattoiltana isän kainaloon

Jouluaatto meni meillä siis pienesti. Ei lahjoja. Ei ylenpalttisia aterioita. Vain rauhallista yhdessä olemista. Ei mitään pakotettua riemua. Ehkä juuri siksi yllättävät pienet eleet, kuten vaikka vain kepeä hively poskella tuntui ihmeellisen hyvältä, isommalta. Ison leijonan pusku päähän. Äiskän iso poika!

Illalla katsoimme telkusta elokuvia, mussutimme suklaata, minä kävin salaa (?) syömässä kinkkua ja Latte sai yhtä lailla salaa (?) ihan pieniä nokareita kinkkua, meidän kahden suurinta herkkua.

Aaton aamupäivällä sain tekstarin minulle rakkaalta ihmiseltä, Kersteniltä, joka kysyi mitä teemme joulupäivänä. Kersten, minun ainut otepääläinen ystävättäreni, joka asuu nyt Suomessa, oli siis kaupungissa! Ja kysyi, voitaisiinko tavata seuraavana päivänä?!

Mikä riemu ja ilo! Ja tekstailin nopeasti takaisin: Kyllä! Koska! Missä? Sovimme tapaamisen meille kotiin. Ja Kersten lupasi tulla tyhjin vatsoin. Ja minä lupasin tarjota joulupäivällisen.

Joulupäivän aamun häärin keittiössä. Rakentelin pieniä ja nättejä silli- ja lohilautasia, erilaisia pieniä herkkupaloja, kauniita alkuruokia ja niiden koristeita.

Kinkku meillä oli jo valmiina, oikea Suomi-kinkku !!!, mistä saamme kiittää ystäväämme marja p:tä, joka laittoi edellisviikolla kunnon kinkun tulemaan Viroon kera poikansa, joka oli muuten tulossa tänne. (KIITOS!)

Kimmo lupasi hoitaa kinkun kastikkeen. Kinkun koristeluun suunnitelluista luumuista en sano mitään!

Ja näin meillä oli valmiina hyvä, monipuolinen ja jopa jollain lailla kauniskin joulupöytä Kerstenin tulla. Kera kunnon Suomi-kinkun!

Ja Kersten tuli. Ja toi omalta osaltaan lisää joulun tunnelmaa tähän taloon. Ystävyyttä, rakkautta, naurua, iloa, kyllä te tiedätte! Miten hienoa on, kun saa viettää joulua yhdessä rakkaitten ihmisten kera. --- Sehän tässä juuri oli se, mikä minua oli aiemmin kyrsinyt. Että en saa olla rakkaitteni kanssa yhdessä!

Kimmo ja Kersten alkuruokatarjonnan ääressä: monenlaista pientä kala-annosta on pöydällä, sillejä ja silakkaa ja lohta.

Kinkku ja Tiinan outo, mutta maittava (näin väitetään) perunapaistos ovat ruokalistalla vuorossa. Tunnelmat erinomaiset!

Ilta menee nopeasti, naurun ja jutustelun merkeissä. Ja syömisen. Kynttilät valaisevat olohuonetta ja heijastelevat kasvoiltamme naurua ja onnellisuutta ja hyvää mieltä. On hienoa olla yhdessä. Viettää joulua. On ihana jakaa ruokalautanen rakkaiden kanssa. On niin ihanaa, kaiken kaikkiaan!

Oi Joulua ja sen taikaa!

Kerstenillä on hyvä mieli!

Kersten ja Latte keskustelevat suklaasta. Se kun ei kuulu koirille.

Latte tiedustelee Kersteniltä ruokajuhlien päätteeksi: "Eikö vieläkään minulle löydy mitään?"

Ilta oli siis mitä onnistunein. Ja sai minut hetkeksi unohtamaan asiat, joille en voi mitään. Kuten äitini. Jonka luona olisin tämän joulun halunnut viettää.

Illan lopuksi sain kuitenkin kotoa viestin - tätini, joka elää äitini kanssa, lähetti minulle lämpimän ja iloisen kirjeen, jossa kertoi miten mukavasti ja iloisesti heidän joulunsa oli mennyt. Veljeni perheineen, lapsineen ja lastenlapsineen oli tullut äitini luokse kylään ja tuonut myös rakkaalle äidilleni joulun juhlaa.

Ja minä kun niin luulin, että tästä tulee Huono-Joulu. Ei tullut. Tuli Yllättävän Hieno Joulu.

PS: Olen niin kiitollinen tästä ihmeellisestä ja onnellisesta joulusta kaikille rakkailleni, jotka jokainen omalta osaltaan auttoivat sen tuloa. Vaikka itse keppuroitsin vastaan. Ja itse tein typeryyksiä, ärhentelin ja olin typerä.

PPS: Joulussa ON taikaa!

PPPS: Suurkiitos tielle kaikille viisaille kommentoijille, jotka jo tiesittekin, että kyllä se joulu tulee. Vaikka minä vielä edellisessä postauksessa olin niin kovasti alavireinen!

Kun joulu ei ole tullakseen

2011-12-22T13:17:00.001+02:00

Olen tässä pari päivää kerännyt jouluista tunnelmaa kirjoittaakseni tänne joulukirjeen, jonka edellisessä postauksessa lupasin. Mutta kun ei tunnelma ole tullakseen, ei sitten millään.

En tiedä olenko ns. jouluihminen, tahtoo sanoa, en ole mikään jouluhössöttäjä, mutta joka vuosi on joulu silti ollut meillä hyvää aikaa. Olen joulukoristellut kotia, poltellut kynttilöitä ja muutenkin rauhottunut vastaanottamaan joulun sanomaa. Jos näin hienosti voi sanoa. Ilman sen suurempaa stressiä.

Nyt en ole tehnyt mitään. Olen ärtynyt ja tunnen syyllisyyttä saamattomuudestani. Eilen tein senkin virheen, että rähisin facebookissa ja loukkasin ystäviä kovilla ja kitkerillä sanoilla. Myös kotijoukot saivat tuta huonon tuuleni. En ole ylpeä itsestäni. Kaduttaa. Tehtyä ei nyt saa tekemättömäksi. Anteeksi toki voin pyytää ja pyydänkin kaikilta joita olen tietoisesti tai tietämättäni loukannut.

Ilmaa ei voi syyttää kaikesta, mutta kieltämättä tämä kurja keli vie mielen entistä mustemmaksi. Onneksi ei sentään sada, mutta se onkin ainoa positiivinen asia, mitä ilmasta voi sanoa.

Tarton raatihuoneentori keskipäivän aikaan - tummaa ja märkää on

Jos olen rehellinen itselleni, niin kyllähän minä tiedän mikä minua näin kovasti jurppii. Olisin halunnut viettää tämän joulun perheen ja suvun kanssa Suomessa. Tarkemmin sanottuna alzheimeriin sairastuneen äitini kanssa. Vaan se ei onnistunut - heräsin varailemaan laivalippuja liian myöhään. Yhtäkään autopaikkaa ei laivoilta löydy lähimpään viikkoon. Jalkamiehenä yksin olisin johonkin laivaan ehkä mahtunut - mutta se olisi taas tarkoittanut sitä, että en saisi viettää joulua Kimmon ja Latten kanssa. Eikä sekään vaihtoehto tuntunut hyvältä.

Kun päälle lisätään työkiireisiinsä uppoutunut Kimmo, jolla ei ole erityisemmin aikaa paneutua minun huoliini, vatsatautinen Latte ja oma kurja fyysinen kuntoni, särkee ja kolottaa, reumatismiako tämä on, on rähinäjoulun ainekset aika hyvin koossa.

Älkää silti huolestuko - en aio rähistä enää tämän enempää. Toivon, että näin kirjoittamalla asiat paperille (tai siis ruudulle) kirjoitan samalla oman pahan oloni ulos.

Vielä on pari päivää aikaa löytää joulun tunnelma - se lienisi paras joululahja tälle pienelle perheelle, joka ei todellakaan ole ansainnut huonoa tuultani.

Facebookiin en vähään aikaan mene - ja voi olla että tänne blogiinkin tulee nyt pieni tauko.

Palaan asiaan kun minulla on jotain sanottavaa - ja ennenkaikkea jotain positiivista sanottavaa.

Nyt siis vain toivotan Hyvää joulua teille kaikille!

#97. mustavalkomaanantain haaste: Rauha

2011-12-20T13:56:00.001+02:00

Mustavalkomaanantaissa valmistaudutaan jo rauhoittumaan jouluun ja haastekin on sen mukainen.

Mustavalkoinen on joulumme tänä vuonna - siksipä rauhoittumisen kuva on viime talvelta. Sen myötä toivotan kaikille mustavalkoilijoille:

Hyvää ja rauhaisaa joulua

(Blogin lukijoille en vielä toivottele mitään, sillä tarkoitus on vielä ehtiä tänne kirjoittamaan pieni joulukirje .)

Muita mustavalkoisia joulukuvia rauhasta ja lahjoista (haasteita oli tällä viikolla kaksi: rauha ja lahja) löytyy täältä: #97. mustavalkohaaste

Valokuvatorstain 229. haaste: Tontut hiipivät

2011-12-17T11:18:00.001+02:00

Ei itkeä saa...

...ei meluta saa...

... joku voi tulla...

...ikkunan taa...

...joulupukki matkaan...

...jo käy!

Muita tonttujen tekosia löytyy täältä: Valokuvatorstain 229. haaste

Vuoden 2011 -lukijakyselyn voittaja: Anna-Mari

2011-12-16T14:27:00.004+02:00

Kyselin jo aika päivää sitten lukijoiden mielipiteitä blogistani ja sainkin mukavasti kommentteja. Monet niistä suorastaan hivelivät itsetuntoani, ihminen kun on niin perso kehujen perään ja kauniisti blogiani kommentoitiin.

Yksi kysymykseni oli, mitä mieltä lukijat olivat juttuvalikoimasta, se kun vaihtelee koirista ja kodista matkakertomuksiin ja kaikkeen siitä väliltä. Välillä on juttuja Virosta ja paljon matkakuvia, välillä taas jotain ihan muuta.

Näyttäisi siltä, että kommenttien mukaan juuri juttujen sekalaisuus - asiaa ja hömppää ja kuvia - on ollut blogin lukijoista sen rikkaus. Eräskin kommentoija oli sitä mieltä että blogin anti on juuri siinä että aamulla kun koneen avaa ei koskaan tiedä mitä sieltä löytyy! Pyrin yllättämään jatkossakin!

Luin tänään kaikki kommentit uudelleen löytääkseni "voittajan", jolle palkinnoksi olin luvannut A4-kokoisen valokuvan Ottilia Vision's galleriasta. Vaikeaahan se oli, koska olisin mielelläni antanut palkinnon ihan kaikille. Mutta kun yksi oli kerran valittava, valitsin nimimerkki Anna-Marin kommentin, joka alla:

Tykkään kokonaisuudesta, kaikkea on sopivasti! Pidän kotiseuturetkeilystäsi, ja Krakovan matkakertomus oli hieno, mutta erityisesti ihailen sitä miten löydät sieltä lähiseudulta niin paljon katsomisen arvoista. Ja otat paljon ihania ihania upeita kuvia! Laten (ja Rummun) seikkailut saavat aina hyvälle tuulelle. Huvikummun tarinaa on ollut jännittävää seurata... ja vaikka mitä muuta. Perus-virolaisesta elämänmenosta olisi hekä kiva lukea enemmän.

Yksi toive olisi. Laittaisitko sivupalkkiin tunnisteluettelon, sieltä voisi selailla helposti aiheen mukaan kaikkia vanhoja juttuja! Tosin vanhimmissa jutuissasi ei taida olla tunnisteita, mutta voisithan niitä vaikka pikkuhiljaa lisäillä...?

--
Anna-Marin kommentti nousi ylitse muiden, koska siinä oli pohdittu myös parannusideoita. Valitettavasti tuo tunnisteluettelo sivupalkissa ei ainakaan kovin pian toteudu. Johtuen siitä, että olen aivan holtiton tunnisteiden käyttäjä ja tunnisteita tulisi sivupalkkiin kilometrin pitkä rivi, joka pidentäisi yhtä postausta kohtuuttomasti.

Anna-Mari toivoi myös kuulevansa perusvirolaisesta elämänmenosta, ja tämän toiveen laitan visusti takaraivoon tai korvan taakse tai minne asioita pääkopassa laitetaankaan. Tiedän, että sellaisia juttuja on viime aikoina ollut vähän - johtuen siitä, aika vähän me pääsemme tutustumaan perusvirolaiseen elämään lähietäisyydeltä, kuten perhetasolla. Ja kun pääsemme, en oikein halua paljastaa ystäviemme tai tuttujemme elämää, koska se on vain heidän elämäänsä. Esimerkiksi: Jos virolainen ystävättäreni Kersten kertoo minulle ajatuksiaan tai kutsuu minut kotiinsa ja paljastaa asioita perhe-elämästään, en voi enkä halua tulkita niitä perusvirolaisiksi ajatuksiksi tai perhe-elämäksi, joita voisin käyttää esimerkkinä 'virolaisesta ajattelutavasta tms.' - ne ovat Kerstenin ajatuksia ja Kerstenin elämää. -- Höh, en nyt osannut selittää paremmin, mutta ehkä saatte ajatuksesta silti kiinni.

Yleisiä havaintoja voin toki tehdä, ja lupaan jatkossa niitä täälläkin esitellä.

Kiitos vielä kerran kaikille kommentoijille - ja onnittelut Anna-Marille! Jos luet tämän postauksen, laita minulle sähköpostia etunimisukunimi ät gmail piste com -osoitteeseen ja kerro minkä kuvan haluat paluupostissa ja mihin sen lähetän!

PS. Valitettavasti joudun palauttamaan blogiin sieltä poistamani sanavarmistuksen. Olen sen poistamisen jälkeen alkanut saada liikaa roskapostia, mm. itärajan takaa. En tiedä mikä nuuhkukone on blogini löytänyt, mutta paljon roskaa tulee nyt, ja siitä aion päästä eroon palauttamalla sanavarmistuksen.

PPS. Pahoittelen blogipohjani eli Bloggerin viimeaikaisia vikoja - kommentteja katoaa taivaan tuuliin, ja voin kuvitella miten se kommentoijia ärsyttää. Voisin vaihtaa blogipohjan johonkin toiseen, vaikka wordpressiin, vaan en vaihda. Samalla vaihtuisi blogin osoite, ja kun tänne on näiden muutaman viime vuoden aikana löytänyt ihastuttavan moni (tänään sitemeter ilmoittaa kävijämääräksi: 139.743) , kuka mitäkin kautta, en haluaisi kadota uusine osoitteineni heidän elämästään.

Valokuvausleiri Otepäällä - harmaan päivän värikäs ajatus

2011-12-15T14:49:00.001+02:00

Eilen oli jälleen todella harmaa ilma, vettä satoi hiukkasen, ja silloinkin kun ei satanut, oli harmaata ja kosteaa ja nihkeää.

Kun en jaksanut kotonakaan olla ja tietokoneella notkua, otin kameran mukaan ja lähdin kuvailemaan lähiseutuja. Tehdäkseni kuvausreissusta itselleni antoisamman annoin itselleni haasteen: koeta löytää tästä lohduttomasta maisemasta mielenkiintoa ja kauneutta.

Tein Pyhäjärven rannoilla noin tunnin kävelyretken - itse asiassa en kävellyt pitkääkään lenkkiä, pysähtelin ja tarkastelin tuttua maisemaa, etsien siitä jotain kuvaamisen arvoista. Ja kun tarkasti katsoo, niin kyllähän sitä aina uutta löytää!

Siinä eteenpäin märällä nurmikolla tarpoessani ja liukastellessani pitkospuilla sain ajatuksen. Mietin, olisiko ideaa ja pystyisinkö järkkäämän ensi kevääksi tai kesäksi tai syksyksi Otepäälle ja sen ympäristöön leirin valokuvauksesta kiinnostuneille harrastajille.

Mitä tällainen leiri voisi sisältää, mietin. En missään tapauksessa kuvittele olevani pätevä valokuvauksen opettaja, eikä mielessäni ollutkaan leiri, jossa opiskeltaisiin kameroiden käyttöominaisuuksia tai valokuvaamisen tai kuvankäsittelyn tekniikoita. Sitä varten on toiset kurssit. Ennemminkin kyseessä olisi leiri, jossa tehtäisiin useita retkiä mielenkiintoisiin tai haasteellisiin kuvausmaisemiin ja jossa pohdittaisiin ryhmässä ja erikseen sitä, miten itse kukin saa omista kuvistaan mielenkiintoisempia. Miten valitsee aiheen, miten pyrkii näkemään asioita uusin raikkain silmin. Miten hyödyntää kontrastia, sommittelua, rytmitystä ja värejä? Miten saada kuviinsa mukaan tarina?

Jokaiselle kuvauspäivälle voisi olla tehtävä tai teema, torstaihaasteen tai mustavalkomaanantain tapaan. Päivän päätteeksi jokainen valitsisi omista kuvistaan viisi parasta ja porukalla voitaisiin sitten keskustella kuvista, pohtia miten eri tavoin saman maiseman voi nähdä tai miten eri tavoin voi samaan haastetehtävään vastata. Miksi joku efekti toimii paremmin kuin joku toinen. Miksi mustavalkoisuus sopii tiettyihin tilanteisiin ja toisiin sitten taas ei.

Kurssille tai leirille voisi osallistua miettämättä sitä millaiset tekniset vempaimet itse kullakin on, tai kuvaako hän auto- vai P- vai AV- vai TV- vai M-ohjelmalla. Toki näistäkin voidaan keskustella, kuten aukon merkityksestä syväterävyydelle etc. - Pääpaino kuitenkin olisi kurssilla antaa virkistysruiske harrastajakuvaajalle, joka haluaa lisää potkua harrastukseensa.

Uskoisin että tällaiselle leirille voisi olla kysyntää tavallisten ns. sunnuntaivalokuvaajien keskuudessa. Jotka haluavat ottaa parempia kuvia ja joille valokuvaus on päivä päivältä haasteellisempi harrastus, mutta jotka ehkä tuntevat polkevansa paikallaan harrastuksensa kanssa.

Varmaa on, että monelle suomalaiselle Viron maisemat, erityisesti Otepään vaihtelevat maisemat, tarjoavat aivan uusia visioita. Onhan täällä kuitenkin aika lailla erilaista kuin Suomessa. Ei olisi vaikeaa löytää useammallekin päivälle haasteellisia ja hienoja kuvauspaikkoja. Ja jo tältä kantilta kurssi varmasti antaisi osallistujilleen paljon.

Tällaisia siis pohdin, kun kiertelin Otepään Sotatammen ympäristössä ja kävelin pienen matkaa Murrumetsän luontopolkua. Sateisena ja harmaana joulukuun päivänä, jolloin useimmille ei tulisi mieleen lähteä ulos valokuvaamaan luontoa. Ja näin olin itse ensimmäinen leiriläiseni, joka pyrki vastaamaan haasteeseen: löydä vuoden harmaimpana päivänä maisemasta mielenkiintoa, dramatiikkaa tai kauneutta.

Ja tällaista jälkeä syntyi:

Yksinäisyys.

Haltijapuut neuvonpidossa.

Ryhmässä olemme kokonaisuus.

Hetkeksi aika pysähtyy.

Ja perään vielä muutama värikuva samoista maastoista:

Sisarukset.

Vilkutuksia vastarannalta.

Turhamainen vanhus peilailee itseään.

Värit piiloutuvat veden alle.

Tie kannattelee kulkijaa.

Kysyn nyt lukijoiltani ja valokuvauksen harrastajilta? Miltä tällainen leiri kuullostaisi? Olisitko mahdollisesti kiinnostunut? Kannattaako minun alkaa asiaa edistämään?

#96. mustavalkomaanantain haaste: jouluaskareet

2011-12-13T15:22:00.002+02:00

Vai jouluaskareet, tuhahdin kun tarkistin eilen mustavalkomaanantain kuvahaasteen. Kun en ole aloittanut ensimmäistäkään. Ehkä tähän epäjouluiseen tunnelmaan vaikuttaa vahvasti luonto, joka on kaikkea muuta kuin talvinen saati jouluinen. Pitänee kaivaa ruohonleikkuri vielä kerran esiin.

Päätin jo jättää osallistumisen haasteeseen sikseen, mutta sitten alkoi huono omatunto nakertaa. Joulukortitkin on tekemättä saati lähettämättä. Minä kun olen tavannut väkertää ja nikertää viime vuosina joulukortit käsin. Nyt sekään ei oikein innostanut.

Kunnes sain idean. Kaivoin ikivanhoja Viro-aiheisia postikortteja esiin. Useimmat niistä esittivät kesäisiä maisemia, ja kuten eräässä mainoksessa sanotaan: siitä se ajatus sitten lähti.

Tämän aamun olen tuunannut joulukortteja, jotka aika pitkälle vastaavat täkäläistä säätilaa. Ruoho vihertää mutta siellä täällä saattaa pieni lumilämpäre kimmeltää (hoo hoo, nauraisi pukki, ei siellä mitään kimmellä, jos tarkkoja ollaan, jos ei kaupungin jouluvaloja ajatella.)

Oikein innostuin ja nyt on väkerretty (tavallista pienempi) pino kortteja jotka lähtevät rakkaimmille ystäville ja sukulaisille. Kera kimmellyksen ja joulun tunnelman.

Muutenkin tämä joulu mennään aika sammutetuin lyhdyin: joululahjoja emme hanki Kimmon kanssa toisillemme lainkaan ja sama meininki myös ystäville ja sukulaisille. Tämä on lamajoulu, ja sen moni varmasti ymmärtää.

Joulumieli kuitenkin nousi kortteja tuunaillessa, ja kas, saatoin myös vastata maanantaihaasteeseen, kuva alla:

Tuunattuja joulukortteja valmiina lähtemään maailmalle

Muita jouluvalmisteluja löytyy klikkaamalla: mustavalkomaanantain 96. haaste

Valokuvatorstain 228. haaste: Puccinin Turandot

2011-12-08T15:36:00.003+02:00

Tämän viikon haasteena oli Puccinin säveltämä Turandot, joka kertoo kylmän ja kauniin prinsessa Turandot'n tarinan.

Jouduin hieman googlettamaan päästäkseni tunnelmaan ja tutustuakseni librettoon.

Tarina menee jotakuinkin näin: Prinsessa Turandot houkuttaa kylmällä kauneudellaan kosijoita, joiden on pystyttävä vastaamaan prinsessan kolmeen kysymykseen. Mikäli vastausta ei löydy, menettää kosija päänsä.

Aiemmin kukaan ei ole pystynyt vastaamaan arvoituksiin, mutta henkilöllisyytensä salassa pitävä prinssi Calaf vastaa oikein kysymyksiin. Hän ei kuitenkaan halua naida prinsessaa ennenkuin myös tämä tuntee rakkautta prinssiä kohtaan. Prinssi esittää vastavuoroisesti arvoituksen prinsessalle, johon tämän täytyy pystyä vastaamaan seuraavan yön aikana. "Mikä on minun nimeni?"

Seuraavana yönä ei kukaan saa valtakunnassa nukkua, koska kaikkien pitää osallistua salaperäisen muukalaisen nimen selvittämiseen. Prinssiin rakastunut orjatar Liu tietää prinssin oikean nimen, mutta mieluummin riistää henkensä kuin paljastaa sen muille.

Aamulla myös Turandot huomaa rakastavansa erikoista muukalaista, ja pystyy vastaamaan vihdoinkin arvoitukseen:

Sinun nimesi on rakkaus.

Latvialainen nuoripari poseeraa kameralle Riiassa, Laima-kellon ääressä (Laima = onni). Päivä on 08.08.08

Muita tulkintoja oopperasta ja aariasta Nessun dorma (None shall sleep) löytyy täältä: Valokuvatorstain 228. haaste

Mietitkö joululahjoja - minulla on ehdotus

2011-12-07T14:02:00.001+02:00

Joulu lähestyy ja taas ollaan tilanteessa, jossa pitäisi löytää jotain persoonallista ja kivaa ihmisille, joilla on jo kaikkea. Näinhän se yleensä menee aika monessa tapauksessa.

Minulla on ehdotus - tilaa persoonallinen valokuva joululahjaksi joko A4- tai A3-koossa! Ja kauppakin jossa voit asioida on turvallinen ja tuttu: Ottilia Visions, joka tarjoaa satoja vaihtoehtoja valittaviksesi.

Olen eilen hieman uudistanut blogini sivupalkkia, että löydät gallerian sieltä helpommin. Mutta pääset helposti galleriaan myös tältä sivulta klikkaamalla tästä: Ottilia Visions.

Jos blogista löydät kuvia, jotka sinua kiehtovat, mutta joita et löydä myyntigalleriasta, voit tilata useimpia niistäkin. Useimpia tarkoittaa, että kuvaa tilatessasi tarkistan aina sen mahdollisuudet suureen suurennokseen. Jotkut, joskin aika harvat blogikuvat ovat osasuurennoksia, joten niitä en suosittele tilattavaksi suuressa koossa. Kuvaa tilatessasi kerro kyseisen blogikirjoituksen päivämäärä ja otsikko, jotta varmasti löydän juuri sinua kiinnostavan kuvan.

Hinnatkin ovat kuluttajaystävälliset - A4-kuvista pyydän 25 euroa ja A3-kuvista 35 euroa. Kuvat toimitan sinulle postitse kotiin. Toimitusaika on 5 päivää tilauksesta kehitykseen ja sen jälkeen postitusaika lentopostia käyttäen. Jos sinulla on kiire, voit tilata kuvat myös kiiretilauksena, jolloin toimitusaika on 1 päivä kehitys + postitusaika lentopostia käyttäen. Kiiretilauksesta laskutan 5 euroa ekstraa (riippumatta tilattujen kuvien määrästä).

Kuvat saat joko signeerattuna tai ilman signeerausta. Mainitse kumman vaihtoehdon haluat kuvaa tilatessasi.

Nyt siis tutustumaan Ottilia Visions -galleriaan - se tarjoaa helpon ja mukavan tavan tehdä hyviä joululahjaostoksia! Galleriasta löydät tilauskaavakkeen, mutta yhtä lailla voit tilata suoraan minulta: tiina piste linkama ät gmail piste com - osoitteeseen sähköpostia laittaen.

Kiitos jo etukäteen tilauksestasi!

Ja alla muutamainen maistiainen viimeaikaisista kuvista, joita löydät myös blogista. Löytyykö ehkä jo näistä suosikkisi?! Kuvat merenrantasarjastani tältä syksyltä ja alkutalvelta.

Merenrantasarja: Kivipesu

Merenrantasarja: Suuri tyrsky

Merenrantasarja: Neljä ystävää rannalla

Merenrantasarja: Meren munia

Merenrantasarja: Tyyntä ja tyrskyä

Merenrantasarja: Aavelaiva

Merenrantasarja: Taiteilija rakastaa vihreää 1

Merenrantasarja: Taiteilija rakastaa vihreää 2

#95. mustavalkomaanantain haaste: lamppu

2011-12-05T15:10:00.000+02:00

Haasteessa todetaan:

"Käy pimeys päälle lailla pommikonelaivueen" lauloi Juice ja se onkin kyllä varsin pistämättömästi sanottu... Joulukuuta mennään eikä lumesta tietoakaan - ainakaan suurimmassa osassa(?) Suomea. Eihän sitä toki kinoksittain välttämättä tarvitsisikaan olla, mutta valon vuoksi edes vähän!

No, lunta odotellessa voidaan aina tuottaa keinotekoista valoa ja mahdollisimman paljon, kiitos. Eli kuvaillaanpa tällä kertaa Mustavalkomaanantaissakin keinovaloa aiheella

Kuulemma myös värikuvat kelpaavat tällä kertaa - tulee valoa tuplasti.

Keittiön lampussa on vielä normaalit kynttilälamput. Miltähän tämäkin näyttää kun siirrytään pakollisiin säästölamppuihin!?

Muita valonlähteitä voi katsoa täältä: 95. mustavalkomaanantain haaste

Tunnelmapaloja Otepäältä

2011-12-04T17:32:00.001+02:00

Otsikko kertoo että olemme vihdoinkin saaneet reväistyä itsemme irti Võsulta ja olemme palanneet kotiin, Otepäälle. Hassua - kirjoitan Võsusta ja Huvikummusta kotina. Kuten kirjoitan Villa Ottiliasta ja Otepäästäkin. Niinpä olen siis palannut kotoa kotiin. Jaamme aikamme ja sydämemme nykyisin kahden talon kesken - aika näyttää miten tässä käy. Voiko sydämen jakaa kahteen paikkaan ja risteillä niiden välillä vai muuttuuko toinen niistä jossain vaiheessa rakkaammaksi kuin toinen? Ja mitä sitten?

Villa Ottilia ja Otepää ovat muodostaneet kotiympyrämme viimeisen kuuden vuoden ajan. Olemme kiintyneet paikkakuntaan, varsinkin sen luontoon ja kauneuteen, mutta Vösun uutuus on huumannut meidät molemmat - ja minut eritoten valokuvaajana.

Tunsin siis melkein huonoa omatuntoa palatessani Otepäälle. Teki mieli sanoa sen tutuille ja loistokkaille maisemille: anteeksi. En minä teitä unohtanut, te upeat kumpumaisemat ja ihanat taivasta peilaavat järvet. Olin saanut vain hetkeksi teistä yliannostuksen ja halusin nähdä jotain ihan muuta.

Kuin hyvittääkseni uskottomuuteni Otepään kauneudelle ja sen uskomattoman hienoille maisemille tein tänään kameran kanssa pienen pyhiinvaellusretken kaikille rakkaille paikoilleni - Pyhäjärvelle, Kaarnajärvelle ja Pilkusejärvelle. Käyskentelin uimarannalla ja viivähdin kirkonmäellä, tutuilla paikoilla, joita olen täälläkin useasti esittänyt ja joihin olen Villa Ottilian asiakkaitakin aina neuvonut. Otepäällä on niin paljon tarjottavaa matkailijalle kaikkina vuodenaikoina - jopa tänä outona lämpimänä talvena!

Ilma ei alkujaan luvannut hyvää, taivas oli aika harmaa ja välillä satoikin. Mutta ilma muuttui nopeasti, kuten se Otepäällä tapaa tehdä - ja huonosta valokuvausilmasta siirryimme nopeasti dramaattiseen valokuvausilmaan. Olin onnellinen ja tyytyväinen ja iloinen. Kamera lauloi ja alla sitten kimara kuvia Otepäästä - joka on kaunis ja seesteinen ja dramaattinen. Ja meidän kotimme.

Uimaranta on hiljennyt ja odottaa seuraavaa kesää ja rantavieraita

Kesällä laiturilla kuuluu jalkojen töminää, nyt se vain valvoo Pyhäjärveä

Otepään hieman kärsinyt vanha maamerkki: Sõjatamm (sotatammi) on ottanut viime vuosien myrkyissä pahasti siipeensä. Nyt se kurottelee oksiaan taivaalle vihreältä nurmelta - joulukuussa!

Pyhäjärveä nähtynä Sihvan tien tuntumasta.

Otepään kirkko joulukuuussa 2011 - jotenkin aivan absurdia. Tähän aikaan olemme tottuneet näkemään kirkon huurrekuorrutettuna, lumien keskellä. Nyt nurmikot viheriöivät sen ympärillä.

Püha Maarja kirik - Otepään evankelis-luterilainen kirkko portin kulmalta nähtynä.

Kirkon ikkunat heijastelevat joulukuun sateisen päivän taivasta ja lähistön puita.

Pilkuse-järvi, meidän toinen suosikkijärvemme tässä ihan lähellä, on sekin autio ja hiljainen.

Kolmas suosikkijärveni, Kaarnajärv aivan lähellä sekin, joulukuun ihmeellisessä valossa.

Kaarnajärv hieman laajemmasta kuvakulmasta. Täällä on hyvä uiskennella kesäisin, kenenkään häiritsemättä.

Kaarnajärven kuviin päätän tämän päivän kuvakierroksen Otepäältä.

Kuvaukseen minulla oli tänään kahtaallinen tehtävä ja ajatus. Ensimmäinen oli todentaa tätä ihmeellistä talvea, joka ei ole tullakseen mutta on huikean kaunis omassa oudossa hieman kosteassa olomuodossaan.

Toinen oli näyttää Etelä-Viroon ja erityisesti Otepäälle suuntaaville matkaajille kotipaikkamme kauneutta. Olen sanonut ja sanon uudelleen, että Otepää on hieno ja kokemisen arvoinen matkakohde kaikille niille, jotka arvostavat luontoa ja sen kauneutta.

Ja seuraa pieni matkailumainos:

Talven matkailukausi ei ole vielä alkanut, mutta me olemme täällä paikalla, valmiina ottamaan Sinun varauksesi vastaan - Tervetuloa siis Otepäälle ja Villa Ottiliaan. Palveluumme kuuluu ohjata asiakkaamme paikkakunnan hienoimmille paikoille, tietenkin siitä riippuen, mikä ketäkin matkaajaa kiinnostaa.

Jos nämä kuvat innostivat sinua tutustumaan paremmin Otepäähän, ota meihin yhteyttä! Katso kotisivumme: Villa Ottilia - hyvän mielen majatalo tai lähetä sähköpostia: reservation ät villaottilia piste ee

PS. Alla olevia tunnisteita klikkailemalla löydät lisää juttua ja kuvia Otepäästä ja Villa Ottiliasta eri vuodenaikoina.

Valokuvatorstain 227. haaste: Kirjoituksia hiekassa

2011-12-01T18:45:00.001+02:00

Tämän viikon haaste ei ole itse asiassa kirjoituksia hiekassa vaan se on katkelma Mirkka Rekolan teoksesta Maskuja ("pieniä elämänpituisia juttuja", WSOY, 1987, ISBN 951-0-27282-5)

Joku istui vieressä ja näytti minulle, mitä oli kaiverrettu hänen rannekellonsa taakse.

Hyvin pienin kirjaimin.

”Hän jota odotat tulee pian” siinä luki.

- Se on sitten ajan takana, minä sanoin.
- Siinä lukee ”pian”, hän vastasi.
- Mutta ne jotka odottavat eivät koskaan ehdi.
Sen minä sanoin ja ajattelin että kun he sanovat ”pian” puussa jo kasvaa puisia hedelmiä.
- Entä jos siinä lukisi, että hän on jo tullut, minä kysyin.
Silloin hän nousi kiireesti.

”Sinä sitten olet epäuskoinen ihminen”, hän sanoi ja lähti.

Mirkka Rekola: Maskuja

Minun vastaukseni haasteeseen alla:

Muita tulkintoja löytyy täältä: valokuvatorstain 227. haaste

Se on sitten joulukuu

2011-12-01T12:29:00.000+02:00

1.12.2011

Että tälleen. Hyvää alkanutta joulukuuta teillekin.

Loksasta ei löydy luksusta

2011-11-30T17:10:00.003+02:00

Võsu on hieno paikka. Se lienee tullut selväksi. Võsu henkii ja hönkii tunnelmaa, historiaa ja kulttuuria. Kesäasustusta, vanhoja villoja ja upeita rantoja. Kesäisin useita hyviä ravintoloita ja kahviloita, talvellakin yksi kievari. Mutta ruokakauppoja on Võsulla tasan yksi: Meie.

Kesällä pieni kauppa tursuaa tavaraa kesävieraiden moninaisia toiveita täyttääkseen, mutta syksyllä ja talvella valikoima on koko lailla ankea. Kyllähän Meienkin valikoimalla eläisi, mutta aika usein sitä ihminen kaipaa hieman enemmän ja silloin on suunnattava seuraavaan kaupunkiin, joka on Loksa, 21 kilometriä Võsulta. Toinen vaihtoehto on lähteä Rakvereen, 37 kilometriä Võsulta. Rakverestä löytyy sitten ihan kaikki. Mutta kyllä Loksallakin saa asiansa hoidettua.

Loksan kaupunkiin on minulla hieman kahtaallinen tunnesuhde. Yhdeltä puolelta se on minusta ihan oikeasti aika älyttömän ankea paikka. Toisaalta, Loksalla ei tarvitse pingottaa. Vaikka lähtisit sinne maalitahraisissa remppavaatteissa ja polvesta risahtaneissa farkuissa, et erottuisi paikkakunnan perusväestöstä laisinkaan.

Loksa on pitkälti venäläinen kaupunki, vain 15 prosenttia asukkaista on vironkielisiä. Se on taantuva paikkakunta, jonka suurin työnantaja on Loksan telakka. Vuonna 1989 asui Loksalla 4311 ihmistä. Vuonna 2010 oli asukkaiden määrä laskenut 3403:een.

Yhdeltä puolen Loksa on aamupäivästä alkaen kaduilla kestojurrissa vaeltavia hanttapuleja ja kauppakeskuksen kulmilla hengailevia hämärämiehiä. Mutta ei Loksa ole vain rumia taloja tai toistaitoisia ihmisiä. Loksassa on myös aivan omanlaisensa tunnelma ja ja siellä on ihmisiä, jollaisia ei välttämättä kaikkialla Virossa tapaa. Otetaan esimerkiksi vaikka Grossi-kaupan kassatäti, ihanan pehmeästi ja venäläisittäin liudentaen viroa puhuva daami, jonka tupeerattu ja lakattu kampaus poskikoukkuineen on aina moitteeton. Ja miten kauniisti hän käsittelee jokaista ostosta, ottaa liukuhihnalta maitopussit ja hapankaalipurnukat sievästi ja arvostaen, kuin käsittelisi kruununjalokiviä. Minulla on vaikeuksia olla tuijottamatta tätä upeaa rouvaa, niin paljon häntä ja hänen tyyliään ja asennetta asiakaspalveluun ihailen.

Ruokakauppojen ohella käymme tiuhaan rautakaupoissa. Rakveresta niitä löytyy kymmenittäin, kaikki suuret ketjut K-rautaa ja Bauhofia myöten ovat edustettuina. Suuria halleja, joissa pieni ihminen eksyy pitkille käytäville - eikä kukaan tule apuun. Loksan keskustassa on kaksi pientä rautakauppaa, Ehituse ABC ja Oldi Pood, joissa on aivan eri meininki. Suurten ketjujen ja hallimyymälöiden hintojen kanssa eivät nämä kaksi pientä puotia pysty kilpailemaan, mutta palvelun henkilökohtaisuus on toisaalta aivan omaa luokkaansa.

Kävin tänäänkin Loksassa kaupoissa ja tällä kertaa otin kameran mukaani. Päivä oli harmaa ja sadettakin ripotteli pienenä tihkuna. Ilma sopi siis erinomaisesti paikan yleisilmeeseen. Ja tässä hieman kuvasatoa Loksan pienestä teollisuuskaupungista, nuhjuisesta ja taantuvasta yhteisöstä, jossa elämä ei ole luksusta:


Uudessa kaubamajassa sijaitsee Grossin ruoka- ja sekatavarakauppa, josta joskus tekee aivan uskomattomia löytöjä.

Vanha kaubamaja on sulkenut ovensa jo kauan sitten.

Laevatehas eli telakka on Loksan suurin työnantaja

Tallinnassa kuljetaan trendikkäästi vesipullojen kera - Loksalla kahden litran kaljapullojen kanssa.

Pienkerrostaloja Loksalla

Kerrostalot sulkevat sisäänsä suurimman osan Loksan 3403 hengen väestöstä. Huomaa myös puiden väliin tungettu hylätty lasten syöttötuoli.

Loksan kerrostaloja marraskuun hämärässä.

Kimmoa tuuletetaan Käsmussa

2011-11-29T20:19:00.003+02:00

Olin otsikoida jutun: Tyyntä myrskyn jälkeen, mutta aloin miettiä, että oliko se sittenkin tyyntä ennen myrskyä, siis se sanonta? Samapa tuo - joka tapauksessa tänään oli kahden tuulisen päivän jälkeen aivan uskomattoman hieno päivä. Niin tyyntä, ettei merikään mennyt kuin aivan hienoisille rypyille. Ja mikä parasta, aurinko paistoi.

Minä jo aamutuimaan aloin kärttää Kimmoa seurakseni retkelle. "Minne?" nurisi Kimmo, jolla oli suunnitelmissa tällekin päivälle ankaraa työntekoa tietokoneella. "Ihan minne vaan! Vaikka vain ihan lyhyelle retkelle! Kunhan mennään! Otetaan Latte mukaan!"

Olen viime päivät yksin seikkaillut vaikka missä ja nauttinut retkistäni. Mutta olen koko ajan toivonut, että minulla olisi seurana joku jonka kanssa jakaa nämä huimat maisemat, upeat rannikot, ihmeelliset aallot ja tyrskyt ja laineet. Olen tuntenut jopa hienoista syyllisyyttä siitä, että mies tekee töitä ja minä painelen pitkin Lahemaata kuin hurmaantunut heinäsirkka, kamera seurassani.

Aikansa vastusteltuaan Kimmo muisti Janekin, tuon Võsun monitoimimiehen ja tietopankin, kertoneen Käsmun järvestä, joka on siinä mielessä ihmeellinen, että se sijaitsee vain muutaman sadan metrin päässä merestä. Ja on kuulemma kaunis. Ja sen lähellä, Eru-lahden rannalla, pitäisi olla myös neuvostoaikainen ohjustukikohta. Sinne Kimmo oli valmis lähtemään mottona: jokaiselle jotakin.

Mikä parasta, Käsmu sijaitsee aivan Võsun vieressä, eli matkaa ei ole paljolti. Itse asiassa meidän lahtemme on Käsmu laht, vaikka sinnikkäästi kutsun sitä Võsun lahdeksi. Täytyyhän ihmisellä olla kotiseutuylpeyttä!

Järvi löytyi helposti ja oli todella kaunis. Ja niin tyyni! Latte yritti pulahtaa uimaan ja minä kuvailin tyytyväisenä kaisloja ja sinistä taivasta heijastelevaa järven pintaa.

Käsmu-järvi on peilityyni.

Latte katsoo kaihoisasti Käsmu-järvelle - se haluaisi uimaan.

Käsmu-järven sijainti on todellakin eksoottinen. Suuri järvi aivan meren kyljessä. Niinpä jatkamme matkaamme merelle, joka siintää edessä sinisenä ja rauhallisena. Aurinko paistaa, minä kuljen pomppa auki ja ilman käsineitä - on käsittämätöntä, että ylihuomenna alkaa joulukuu!

Eru-lahti jatkuu useita kilometrejä ja on aivan uskomattoman hieno ulkoilu- ja vaeltelukohde.

Meren rannalla kohtaamme kaikenlaisia ja kaiken kokoisia kiviä.

Tiinan kaksi rantapoikaa.

Latte haluaa yhä uimaan, siinä se on, niin lähellä mutta niin kaukana: meri.

Me kuljemme eteenpäin rantaviivaa puolisentoista tuntia - aurinko paistaa ja meri on lempeä ja taivas sininen.

Ei vain meri, vaan myös sitä reunustava mäntymetsävyöhyke jaksavat innostaa erikoisilla muodoillaan. Suolavedestä elävät puut, joita tuuli tuivertaa, ovat monet kuin suoraan peikkometsästä. Paljon on puita rojahdellut alas korkealta hiekkatörmältä, ja rannalta löytyy eksoottisia juurakoita, kuin taide-esineitä.

Onko taustalla jättikokoisen petolinnun jalka?

Trollin tai metsänpeikon tassu?

Tämän olisin halunnut tuoda kotiin - on kuin paraskin veistos, mielikuvitusta kiihottava ja aistillinen.

Puita on rojahdellut rantatörmältä alas.

Pitkän ja riemastuttavan rantalenkin jälkeen suunnistimme suuriin metsiin ja niiden kautta tiemme vei autolle. Olimme tuulesta ja auringosta virkistyneet, eikä Kimmokaan ollut lainkaan pahoillaan että oli lähtenyt reissuun. Vaikka sitä ohjustukikohtaa ei koskaan löytynytkään.

Autolle tultuamme tutkimme vielä kartasta missä kaukana olimme käyneet. Ja totesimme, että olemme jälleen löytäneet oivallisen päiväkohteen Huvikummun asiakkaille. Se on lähellä, se on hieno ja sinne on helppo tulla. Autolla ei luonnonsuojelualueella saa tietenkään ajaa, mutta pyörällä kyllä, mikäli ei halua kävellä koko reittiä. Alan olla yhä vakuuttuneempi siitä että tarjoamme pyörien vuokrausta tuleville asiakkaillemme!

Osa reiteistä kulkee siisteillä poluilla mäntymetsässä.

Lopuksi kuva Käsmun infotaulun kartasta, jossa näkyy reittimme. Lähdimme kiertämään Käsmu-järven pohjoisreunaa mistä siirryimme Eru-lahden rannalle ja kuljimme ylös rantaviivaa pitkin. Paluu kävi metsien kautta viivoitettua linjaa pitkin. Kokonaisaika oli runsas 2 tuntia.

Tervetuloa tekemään sama lenkki ensi kesänä - tai miksei vaikkapa jo tänä talvena! Ja yöpymiset tietenkin Huvikummussa! Yhteystiedot löytyvät profiilistani tai sitten voit laittaa kyselyn Villa Ottilian sähköpostiin: reservation ät villaottilia piste ee

Päätä paleltaa

2011-11-29T11:58:00.000+02:00

Talvi ei nyt oikein ota tullakseen, mutta iltaisin lämpötilat ovat jo sitä paljon matalat, että Kimmo on kaipaillut jonkinmoista suojaa päävärkkinsä suojaksi. Lähdettiin sitten hattuostoksille tai ainakin katsastamaan minkälaista tarjontaa löytyy vaikkapa Rakveren Maximarketin miesten hattuosastolta.

Malli: Juntti

Malli: Sakemanni - vain töyhtö puuttuu

Malli: Rento

Malli: Trilby

Malli: Tuunattu lippis

Ei näistä tarttunut matkaan yksikään. Mutta samalla kun mies kokeili Maximarketin miehille tarjoamia vaihtoehtoja mietin, miten paljon hattu kertoo kantajastaan ja leimaa tämän joksikin perusihmistyypiksi. Se kategorisoi kantajansa välittömästi ja sijoittaa hänet johonkin viiteryhmään. Ja mielestäni näin erityisesti miesten kohdalla.

Onko näin ollut aina - vai onko tämä vasta viime vuosien trendi? Olihan toki viime vuosisadan alussakin erilaisia hattuja: knallit, silinterit, huopahatut ja lippalakit, jotka varmasti sijoittivat kantajansa johonkin yhteiskuntaluokkaan. Baskeri miehellä oli selvä vinkki taiteellisuudesta. Viisi kuusi vuotta sitten kaikki kulkivat lippalakkin takaperin. Ja lippalakin lippa - sekin vaihaa kokoaan, muotoaan ja kaarevuuttaan tiuhaan tahtiin.

Miksi hattu on meille niin tärkeä? Ja erityisesti miesten hatut? Minun nuoruudessa ei laitettu hattua päähän suurin surminkaan - äitien kauhuksi. Nykynuoriso taas ei ota hattua pois päästä kulumallakaan - hatut silmillä painellaan kouluun, opettajien kauhuksi ja mielipahaksi.

Jatkamme Linkaman kanssa sen oikean etsimistä. Mutta mikään ei estä teitä kommentoimasta yllä olevia tyylejä, vaikka kieli poskessa.

Jäämme siis odottamaan makuraadin kommentteja ja ajatuksia päähineistä.

Myrskyjuttuja Võsulta

2011-11-28T21:15:00.006+02:00

Myrsky piiskasi Võsua viime yönä, meri murisi ja tuuli tuiversi. Aamulla totesimme molempien kompostoreiden muovikansien lähteneen lipettiin. Kimmo haki ne sitten metsästä kotiin, mutta tuskin niistä enää kalua tulee. Harmi.

Iloisia olimme kuitenkin siitä että sähköt säilyivät. Kaikilla ei mennyt yhtä hyvin - sähkökatkoksista on uutisoitu eri puolilta Viroa. Viljandimaalla lienee eniten ollut häiriöitä, mikä on siinä mielessä erikoista että Viljandi on sisämaassa. Tallinnassa puolestaan on Raatihuoneentorin joulukuusi mennyt kumoon jo kahteen otteeseen.

Koko tämän päivän ovat tuulet puhallelleet reippaasti. Meidän uusi tuttavamme eli monitoimimies Janek kertoi että aamulla oli Rannaklubin tienovilla polkupyörällä mahdotonta polkea eteenpäin. Samoin Janek raportoi yhden peltikaton lähteneen lähistöltä liitoon. Ja oli Janek löytänyt keskeltä Mere-katua ison pressunkin, jonka tuuli oli repinyt kuka ties mistä.

Teimme iltapäivällä kävelyretken lähimetsiin ja silmiin pisti runsaasti kallistuneita mäntyjä. Yritimme muistella olivatko ne jo aiemminkin killissä, vai olivatko ne kallistuneet viime yön aikana. Ja mietimme mitä tapahtuu ensi yönä - onhan myrskyn povattu jatkuvan vielä yön yli. Saattaa metsä rytistä.

Mistä tuli mieleen tarina, jonka Janek kertoi Kimmolle muutama vuosi takaperin Võsulla riehuneesta myrskystä. Janek oli ollut Tallinnassa ja palasi sieltä bussilla kotiin. Ensin Tallinna-Loksa -vuorolla. Ja sitten Loksa-Võsu -linjabussilla.

Kun Janek nousi Loksa-Võsu -bussiin huomasi hän että kuskin vieressä seisoi palomies moottorisaha kainalossaan. Janek ihmettelemään outoa näkyä ja kuski kertoo, että tie on kuulemma täynnä kaatuneita puita. Lähtivät sitten liikkeelle ja todellakin, puita oli pitkin ja poikin tietä. Bussi joutui pysähtymään kolmisenkymmentä kertaa ja moottorisaha soi kun palomies pilkkoi tietä auki.

Puolessa välissä matkaa tuli toinen bussi vastaan ja siinä oli yhtä lailla palomies moottorisahan kanssa. Ja näin siis tuli Võsu-Loksa -tie avattua taas liikenteelle.

Mutta palataan tähän päivään. Me siis vaelsimme metsässä ja ihmettelimme kallistuneita puita. Minä innostuin kuvaamaan merta vasten piirtyviä puiden siluetteja kun Kimmo karjaisi: "Nyt äkkiä siitä pois!" Oikein pelästyin ja sitten vasta pelästyinkin kun tajusin seisovani vinon männyn alla joka tukeutui polun toisella puolella olevaa puuta vasten ja puu narisi ikävästi. No, siitäkin selvittiin vain pelästyksellä. Mutta kotimatkalla kuitenkin kipitimme aina todella nopeasti kun kuljimme kallellaan olevien puiden alta.

Meri tarjosi tänäänkin aivan huikeita näkymiä. Vaikka tuuli oli kova viihdyin Võsun rannalla pitkään pariinkin otteeseen, ensin yksin ja sitten vielä kundien kanssa. Sillä ihmeelliset pilvet vaelsivat kovaa kyytiä taivaalla ja maailma oli täynnä roosan ja lilan sävyjä. Kaunista, kaunista, huokailin.

Vai mitä sanotte?

Kotia lähimmät rantamännyt seisovat suorina.

Pilvien muodoista syntyy vaikka minkälaisia mielikuvia. Tässä soutuveneitä kuvattuna meren pinnan alta.

Valtava pelastusrengas on heitetty taivaalle.

Meri kuohuu kauempana mutta lainehtii rantaa lähestyessään.

Kuohupäisiä aaltoja hieman kauempana rannasta.

Kaisloja - niitä suosikkejani - olen tähänkin kuvasarjaan saanut mahdutettua.

Näitä siluetteja kuvasin huomaamattani kallellaan olevan männyn alta.

Myrsky saa ihmiset ja eläimet suorastaan villiintymään! Meillä on siis lentävä koira, mutta senhän me jo tiesimme.

Toilailua - tai ainakin melkein

2011-11-27T15:00:00.007+02:00

Toila on pieni taajama Suomenlahden reunamalla, joka tunnetaan rannoistaan ja kylpylästään. Olin kuullut kerrottavan, että se on hyvin luonnonkaunis paikka. Eilen lähdin ottamaan asiasta selvää. Sen enempää paikkaan tai sen nähtävyyksiin etukäteen tutustumatta. Hyppäsin autoon aamupäivällä ja lähdin pöristämään Narva-Tallinna maantietä itäänpäin. Runsaan puolentoista tunnin kuluttua olin perillä, tai ainakin melkein.

Ensimmäinen pysähdys oli n. 2 kilometriä ennen Toilaa. Viitta ilmoitti: Alujõe juga eli Alujoen putous. Siis sinne.

Kuoppaisen, todella kuoppaisen hiekkatien päästä putous löytyikin. Eihän se nyt suoranainen Niagara ollut, mutta omalla tavallaan hyvin herttainen pieni putous. Viehättäväksi sen tekivät suuret sammaloituneet kivet, kuin pulleat vihreäturkkiset karhut:

Alujõen vehreita pallukoita pienessä koskessa

Aikani sammalkiviä kuvattuani jatkoin matkaani. Käväisin pikipäin Pühajõen kirkolla ja paluumatkalla sieltä huomasin kyltin: Oru Park. Sinne. Vaikka olinkin päättänyt pääkohteekseni Toilan rannat. Mikä tällainen Oru Park on, mietin? Puistoja - onhan niitä nähty. Tähän aikaan vuodesta valoisan aika on niin lyhyt, joten mihinkään turhaan ei kannata sitä hukata. Ja kotiin halusin ajaa vielä valoisalla.

Koska puistoon johtava portti oli mielenkiintoinen, panin auton parkkiin ja lähdin kuvaamaan kahta karhua, jotka portin molemmilla puolilla vartioivat Oru Parkia.

Karhut kuvattuani olin jo valmis lähtemään eteenpäin, kohti Toilaa. Huomioni kuitenkin kiinnitti mielenkiintoinen lehmuskuja ja astuin puiston taikapiiriin, ajatuksenani ottaa vain pari kuvaa muhkeista ja erikoisen näköisistä puunrungoista. Mutta eihän se koskaan niin mene. Yksi asia johtaa toiseen ja sitten huomaatkin käveleväsi aina vain eteenpäin pitkin lehmuskujaa.

Puukuja näyttää jatkuvan ikuisuuksiin.

Näitä hassuja puita ja niiden pahkuroita on lähiaikoina esitelty myös Viron televisiossa, kuulin tänään.

Oudot puut suorastaan houkuttavat kulkemaan eteenpäin.

Kävellessäni eteenpäin tajuan ettei Oru Park todellakaan ole mikä tahansa puisto. Ensinnäkin se on valtavan kokoinen (105 ha) ja nimensä mukaisesti (Org - gen. Oru = laakso) rajautuu yhdeltä reunamaltaan valtavaan laaksoon tai kanjoniin, josta Pühajogi virtaa Suomenlahteen. Näkymät näköalatasanteelta alas laaksoon ovat huikeat.

Puiston keskellä on ollut upea linna, joka hävitettiin toisessa maailmansodassa. Linnan rakennutti pietarilainen kauppias Grigori Jelissejev ja sen vuonna 1897 aloitettuun rakennustyöhön osallistui yli 300 miestä. Samaan aikaan aloitettiin myös puiston suunnittelu ja rakennus - kunnianhimonen suunnitelma, joka käsitti valtavan määrän koristepuita ja -pensaita, ruusuja ja perennoja, joista useimmat tuotiin ulkomailta. Puiston suunnitteli Riian kaupungin pääpuutarhuri Georg Kuphaldt.

Myöhemmin Jelissejev myi puiston ja linnan Viron valtiolle, joka lahjoitti sen presidentti Konstantin Pätsille kesäpalatsiksi. Neuvostojoukot polttivat linnan 1941. Hävitystyötä jatkoivat saksalaiset SS-joukot, jotka räjäyttivät 1944 sen kellarissa olleen ammusvaraston. Myös puisto päästettiin vesakoitumaan.

Linnan suunnitteli arkkitehti Gavril Baranovski. Kadonneen linnan kuva vironkielisestä Wikipediasta.

Vuonna 1959 puisto otettiin suojelukohteeksi ja vuonna 1995 valmistui sen uusi laululava. Seuraavana vuonna inventoitiin puiston kasvisto ja löydettiin 258 eri puu- ja pensaslajiketta.

Voi vain kuvitella miten upea puisto on kesällä - nyt ilma oli harmaa ja kuvanikin sen mukaisesti aika utuisia ja kohinaakin niissä on aivan liikaa (ISOt oli ajoittain pakko ajaa aina 800 asti). Harmaata tai ei, näkymät saivat aika sanattomiksi - niin luonnon kuin puistoarkkitehtuurin puolesta. Jopa marraskuun loppupuolella vähässä valossa.

Yksinäinen penkki katsoo Suomenlahdelle.

Muotoon leikattuja pensaskujia

Jatkoin vielä merelle, johon puisto rajautuu yhdeltä reunaltaan. Suomenlahti oli suuri ja aava ja kaunis, vaikka ilma ei todellakaan ollut paras mahdollinen. Hetkittäin taivas oli kuitenkin seesteinen ja näkymä kauas lahdelle sykähdytti mieltä.

Huvimajalta aukeaa upeat näkymät merelle

Meri syvenee nopeasti ja vaihtaa väriään

Toilan Oru Park oli siis aivan valtava elämys - ja niin sinä kävi, että huomasin päivän jo laskevan mailleen kun suuntasin takaisin kohti karhuporttia. Autolle saapuessani alkoi sade, joka yltyi minuutti minuutilta. Ajattelin huolestuneena kotimatkaa, minä kun en tunnetusti aja mielelläni pimeässä tai kaatosateessa.

Ei auttanut itku markkinoilla, liikkeelle oli lähdettävä. Kaarsin Oru Parkista takaisin Narva-Tallinna maantielle ja taakseni jäi kyltti: Toila 1 km. -- En siis koskaan päässyt perille, mutta eipä se harmittanut. Olin löytänyt yllättäen jotain muuta ja mykistävää: Oru Parkin. Toilaan pääsen toistekin toilailemaan.

Jälkikirjoitus: Jälleen kerran täytyy todeta, että on tämä Viro hieno paikka, joka pystyy yllättämään historiallaan ja luonnollaan aina uudelleen. Otepäältä käsin olemme tutustuneet kuuden vuoden ajan Etelä-Viron nähtävyyksiin, joita tuntuu aina vain riittävän. Ja nyt on sama tilanne Võsun ja Huvikummun suhteen. Olen tehnyt kymmeniä päiväretkiä lähelle ja vähän kauemmas ja joka kerta löytänyt jotain ainutlaatuista ja hienoa.

Toivon että kuvausmatkani ovat kiinnostaneet teitäkin. Uskon, että näistä kokemuksista ja kuvista tulee olemaan hyötyä kun alamme Huvikumpua markkinoimaan ensi kesäksi Viron matkaajille. Ainakin itse olen vakuuttunut siitä, että Võsu ja sen ympäristö tarjoaa runsaasti tekemistä ja näkemistä aktiivisellekin matkaajalle.

Valokuvatorstain 226. haaste: talven merkit

2011-11-25T15:51:00.000+02:00

Muita talven merkkejä löytyy täältä: Valokuvatorstain 226. haaste

#93. mustavalkomaanantain haaste: Ihminen

2011-11-25T13:57:00.002+02:00

Koko menneen viikon on päässäni soinut tämän viikon mustavalkomaanantain haastekappale: Zen Cafen Ihminen.

Ja erityisesti kohta: Sinä olet ihminen, muistatko? Sinä olet aava ja rannikko.

Olin jo valinnut kuvankin aavasta ja rannikosta haasteeseen. Mutta eilen kävin uudelleen merellä, ja näin ja koin aavan ja rannikon uudelleen.

Ja tässä lopulta (nyt on jo perjantai) minun vastaukseni haasteeseen, se on tällä kertaa sarja:

Muita tulkintoja tuosta hypnoottisesta kappaleesta löytyy täältä: mustavalkomaanantain 93. haaste

Meren pauhua kuuntelemassa

2011-11-24T19:40:00.001+02:00

Tänään oli Võsulla sateinen ja tuulinen päivä. Mikä tarkoitti, että meri möyrysi taas täydellä teholla. Jo meidän kesy rantamme, joka on turvassa lahden poukamassa, puhisi ja puuskutti aamusta alkaen. Minä tahdoin nähdä millaisiin voimiin tuuli yltyy avomerellä tai niemien kärjessä. Lähdin etsimään aaltoja ja tuulta ja myrskyn voimaa.

Ensimmäisenä pysähdyksenä Lobineeme joka on ensimmäinen niemi Võsulta itään päin ajettaessa. En ollut siellä aiemmin käynyt enkä tiennyt mikä minua siellä odottaisi.

Lobineemelle käännytään Võsulta Altjan suuntaan ajettaessa Lahe-nimisen kylän kohdalta. Sitten ajetaan kuoppaista tietä niin pitkälle että vastaan tulee ajokieltomerkki. Ja loppumatka marssitaan jalan. Itse niemi on 3,5 km pitkä ja 1,5 km leveä. Lähdin siis marssimaan suurten mäntyjen keskelle, metsätietä pitkin.

Maisemat olivat satumaiset, suuria puita, sammalta ja vehreää kaikkialla, eikä ketään missään lähimaillakaan. Suuret puut natisivat ja nitisivät tuulen voimasta ja minä tallustin eteenpäin. Ihmettelin outoja raapaisuja sammalikossa, kuin joku olisi siellä tonkinut, tai sammalia käännellyt. Ihmisen jäljiltä ne eivät näyttäneeet. Paikoitellen sammaleita oli pöllytetty oikein kunnolla, paikoitellen oli kuopaistu vain sieltä täältä. Minua alkoi pelottaa.

Jos näitä sammalikkoja ei tongi tai kääntele ihminen, niin kuka sitten? Kaupunkilainen minussa heräsi henkiin ja aloin vauhkona vilkuilla ympärilleni - voisiko täällä olla karhuja, mietin. Tai villisikoja? Mietin sitä, että karhu väistää ihmistä ellei kyse ole naaraasta, jolla on poikasia. Ja mietin että milloin karhulla on pentue tai pentuja, keväällä kai ne syntyvät, mutta kuinka pitkään äitikarhu vaeltaa poikastensa kanssa niitä suojellen? Alkoi tuntua tosi epämiellyttävältä. Mutta jatkoin silti matkaani.

Aivan niemen kärkeen en vaeltanut vaan poikkesin niemen länsirannalle kun huomasin sinne polun vievän. Ja kyllähän rannalla hienoa oli, meri velloi ja aallot kuohuivat ja ilman täytti tuulen ujellus:

Aikani vaahtopäitä kuvattuani käännyin paluumatkalle. Yhä kiusallisen tietoisena siitä, että olin yksin suuressa metsässä, jossa saattaisi asustella itseäni isompia eläimiä. Jännä tuo pelko - se on jollain lailla ihmiseen istutettu - karhun pelko vai itsesuojeluvaistoako se on?! Vaikka olisit kuinka kaupunkilainen, joka on nähnyt mesikämmeniä ja metsän omenia vain eläintarhassa. Mietin, pitäisikö vihellellä tai lauleskella - vai olisiko parempi vain tallustaa aivan hipihiljaa.

Pääsin takaisin autolle ilman metsäneläinten invaasiota ja jatkoin matkaani Vergille ja sen rannoille. Lamba-Adan baari oli jo kiinni, mutta jätin auton parkkiin sen eteen ja lähdin jälleen merelle, nyt kaisloja kuvaamaan. Ne kun tunnetusti ovat suosikkiaiheitani.

Punainen ranskatar on saanut hieman ralliviivoja kylkiinsä mutaisilla tieosuuksilla.

Vergistä matka jatkuu pääkohteeseeni Vainupealle, joka sekin on niemi. Välillä tihuutus ja harmaus muuttuvat jo vesisateeksi. Hetken jo mietin, kannattaako edes jatkaa matkaa, vai kääntyisikö kotia kohti. Päätän kuitenkin jatkaa, ja hyvä niin. Sillä Vainupean näkymät niemen kärjestä ovat kaltaiselleni myrskybongarille herkkua.

Otin kuvia paljon, suurista aalloista jotka iskeytyvät kiviä vasten, aaltorintamista joista tuuli leikkaa harjan tuhansiksi pisaroiksi. Kivistä, kaikenvärisistä, jotka kiiltelevät sateessa märkinä kuin suuret hylkeet.

Yritän olla maltillinen kuvien esittelyssä, tässä siis vain pieni maistiainen Vainupealta:

Myrskybongaus on hauskaa, mutta auttamatta kylmää puuhaa. Puolen tunnin kuluttua olen koko lailla kylmissäni ja pakenen autoon. On aika kääntyä kotia kohti. Pieni puikkaus vielä Haljalaan, äkkiä kauppaan sisään ja ulos. Ja sitten paluu Võsulle.

Hieno päivä, vaikkei sitä ehkä heti ilmasta olisi uskonut. Olen aiemminkin sanonut, ettei ole huonoja valokuvausilmoja. On vain hyviä ja sitten vielä parempia. Mitä mieltä olette tästä päivästä kuvasaalista katsellessanne, kumpi päivä oli tänään?!

Mieletön marraskuu

2011-11-23T16:20:00.001+02:00

On tämä aivan ihmeellinen marraskuu, niin miellyttävä ja mieto. Ilma on jossain välitilassa, syksy on jo takana mutta talvi ei tule. Päivät ovat paikoitellen sateisia, mutta niin lämpimiä. Taivas on aika ajoin niin valtavan kaunis, sen sini on jotain erilaista, ei syksyn harmaata eikä talven kirkasta. Mietoa, leutoa, miellyttävää.

Võsu-päivämme ovat kuluneet siis äärimmäisen miellyttävissä merkeissä. Kävellen, takkaa lämmittäen, koiran kanssa vehdaten. Välillä olemme saaneet jonkun pikkuhomman tehtyä, kuten vaikka olohuoneen pimennysverhot, joihin olen kovasti tyytyväinen.

Jos me olemme tehneet töitä verkkaisesti, on meille apuun tullut Janek ollut sitäkin toimeliaampi. Kutsuimme Janekin paikalle kuljettamaan vanhat mädät patjat pois talon seinämältä. Samalla katosi viimeiset karmeat vanhat sängyt yläkerrasta ja varastosta. Ja kun Janek oli selvittänyt prügin eli roskat, kävi hän vanhan lautapinon kimppuun. Ja kahdessa päivässä on vanhat terassilaudat laitettu pilkkeiksi ja polttopuiksi ja siirretty suureen kekoon liiteriin.

Janek on, paitsi toimelias, myös puhelias. Ja tämän viikon aikana olemme kuulleet enemmän juttuja Võsusta ja sen ihmisistä ja tavoista ja historiasta kuin koko menneenä vuotena yhteensä. Janek tuntee kaikki ja tietää kaiken kaikista ja mielellään jakaa tietouttaan. Janek on myös ylpeä Võsusta ja innostunut paikan matkailuelinkeinon parantamisesta. Ei sellaista päivää etteikö Janekilla olisi tarjota meille taas uutta liikeideaa. Vesiskoottereita tai moottorikelkkoja emme ala vuokrata, mutta polkupyörävuokraus ei olisi hullumpi idea. Näitä kaikkia kulkupelejä Janek on ehdottanut meille toimialan jatkeeksi.

Tällainen on siis ollut mieletön marraskuumme - leuto ja leppeä. Paljon happea ja merta ja kohisevia mäntymetsiä.

Latte kertoo: Pallosta pussiksi puolessatoista minuutissa

2011-11-18T16:56:00.001+02:00

Hojo hojo, tsaukki

Se olen minä, Latte, joka täällä muutamaisen rivin tassuttelen. Joo, Võsulla ollaan, mikä on ihan jees. Vaikka jostain kumman syystä minua ei päästetä enää ulos iltasella takaovesta ilman remeliä. Olisiko ollut syynä taannoinen - tai jos ollaan tarkkoja kaksi taannnoista metsäretkeäni. Minulta on kysytty missä kävin, mitä tein. Mutta vetoan johonkin perustuslain pykälään, kai sellainen on, ja vaikenen.

Elämäni Võsulla on kuitenkin parantunut eräässä mielessä piirun verta. Meillä on sohvat, jonne saan hypätä. Meillä on myös Johtoportaan sängyt, joihin en saa hypätä. Jostain syystä jälkimmäiset kiehtovat minua enemmän. Josta on tullut ikävää sanomista, näin se on nähtävä.

Johtoporras puuhastaa taas täällä yhtä sun toista. Onko liikaa pyydetty, että oltaisiin vaan ja nautittaisiin toisistamme? Mutta ei, ei nämä. Yksi hioo tuulikaapissa ovea ja toinen kiroilee keittiössä jotain vääntynyttä ruuvia ja ties mitä. Koita siitä sitten riemua repiä.

Kai Johtokunta sitten yritti jollain lailla myrtynyttä mieltäni ilahduttaa, kun eilen illalla lahjoittivat minulle uuden lelun: neopreenilla päällystetyn jalkapallon, juuri suuhun sopivan. Ken on neopreenipalloa pureskellut, hän tietää miten miellyttävältä se tuntuu. Se tuntuu haasteelta. Ja minä poika olen aina ollut perso haasteiden perään.

Puolitoista minuuttia pallo oli haasteellinen. Sitten se oli vain löysä pussukka. Mutta, sen sanon rakkaat lukijat, mitkä puolitoista minuuttia!

Niin, ettei mulla sitten tällä erää tämän enempää. Keep on rocking, rakkaat lukijat!

Kunnioittavasti, kuten aina

Teidän Latte

Operaatio "Ovi" jatkuu

2011-11-18T09:51:00.004+02:00

Nyt se on kotona, Turbuneemen kokosta pelastettu ovi. Ei auttanut Kimmon vastaan hangoittelu, ja luulen, että lopulta Kimmo jopa nautti pienestä jännityksestä, jota rouva tälle järjesti. Sillä vaikka emme mielestämme tehneet mitään väärää hakiessamme pois heitetyn oven tulevasta kokosta, ei olo ollut kuitenkaan ihan levollinen.

Kotimatkalla, oven törröttäessä takaluukusta ulos hihittelimme kuin pienet lapset pahanteossa. Joltain sivutieltä lähti peräämme auto ilman valoja ja Kimmo arveli sen olevan Kasispean Chief Inspector Jacques Clouseaun, joka ajaa sammutetuin valoin. Lisää hihittelyä. Kun auto kääntyi seuraavasta risteyksestä toisaalle hihkaisi Kimmo: "Karistimme sen kannoiltamme!"

Ovi oli todella painava, on siis umpipuuta, ja suora. Yhdestä reunasta liitokset ovat irrallaan, mutta luulen, että pienellä voimankäytöllä ja paukutuksella ne saadaan paikoilleen. Nyt pitäisi vielä tietää miten tästä eteenpäin - hioa täytyy, mutta sitten toisaalta menetetään pinnan rustiikki hilseily. Emmekä tiedä mitä tai montako maalikerrosta hilseilevän maalin alta löytyy. Eli pitääkö hioa aivan puuhun saakka. Jonka jälkeen sen voisi lakata jollain sävylakalla.

Heräsin aamulla virkeänä kuin peipponen - tsirp tsirp - sillä uusi haasteellinen homma odottaa. Saapi näkee mitä tästä tulee. Jotain hienoa tai massiivinen pettymys. Aika näyttää.

Ja neuvoja otetaan mielellään vastaan, onko jotain mitä minun pitäisi tietää ennen kuin alan pintaa raaputtamaan? Puhdistamisesta, hiomisesta tms?

Tässä tämä nyt joka tapauksessa on: meidän ovi, josta pitäisi tulla jonain päivänä olohuoneenpöytä. Se repsottava reuna ylhäällä.

Jälkikirjoitus: Nostettiin ovi tuulikaappiin. Sillä tänään tulee tänne võsulainen Janek viemään ylimääräistä rojua ja vanhat patjat kaatopaikalle. Olisi aavistuksen noloa jos nappaisi oven mennessään. Sitten sitä pitäisi alkaa etsiä Tallinnan kaatopaikalta.

Valokuvatorstain 225. haaste: ääni, jonka viimeksi kuulit

2011-11-17T16:40:00.001+02:00

Tämän valokuvatorstain haaste oli minulle helppo - siinä pyydettiin kuvata ääni, jonka viimeksi kuulit kodin ulkopuolelta. Ja sehän on meillä Võsulla ollessamme meri. Meri, ja sen rauhallinen iankaikkinen ja ikiaikainen kohina. Meri ja myrskyn äänet, taittuvat laineiden harjapäät ja niiden iskeytyminen rantaan. Nouseva laskeva laineiden laulu, joka tuudittaa meidät joka yö uneen.

Kuva ei ole kotirannaltamme, vaan kuuden kilometrin päästä, Käsmusta, missä suuret kivet reunustavat Käsmun niemeä. Meidän kotirantamme on hietikkoa. Mutta ääni on sama, meren ääni:

Lisää minun kahden päivän takaisia merikuvia myrskypäivältä löydät täältä: Meri, kivet ja Tiina aallonmurtajalla

Ja lisää muiden valokuvatorstailaisten ääniä kodin ulkopuolelta löydät täältä: Valokuvatorstain 225. haaste.

Operaatio ovi

2011-11-17T12:07:00.002+02:00

Ihminen saa aika ajoin outoja mielitekoja, jotka saattavat olla pahimmillaan tuhoisia. Kun on jotain saatava, maksoi mitä maksoi.

Kreikkalaisessa draamassa Aristoteleen runousopin mukaan kyse on sankarin eli protagonistin hybriksestä, voimantunnosta, joka saa sankarin uhmaamaan jumalia. Syntyy konflikti, joka vääjäämättä parin nousun ja laskun jälkeen johtaa katastrofiin. Ja vot, siinä on meillä kreikkalaisen tragedian ainesosat.

Luulen, että Turbuneemen niemenkärjessä odottaa yksi tällainen tarina, joka ei pääty hyvin. Siellä odottaa kohtaloaan roskakasaan tai paremminkin tulevaan kokkoon viskattu ovi, joka kiinnitti huomioni toissapäiväisellä retkelläni meren äärelle.

Siinä se oli, roskakasassa, peiliovi, vahvaa puuta, ja vain hieman yhdestä päästä lahonnut. Kaunis ovi, mietin itsekseni. Siitä saisi rakennettua vaikka mitä. Vaikka ruokapöydän, kuten taannoin sain nimimerkki Emolta vinkin. Sohvapöydänhän jo olemme itse rakennelleet tiiliskivistä ja vaaleaksi lakkaamasta laudasta. Nyt olisi ruokapöytää vajaa...

Ajelin sitten kotiin pienestä Turbuneemen kylästä ja kyseinen ovi kiehtoi mieltäni yhä enemmän ja enemmän. Kotiin päästyäni olin jo aivan vakuuttunut siitä että minun on saatava tuo ovi! Aloin asiaa Kimmolle innostuneena selvittämään. Miehen ilme ei ollut innostunut. Se oli lähinnä epäluuloinen ellei suorastaan sulkeutunut. Mies haistoi vaikeuksia.

Kävimme pitkän eettisen keskustelun siitä, kenelle pois viskattu ja kokkoon laitettu ovi kuuluu. Onko se yhä jonkun omaisuutta ja onko sen hakeminen suorastaan varkaus? Edellinen omistaja on sen julmasti hylännyt, ja mielestäni on suorastaan meidän velvollisuutemme ottaa ovi talteen. Hieman samaan malliin kuin vaikka löytökoira. Kimmo näytti yhä epäilevältä. Mies vetosi myös siihen, että ovi on hankala kuljettaa kokonsa ja painonsa vuoksi; olemme täällä liikkeellä Punaisella Ranskattarellani, eikä siinä ole kattotelinettä.

En antanut periksi ja lähetin miehen eilen Turbuneemeen kokeilemaan josko ovi mahtuisi autoon, jos autosta kallistaa etuistuimen alas. Mies teki töitä käskettyä ja jonkin ajan kuluttua sain Turbuneemestä turhautuneen puhelinsoiton: ei se mahdu ja on muuten ihan valtavan painava. Ei sitä yksin pysty nostamaan autoon, eikä se sisälle mahdu luultavasti muutenkaan. Pituus riittää (180 cm), mutta leveys on liikaa (80 cm).

Tässä välissä olin jo ehtinyt miettiä sitä miten ovi muuttuu olohuoneen pöydäksi ja olin entistä varmempi siitä että minulla ja ovella on edessämme pitkä yhteinen tulevaisuus.

Olen nyt kehittänyt uuden suunnitelman oven ja minun yhteen saattamiseksi. Laitetaan se takakonttiin! Takakontin syvyys on metri, joten ovea pukkaa takakontista ulos vain vaatimattomat 80 cm! Oven keikahtaminen yli kriittisen pisteen estetään muutamalla betonilaatalla joita pihalla lojuu terassirempan jäljiltä. Oven päälle vedetään joko jätesäkki, jos mahtuu, tai sitten joku kangas niin että oven poistuminen Turbuneemeltä ei herätä huomiota. Ja perään sitten joku punainen liina roikkumaan. Ja jollain sitten kiinnitetään takakontti kiinni niiltä osin kuin se on mahdollista. Ja se on siinä!

Tänään esittelin Miehelle uuden siirtosuunnitelman - mikä sai aikaan Miehessä vipinää. Mies tilasi samoin tein Huvikummulle roskisäijän, joka kiikuttaa vanhat patjanrämät ja roskat pois, ja roskisäijää odotellessa kuulemma menee tämä päivä. Ei ole aikaa lähteä ovea hakemaan.

Selvä viivytystaktiikkaa Miehen puolelta. Vaan en masennut. Vaan laulaa luritan itsekseni, että Onhan päivä vielä huomennakin.

Tarina siis jatkuu... päätyykö ovi luoksemme? Päädymmekö me putkaan? Pysyykö ovi matkassa ja tuleeko Punainen Ranskatar ehjänä kotiin? Tuleeko ovesta koskaan pöytää? Niin monta nousua ja laskua on tarinassa odottamassa, kuten parhaassa kreikkalaisessa draamassa tuleekin olla.

Vuoden 2011 lukijakyselyn viimeinen viikko

2011-11-17T10:49:00.000+02:00

Kyselin tässä tovi takaisin mielipiteitä ja kehitysideoita tälle blogille eli käynnistin Vuoden 2011 lukijakyselyn.

Totesin samaan hengenvetoon, että kun kuitenkin olen jäärä ja minä, jatkan luultavasti tavalla joka on minulle ominaisinta. Silti mielelläni kuulen lukijani toiveita, esimerkiksi aiheista. Onko joku tietty aihealue kiinnostavampi kuin joku toinen? Onko blogin ulkoasu selkeä ja luettava? Mitä mieltä olet kuvien ja tarinoiden suhteesta? Mikä oli mielestäsi vuoden 2011 paras juttu - tai juttu joka on ylipäätänsä jäänyt mieleen?

Vastauksia on tullut jokunen, enemmänkin saisi tulla. Onhan se aina kirjoittajalle äärimmäisen palkitsevaa, että hänen tekstejään ruoditaan ja luetaan.

Suljen tämän viikon sunnuntaina kyselyn ja julkistan voittajan - muistathtan että voittajalle on tiedossa pieni kuvalahja.

Joten, vielä ehtii kommentoimaan. Joko tämän postauksen loppuun tai sitten alkuperäiselle lukijakyselylysivulle, jonna pääsee: tästä.

Sana on vapaa!

Tiinasta tulee ranskalaisen (vai venäläisen) luutnantin nainen

2011-11-16T16:29:00.005+02:00

Red sky in the night, sailor's delight, on minua opetettu punaisesta taivaasta (kiitos Soili!) eli punainen taivas ilahduttaa merimiestä.

Eilen illalla oli punainen taivas ja se ilahdutti minuakin, sillä se tosiaan kertoi tulevasta aurinkoisesta päivästä. Aurinkoisesta, mutta tuulisesta.

Olin aamusta asti aivan täpinöissäni. Aurinko paistoi ja meri kohisi tuossa omalla lahdella kertoen komeista vaahtopäistä. Kylmä oli, sillä tuuli tuli pohjoisesta, mutta en antanut sen häiritä. Halusin mennä kuvaamaan tyrskyjä. Ja jätin oman lahtemme sikseen ja lähdin etsimään niemiä ja niemenkärkiä, joissa tuuli saisi oikein kunnolla tuivertaa aaltoja. Suuntasin Käsmuun (joka sijaitsee siis 6 km Võsulta).

Tarkoituksenani oli kulkea Jüri Otsaan eli niemen kärkeen, mutta aurinko houkutti minut niemen itäreunalle, jossa tyrskyt hienosti velloivat ja heittivät komeita kaaria kiviin, joita oli näille rannoille tyypillisesti paljon. Suuria kiviä, suuria pärskeitä:

Kuljin pitkin Käsmun rantaviivaa ehkä parisenkymmentä minuuttia, ja sen jälkeen olin umpijäässä. Vaikka päällä oli lämpimin höyhenpomppani, jossa mainio huppu, ei se sormia auttanut. Sormenpäitä pisteli ja poltteli ja mietin itsekseni autolle palatessani ja kylmän merituulen kalutessa luitani, että haapsalulainen ystävättäreni Anne oli oikeassa todetessaan valokuvaharrastuksestani: "Sul on küll üks nõme hobi!" (Sulla on kyllä tosi typerä harrastus.) Tämän viisauden Anne loihe lausumaan edellisvuoden marraskuussa, kun lähti seurakseni kuvaamaan Dirhamin kiviä auringonlaskun aikaan. Kylmä oli silloinkin.

Mutta kuten engelsmannit sanovat: No pain, no gain! Eli ei tulosta ilman kipua, tai jotain sinne päin. Päätin jatkaa kuvauskeikkaani ja lähdin suuntimaan kohti Turbuneemeä ja Viinistua. Eli suuntana seuraava niemi Võsulta länteen.

Matkan varrelle jäi muutamainenkin värikäs tunnelmapala. Värit tekevät hyvää, olen todennut, ja niinpä nappasin kameralle nämäkin värikylläiset näkymät, jotka eivät ole tyypillisiä marraskuulle:

Juuri ennen Turbuneemelle saapumista näen viitan: Kasispea ja Karu suurkivi - eli arvaan meressä olevan jälleen siirtolohkareen.

Nimimerkki Aare tässä taannoin teki huomion, että useimmat suuret siirtolohkareet ovat merkityt jopa karttoihin ja ovat suojelukohteita siinä missä suuret tammilehdot tai muut luonnon aarteet. Monilla on myös nimi, kuten nyt vaikka tällä Karhun suurkivellä:

Meri velloo ja tuuli kohisee, ja vaikka kylmä merituuli minut nopeasti kohmettaa, nautin samalla tuulesta. Siinä on jotain niin villiä ja pidättelemätöntä, joka tempaisee minut mukaansa. Kunpa vaan se ei olisi niin kylmä!

Kasispealta ja Karu suurkiveltä jatkan matkaani Turbuneemelle ja siellä maisemat ja taivas vaihtavat väriään ja tyyliään. Hetken on vain ihan äärettömän idyllistä ja kaunista, eikä tuulikaan tunnu yhtä purevalta kuin mitä Käsmussa tai Kasispealla:

Turbuneemestä matka jatkuu. Ohitan Viinistun pysähtymättä, kierrän niemen kärjen ja tulen Suurpealle, jossa pysähdyn viimeisen kerran. Kipuan pitkälle neuvostoaikana betonimöykyistä rakennetulle aallonmurtajalle ja tunnen tuulen voiman ja aallot, jotka pärskähtävät takanani. Nauran itsekseni: olen melkein kun elokuvasta Ranskalaisen luutnantin nainen, paitsi että aallonmurtaja ei ole yhtä romanttinen kuin mitä elokuvassa, viittaa minulla ei ole, mutta lahkeet lepattavat kyllä kiitettävästi. Eikä minulla ole pienintäkään aikomusta hypätä aallonmurtajalta alas.

Tuuli tempoo minua, ja se tuntuu vain ja ainoastaan hyvältä. Aallonmurtajalla seistessäni tuntuu kuin olisin saanut jalansijan maailmassa. Pureudun aallonmurtajan pintaan, ylväänä ja tuulta uhmaten, enkä tunne edes kylmää. Tunnekuohu, tuulen pieksäntä, meren vellonta alhaalla, suoranainen hybris, ovat tärkeämpiä kuin mitätön palelu. Ymmärrän Ranskalaisen luutnantin naista. Ei hänkään aikonut aallonmurtajalta alas hypätä. Hän, kuten minä, vain otti mittaa itsestään ja luonnosta ja suurista voimista.

Kun palaan kotiin hieman ennen auringonlaskua olen innoissani, energinen, kiihtynyt, onnellinen. Hiukseni ovat tuulen tuivertamat ja sotkussa - poninhännän lenkkikin katosi jossain vaiheessa tuulten syleilyssä huomaamattani. Kasvoja polttelee merituuli, ja vasta saapuessani kodin ja takkatulen lämpöön tajuan miten kylmissäni olen.

Mutta olen innoissani, voimissani ja onnellinen. Meri on ihmeellinen voimanlähde. Tuuli ja myrsky. Ja ihmeelliset aallonmurtajat.

Luulen, että tiedän minne seuraavan kerran suuntaan, jos haluan tuulettaa ajatuksiani, mietteitäni. Aallonmurtajalle; komppaan Ranskalaisen luutnantin naista!

Värit jotka tekevät hyvää

2011-11-15T10:30:00.002+02:00

Marraskuu on kuukausista masentavin, näin totesin viime postauksessa. Ja näinhän se on: ei ole marraskuussa paljoakaan riemuittavaa, ei varsinkaan värien puolesta, ellei sitten rakasta maatuvaa ruskeaa ja mutaista maata.

Tämä marraskuu on lämpimyytensä puolesta ollut kuitenkin poikkeuksellinen, kuten edelliseen kirjoitukseen kommentoinut marja p totesi. Ja lämmöstä kannattaa nauttia, vaikka se aika niukkaa olisikin.

Me vietimme viikon verran Otepäällä ja hoitelimme siellä asioita. Asiakkaita ei ole, ja kun virallisluontoiset asiat, kirjanpidot yms. oli taas saatu kuntoon, päätimme palata vielä kerran Võsulle, vesiputkia tyhjentämään ja taloa talviteloille asettamaan.

Matka meni joutuisasti, vaikka muutaman kerran pysähdyimmekin. Esittelimme Lattelle Saadjärven rantaa, joka sijaitsee Tabiveren kohdalla, noin puolivälissä matkaamme. Latte arvatenkin nautti ja minäkin napsaisin Saadjärven rauhasta muutaman kuvan. Mietin, että kaunis se on tällainen hieman teräksenharmaa järvi ja harmaansininen taivaskin.

Võsulle saavuimme auringonlaskun aikaan. Ja kun kurvasimme Mere tänavalle näimme että aurinko oli värjäämässä taivasta punertavaksi lahdella. Sen sijaan että olisimme ajaneet suorin vartaloin kotiin, päätimme tehdä koukkauksen rannalle. Ja hyvä olikin että näin teimme.

Auringonlasku tarjosi aivan äärettömän upeita värejä, jotka heijastelivat myrskyävästä merestä. Pilvet tanssivat iltataivaalla, kuten Latte rantahiekalla. Minä kuvasin ja sydämessä soi iloinen sävel, ei lainkaan sellainen marraskuun mollivoittoinen veisu, vaan kupliva riemulaulu väreille ja taivaalle ja merelle ja Võsulle. Ja kamera lauloi sekin värien kunniaa ja kauneutta ja auringon nopeasti laskiessa teki ääriviivoista pehmeitä ja väreistä lämpimiä.

Rannalta jatkoimme sitten Huvikumpuun ja juuri pihalle saapuessa taivas tarjosi sitten viimeisen värisinfoniansa joka oli sanalla sanoen henkeäsalpaava. Kiitos kiitos, ajattelin. Mikä kotiintulofanfaari!

Enpä valita tänään säätä, en kuuta. Nytkin aurinko paistaa, vaikka tuuli on napakka ja kylmä. Taidan lähteä taas merelle etsimään värejä ja sävyjä - sillä kyllä se niin on että värit tekevät hyvää sielulle. Sen tietää jokainen pohjoisen asukas. Ja kun värejä on, niistä täytyy nauttia!

Marraskuun apeutta

2011-11-13T15:44:00.000+02:00

Mikä masentava päivä! Auringosta ei ole ollut tietoakaan ja aamun apea yleisharmaus on päivän mittaan muuttunut kylmäksi kosteudeksi, tihkuksi ja usvaksi. Ei kaikkein kaunein isänpäivä - jota sivumennen sanottuna vietetään Virossa samaan tapaan kuin Suomessakin.

Olen yrittänyt tässä pitikin päivää miettiä miten tänään juhlistaa perheemme juhlakalua - Latten ihmisisää ja isäntää - ja päätynyt kokkaamaan viimeisistä (nettiystävältä Kassikäpilta saamistani) mustista torvisienistä juhla-aterian. Saunankin voisi lämmittää. Ehkä se toisi hieman lämpöä kylmenneisiin luihin.

Täytyy ihan oikeasti nyt jotenkin pistää kampoihin tälle sieluun hiipivälle marraskuun apeudelle. Luonto ei auta tässä yhtään; nyt on aivan ehdottomasti vuoden masentavinta aikaa, päivät lyhenevät ja typerä talviaika pimentää illan vielä tuntia liian aikaisin.

Tuntuu että perinteinen: sytyttele kynttilöitä ja polta takkaa ja vedä villasukat jalkaan ei riitä.

Jos voittaisin lotossa (ja jos lottoaisin) niin aivan varmasti pakkaisin perheeni yhteen ja lähtisimme pitkälle lämpölomalle jonnekin kauas!

Olisi sittenkin pitänyt perustaa se hotelli Nepaliin!

Päivä eläinpotrettikuvaajan arjesta

2011-11-11T11:07:00.004+02:00

Sain syyskuussa työtarjouksen kun paikallinen kulttuurivaikuttaja, Mari-Ann Karupää pyysi minua ottamaan muutamaisen muotokuvan hänen koirastaan Voitkasta sekä kissastaan, jonka nimi jäi hieman avoimeksi, Kiisuksi (=kisu) tuntui Mari-Ann felineä kutsuvan.

Mari-Ann pitää Nüplissä isoisänsä, runoilija Gustav Wulff-Õien kotimuseota, vanhaa idyllistä pientä mökkiä Nüplijärven rannalla.

Eilen, kun päivä oli kaunis ja kirkas, päätin sitten ryhtyä hankkeeseen. Lähdin ottamaan muotokuvia MariAnnen eläinystävistä. Varustauduin tehtävään kahdella kameralla ja objektiivilla, nameilla ja Assistentilla.

Mari-Annelta sain ohjeet siitä, mitä hän kuvilta toivoi. Tietenkin persoonaallista otetta joka tuo kotieläimien sielun esille. Mutta sitten hieman vaikeampia yksityiskohtia: olisi hyvä jos Voitkalla ei olisi remmiä tai hihnaa kuvissa. Mikä sitten edellytti muutamaakin manööveriä. Ja hyvä olisi jos Kiisun saisi kuvattua sisätiloissa, se kun on vähän arka kissa vaeltamaan vapaana.

Ensimmäine ongelma oli tässä: Voitka on Viron epävirallinen sprinttimestari kaikilla matkoilla. Koira on kuuluisa juoksuhaluistaan. Se poika ottaa jalat alleen heti kun siihen saa tilaisuuden. Painaa häntä suorana ja pysähtymättä Nüplistä Otepäälle. Josta se on palautettu useasti mm. taksilla kotiin. Nimensäkin se on saanut Voitkan kuuluisien metsäveljien mukaan, kovia karkailijoita nekin. Remmistä irroittaminen ei tullut kysymykseen, valisti Mari-Ann meitä.

No, totesin, että otetaan kuvankäsittely avuksi ja poistetaan remmi kuvista jälkikäteen. Näin teinkin. Assistentti piteli koiraa niin, että fleksiä ei kuvassa juurikaan näkynyt ja fleksin siima ei tullut pahasti kuvaan. Ja minä kuvasin.

Ensin muutama potretti kotimuseon portailla, auringossa. Voitka istuu kiltisti paikallaan ja Kimmo pitelee koiran fleksiä siten, että remmiä tai sen varjoa tulee kuvaan mahdollisimman vähän:

Tyylikäs profiili

Halusin kuvata liikkumattomien potrettien ohella Voitkan liikkuvaista luonnetta. Mikä tarkoitti sitä että Assistentti juoksutti koiraa ympyrää pitkin pihaa ja minä sitten yritin innostaa koiraa säntäämään luokseni. Kovaa työtä - varsinkin Assistentille. Voitka otti homman urheilijan luontaisella keveydellä.

Koira nauraa ja juoksee - juoksuttaja ja remmi on photoshopattu kuvasta pois. Alla originaali:

Assistentti yrittää pysyä Voitkan vauhdissa

Yritimme myös nameilla saada koiran katseeseen napakkaa virkeyttä. Assistentti esittelee namia - ja kyllä Voitka olikin erinomaisen virkeä. Ei kuitenkaan ehkä juuri sellainen tyylikäs potretti, mikä Mari-Annella oli mielessään. Minä ulvoin naurusta samalla kun kuvasin:

Voitka on myös kerjäämisessä aivan Viron kärkipäästä, mikä selvisi kun yritin loihtia silmiin tarkkuutta nameilla.

Silmissä tarkkuutta ja valppautta. Kokonaisvaikutelma on kuitenkin hieman erinäköinen originaalissa, se alla:

Namia! Mulle! Mulle! Mulle!

Voitkasta siirryin sitten Kiisun kuvaukseen, joka piti ensin suorittaa sisätiloissa. Arvasin, että vanhassa talossa on aivan liian vähän valoa kuvaamiseen. Ikkunat ovat pienet, ja muina valonlähteinä oli kynttilöitä ja lyhtyjä. Tunnelmallista, mutta mahdotonta kuvaajalle, jolla ei ole valaisimia tai tripodia mukanaan. Ja salamaa en halunnut käyttää.

Nostimme Kiisun ikkunan eteen, ja mirri suhtautui kuvaukseen ylimielisyydellä ja lähes nukahti kuvauksen aikana. Yhden suhteellisen tarkan kuvan sain silti kissistä nostettuna ikkunan eteen:

Muhkeat viikset on Mirrillä

Ei auttanut kuin siirtää Kiisunkin kuvaus pihalle. Jolloin Kiisu otti jalat alleen ja katosi aluskasvillisuuteen, kuvaaja perässä:'

Aikamme Kiisua seurattuamme päädyimme laiturille, koko konkkaronkka: Mari-Ann, joka talutti Voitkaa, Kimmo, joka talutti toista kameraani, minä ja Kiisu. Oli lähellä, ettemme pudonneet veteen siinä eläimiä yhteiskuvaan asetellessa. Ei onnistunut, aina jompikumpi käänsi selkänsä kameralle.

Lopulta pitkän ähellyksen jälkeen Kiisu päätti suorittaa aamupesunsa, ja silloin onnistuin nappaamaan kaksi viimeistä kuvaa, jotka ehkä kelpaisivat muotokuviksi:

Tällainen oli siis aloittelevan eläinpotrettikuvaajan kuvauskeikka. Opittiin, että koira kuuntelee mitä sanot, vaikka ei välttämättä tee kuten toivot, ja kissa antaa piutpaut kaikille toiveillesi.

Toivottavasti kuitenkin kuvien tilaaja, Mari-Ann, on tyytyväinen kuvasaaliiseen.

Valokuvatorstain 224. haaste: torstai

2011-11-10T11:46:00.001+02:00

Valokuvatorstain haaste oli yksinkertaisesti torstai. Joka sai minut miettimään suhdettani torstaipäiviin. Joka on hieman sama kuin suhteeni marraskuuhun.

Torstai ei ole toivoa täysi, ei ainakaan minulle. Torstai ei ole oikein mitään - se on loppuviikkoa vaan ei viikonloppua. Kuten marraskuu, joka on jo kylmä muttei vielä talvi.

Torstaina viikko on melkein ohi, vaan ei kuitenkaan. Jos et ole jotain saanut torstaihin mennessä valmiiksi, on todennäköistä että kesken se jääkin. Ellet sitten ala tosissaan paiskoa hommia. Mutta miksi alkaisit, kun ollaan jo näin pitkällä viikkoa? Miksi et siirtäisi sitä viikonlopun yli? Ja sama marraskuussa; jos et tähän mennessä ole saavuttanut tavoitteitasi, tiputtanut sitä 10 kiloa jonka tammikuussa päätit pudottaa, aloittanut uutta mielenkiintoista harrastusta, lukenut niitä kaikkia kirjoja, joita olit aikonut, niin unohda koko juttu.

Torstai ei ole oikein mitään - kuten ei marraskuukaan. Jos minä saisin päättää, pyyhittäisiin kaikki torstait ja marraskuut kalenterista ja hypättäisiin suoraan perjantaihin ja joulun odotukseen. Maanantain ja uuden vuoden voi sitten aloittaa uusilla päätöksillä.

Jälkikirjoitus: Onhan torstaissa tarkemmin ajateltuna sentään jotain kivaa - tämä torstaihaaste. Toisten torstaikuvia pääsette katsomaan vaikka tästä: Valokuvatorstain 224. haaste

Vesille venosen mieli

2011-11-07T16:06:00.001+02:00

Hyvää päivää ja terveisiä Võsulta. Juu. Täällä ollaan, eikä Otepäällä. Sattuneesta syystä.

Sattunut syy alias Eräs, joka nykyisin kulkee ulkona vain ja ainoastaan remmissä, järjesti eilen illalla oman ohjelmanumeron, josta nyt kärsii koko perhe. Kiitti vaan.

Ilta oli sujunut rauhallisissa merkeissä, takkatulen loisteessa, tietokoneita naputellen ja radiota kuunnellen ja välillä uusilla sohvilla löhöillen. Tämän päiväiseen lähtöön varautuen. Yö oli musta kuten se Võsulla tapaa olla ja pienten ulkolyhtyjen valossa kävimme aika ajoin takapihalla tupakalla. Eräs mukana. Eräs on käyttäytynyt mallikelpoisesti koko Võsulla oloaikamme ja pysytellyt iltasella näköpiirissä, vaikka Huvikummun vanhat aidat ovat mallia entiset.

Eiliseen asti.

Olimme juuri menossa nukkumaan ja kävimme vielä kerran yön pimeydessä yksillä sauhuilla kun Eräs otti jalat alleen ja katosi pimeään yöhön. Lähtö oli nopea ja äänetön. Vain singahdus ja koira oli kadonnut. Leijonaa mä metsästän, tahdon saada suuren.

Ja sitten me jäimme leijonaa odottamaan. Odottavan aika on pitkä, voin kertoa.


Eräs on kadonnut öiseen metsään.

Jälkeen aamuviiden Eräs sitten palasi kotiin. Muina koirina. Joi kupillisen vettä ja sitten painui pehkuihinsa. No, myönnetään, että korvat olivat Jäpikkäällä luimussa ja ilme oli aavistuksen syyllinen. Mutta ilmeisen tyytyväinen taisi karvahousu olla kuitenkin seikkailuunsa.

Me olimme tukka pystyssä, silmät suurina kuin ukulilla väsymyksestä ja kauhukuvista, joita verkkokalvolla oli kulkenut läpi yön. Sitä kuulkaa ehtii ihminen miettiä monenlaista kun yksi on joukosta poissa. Miettii ilveksiä ja miettii auton tönäisemää koiraa ojan pohjassa. Miettii metsän vaaroja ja varjoja. Karhuja ja susia. Villisikoja. Miettii miltä tuntuu kantaa suurta märkää raatoa, joka on vain muisto kultaisesta leijonasta.

Jälkeen kuuden me pääsimme pehkuihin. Ja vasta pari tuntia sitten herättiin. Ja tässä tämä päivä sitten olikin. Että hyvää päivää vaan Võsulta. Huomenna uusi yritys palata Otepäälle.

Eräs katsoo kaihoisasti merelle... vesille venosen mieli.

Jälkikirjoitus: Ei tuo Jäpinkäinen kuitenkaan aivan tyhmä eläin ole. Ihan kuin se olisi tiennyt mistä kirjoitan. Tuli viereen ja katseli tietokoneruudulle ja oli aivan järjettömän hellyttävän näköinen - en ole nähnyt Lattella ehkä koskaan niin anteeksipyytävää ilmettä!

Älä kirjoita kauhean pahasti, ethän?

Kaberneeme ja muita näkymiä

2011-11-06T18:58:00.003+02:00

Huomenna palaamme Otepäälle. On aika tehdä viime kuun kirjanpito kuntoon ja muutenkin huolehtia Villa Ottiliasta. Tänään oli siis viimeinen mahdollisuus tutustua lähiseutuihin tällä erää. Kimmo maalaili ns. Aaren sviittiä (on nyt heleä aprikoosisviitti, ihan vaan Aarelle tiedoksi) ja minä hyppäsin vielä kerran Punaisen Ranskattaren ohjaimiin ja lähdin etsimään vielä paria niemeä tästä läheltä. Nyt reissuni suuntautui Vösulta länteen ja kävin valloittamassa Kaberneemen ja Neemen. Molemmat jo aika lähellä Tallinnaa.

Kaberneemestä muistan lukeneeni Lahden takana -blogista kesä pari takaisin. S. kehui hiekkarantoja upeiksi ja olivathan ne, aika upeat. -- Myönnän samaan hengenvetoon, että olen hiekkarannoilla poispilattu. Minulla on unelmieni ranta minuutin kävelymatkan päässä, joten täytyy olla aikamoinen Yyteri joka saa minut huokailemaan oikein voimallisesti.

Olihan Kaberneeme ihan hieno - eikä marraskuussa mikään ranta ole parhaimmillaan. Ellei satu pitämään suomi-jollotuksesta: Katson autiota hiekkarantaa...

Tarkistettuani Kaberneen hiekkarannat käväisin pikapäiten myös Kaberneemen kylässä. Ja löysin sieltä ravintolan, joka sijaitsi punaisten lamppujen alueella. Tovin raavin takaraivoani ja mietin, että onko tämä huumoria vai onko Kaberneemen pikkukylässä ihan aito bordelli.

Ravintolaan ja hotellille vievä pieni tienpätkä on nimennyt itsensä: Punaisten lyhtyjen kaduksi

Kyseinen mielikuvitusta (mahdollisesti) kiihoittava veistotaiteen näyte tahditti Kaberneemen ravintolan tunnelmaa.

Ehkä kaberneemeläiset ovat vain huumoriveikkoja. Naapuritalon pihalta löytyi tällainen installaatio.

Punaisten lyhtyjen ohella löytyi Kaberneemestä myös oransseja lyhtyjä. Näistä minäkin pidän!

Kaberneemestä lähdin ohjustamaan kohti Neemeä. En tiennyt siitä mitään, mutta pohdin, että niemi kuin niemi. Käydään katsomassa. Matkan varrelle yllättäen napsahtivat Jägalan vesivoimalaitos ja putous. Nopea kiekkaus siis sinnekin, ja rapa roiskuu kun Punainen Ranskatar löytää jonkun kuoppaisen ja märän sivutien putousten takapuolelle.

Jägalan vesivoimalaitoksen pato.

Jägalan putous syksyllä - ei lainkaan yhtä komea kuin keväällä, mutta silti kerää vieläkin yleisöä paikalle bussilasteittain. Minä olen putouksen toisella puolella, paikassa jonne vie mutainen kärrytie.

Veden virtausta putouksen alapuolella.

Jägalalta jatkan matkaa Neemeen ja niemenkärkeen, missä törmään suuriin ökytaloihin ja Eramaa-kyltteihin (yksityisalue). Teen nopean uukkarin ja lähden takaisin kotia kohti. Aurinko alkaa laskea enkä halua pimeässä suhata kotiin.

Painan siis pakoputki punaisena koko matkan Neemestä Narva maanteelle pysähtymättä. Hujautan Narva maanteetä aina Võsu-viittaan asti ja heitän, kuten liikennemerkit käskevät, uukkarin motarilla. Aurinko laskee nopeasti ja muistan että kaupassakin lupasin käydä. Lisään kaasua ja kumit lähes savuten painan Lahemaan luonnonpuiston läpi kohti Loksaa. Nopea kaupassakäynti, lähes juosten ja sitten kassalle ja autolle. Ja kotia kohti.

Kello 16.45 olen Võsun pihamaalla. Ja samaan aikaan alkaa pimeys todella ottaa otteensa seutukunnasta. Olen tyytyväinen ja retuutan isoa kauppakassia sisään huutaen: "Onko täällä kilttejä lapsia?!"

Tällainen reissu - ei nyt niin hohdokas, mutta minulle kuitenkin uusia paikkoja, kuten juuri Kaberneeme ja Neeme.